Edinburgh Royal Botanic Garden

Tapaamamme skottiveteraanin vinkistä kävimme katsastamassa Edinburghin Royal Botanic Gardenin. Puutarhaan oli kävelymatka keskustasta (n.2,5km) mutta busseilla 8, 23 ja 27 pääsee myös perille. Busseilla liikkuminen on täällä suht edullista, single matka maksaa 1,40 puntaa.

Kauniina päivänä kannattaa hakea matkalta piknik-eväät mukaan, koska upeita istahtamispaikkoja puistossa riittää. Voi nauttia lounaansa kiinalaisissa maisemissa, tai mitä viehättävimmässä kivipuutarhassa.

Valtavaan puutarhaan pääsee ilmaiseksi sisään, mutta ”kasvihuoneisiin” (Glasshouses) voi ostaa portilta erikseen liput (4,50£) jos kokee ne kiinnostavaksi. Puistossa tosin on nähtävää ihan muutenkin ja muutama tunti kuluu kuin siivillä ihmetellessä eri maiden teemapuistoja ja sitä upeaa hiljaisuutta, minkä rikkoo ainoastaan puissa loikkivat oravat ja tsiljoonat sirkuttavat linnut.

Seuraavaan juttuun
Seuraavaan juttuun

Arthur`s Seat – Niina ja Saku, sumuisten vuorten gorillat

Patikointi ei noin yleisesti ottaen ole meikäläisen heiniä. Lue: yhtään. Mutta kun täällä tuollainen Holyrood Parkin hieno nyppylä nimeltä Arthur`s Seat kerran on, niin ei auttanut muu kuin ottaa eräjorman asenne ja lähteä kiipeämään. Korkein huippu on 250 metrin korkeudessa, joten ei se niin pahalta kuulostanut. Vähän pieleen arvioitu. Etenkin kun eihän me luonnollisestikaan mitään merkattuja reittejä menty vaan ramboiltiin hernerokkasumussa jossain pusikoissa täysin eksyksissä ja noin. Perus :D

Mutta aloitetaan alusta. Ennen kiipeämistä juttelimme kaupungilla paikallisen armeijan veteraanin kanssa ja hän kertoili mielenkiintoisen elämäntarinansa lisäksi, että edellinen suomalaispariskunta mitä hän oli tavannut, oli myös ollut lähdössä kiipeämään Arthur`s Seatille. Ja sitten mies oli tyrkännyt vaimonsa jyrkänteeltä alas. Kröh mmmitä? Vanha herra toivotteli Sakulle perään (vapaa suomennos) että pidähän huolta tästä nuoresta naisesta! Tästä oli hyvä lähteä liikkeelle.

Ensimmäinen nyppylä ei näyttänyt maasta katsottuna lainkaan pahalta. Päälle johti kunnon kävelytie, joskin se oli erittäin kivikkoinen eli kunnon kengät olivat tarpeen.

Eilen oli todella sumuinen päivä, joten näköalat katosivat hernerokkasumuun jo parin kymmenen metrin jälkeen. Tästä johtuen rinnekään ei näyttänyt niin pahalta, kun yläosa katosi sumuun ja paljastui aina metri kerrallaan matkan edetessä :D

Ensimmäisen osuuden jälkeen kipiteltiin tasaisella ylämaalla ympäriinsä ja nautittiin kauniista ilmasta. Jännä kyllä eilen ei tuullut yhtään, ei edes ylhäällä huipulla. Se teki maailmasta todella hiljaisen.

Ellu-etana sano moi!

Koska meillä ei ollut aluekarttaa eikä sumun vuoksi näkyvyyttä kuin parikymmentä metriä suuntaansa, me emme myöskään tienneet että Salisbury Crags oli vasta alkuruokaa. Bongasin kauempana rinteessä keskellä pusikkoa pienet kiviportaat, jotka näyttivät jatkuvan ylöspäin jyrkkään rinteeseen ja katosivat sitten sankkaan sumuun. Vaihdettiin portaiden juurella pari väitöstä puolesta ja vastaan kiipeämään lähtemistä, kunnes sain taivuteltua herran matkaan. Saatoin ehkä pari kertaa katua hinkuani lähteä ylös, ainakin siinä vaiheessa kun portaat vaihtuivat lähes tikapuumaisiksi pystysuoraan rinteeseen. Oli jännää, mahtavaa ja upeaa sukeltaa aina vaan ylöspäin sakeaan sumuun.

Katsoin myöhemmin kartasta että portaat oivat aluksi merkatulla reitillä, josta oli mainittu että ei sovellu  korkean paikan kammoisille. (Ei todella, voin kertoa!) Mutta eipä siinä vielä mitään, portaat olivat iisi nakki verratuna tulevaan.

Kun viimeisillä voimillamme ryömimme Arthur`s Seatin ja Lion`s Haunchin välistä huipulle, sumu kietoutui jo niin sakeasti ympärille, että toista ei näkynyt 2 metrin päästä. Lisäksi ylhäällä ei, kuten aikaisemmin mainitsin, tuullut lainkaan, joten tunnelma oli mahtavan aavemainen. Jäin yhdessä vaiheessa hetkeksi istumaan keskelle aukeaa yksinäiselle kivelle, kun Saku kävi katsomassa mitä ympäriltä löytyy ja se oli se hetki, kun satukirjojen aikawarppi olisi tapahtunut. Siis todella :D tai aikamatkan lisäksi odotin vähintään että sumusta ilmestyy joku musta susi hitaasti hiipien. Minä ja mielikuvitukseni, me ollaan ystäviä.

En ottanut ylhäältä kuvia, koska niissä olisi näkynyt ainoastaan valkoista.

Matkan hauskin osuus alkoi etsiessämme tietä alas. Kieltäydyin palaamasta samaa reittiä äkkijyrkkiä portaita, joten lähdimme umpimähkään toiseen suuntaan. Seikkailumatkat Ry kiittää kaikkia matkustajiaan, jotka ilmesesti kaipaavat vaaratilanteita elämäänsä. Parhaimmillaan (pahimmillaan) rinnetta alas vievä mutainen kinttupolku nimittäin kapeni n. 20cm leveäksi, ja jalan vierestä lähti pystysuora jyrkänne alas. Luojan kiitos en ole korkean paikan kammoinen, tuosta ei olisi muuten selvinnyt järjissään. Eikä siinä vielä kaikki, polulla oli hazardisti kaninkoloja ovelasti piilotettuna. Eli jollet muuten lipsahda polulta rotkoon, puput voivat vähän avittaa.

Etsi kuvasta sinua tarkkailevat silmät. (Kanit varmaan pitävät tukkimiehen kirjaa kaikista niistä, kenen nilkan onnistuvat koloillaan katkaisemaan…).

Noista poluista ei myöskään ole kuvia, hyvä kun uskalsin hengittää, puhumattakaan että olisin alkanut kaivamaan kameraa.

Jälkikäteen tiirasin alueen karttaa läpi ja tuo meidän reittimme ei tosiaan ollut mikään virallinen reitti, ei edes vaikeaksi luokiteltava reitti, vaan se oli kertakaikkiaan tappavan pelottava reitti joka on jätetty turistioppaista pois. Ja syystä. Päädyimme lopulta (oh sweet asfaltti pusipusi) lähelle Loch Duddingstonia ja siitä eteenpäin sitten turvallisesti tietä pitkin takaisin kaupunkiin.

 

Nyt tuntuu täysin epätodelliselta tuo eilinen vaellus, ja ihan mahtavaa että lähdettiin (kokemus to the max), mutta pliis ottakaa te tulevat vaeltajat joku kartan puolikas mukaan ja katsokaa suunnilleen mihin aiotte mennä. Merkatut reitit ovat varmasti ihan turvallisia, eikä sinne Seatille asti ole pakko edes mennä, matalammallakin riittää nähtävää. Jännä juttu on, että itse luonnossa ei noita reittimerkintöjä tai tienviittoja ole lainkaan, eli ne polut pitää tietää etukäteen.

Niin, ja vesipullo mukana olis kans kiva. Oliko meillä? No eihän me nyt tuollaiselle lyhyelle reissulle mitään vesipulloa tarvita… ehei. Tosirambo puristaa nesteensä hikisestä pipostaan vai miten se ny oli ;D

Seuraavaan juttuun

Sataa sataa ropisee

Missään ei voi olla näin oikukas sää kuin täällä. Puolessa minuutissa vaihtuu kirkkaasta auringonpaisteesta kaatosateeseen, tai kuulas maisema peittyy sumuun ja puolen tunnin päästä taas jo kirkastuu. Sadekuuro kestää yleensä noin 10 minuuttia ja se siitä. Mitä ihmettä :D

Joudun vielä vähän jatkamaan hautausmaatunnelmilla, meillä on vieressä niin kaunis sellainen. Ymmärrätte varmasti, että Edinburgh ei ole vain hautausmaita ja vanhoja linnoja, eli ne ketkä eivät halua liihottaa lepakkoina kirkkomailla ja linnojen holvikäytävillä, täältä löytyy myös perus shoppauskadut ja eläintarhat. Mutta teille kaikille synkistelijöille täällä todella on elämänne maisemat, suosittelen.

Saku nimesi trikooni Beetlejuice -byysiksi, eikä kyllä haittaa yhtään, onhan kyseessä yksi tyylikkäin ”herrasmies” ikinä <3

Kaikki nämä kuvat ovat ihan hotellimme nurkilta. Suosittelen todella lämpimästi Premier Inn:ia Princes Streetilla. Iso siisti huone, jättimäinen siisti kylppäri, paras aamiainen heti suomalaisten hotellien jälkeen ja tämä on vieläpä ihan uusi. Hotelli sijaitsee Edinburghin parhaalla ostoskadulla JA näkymät ovat Edinburghin linnaan. Joka pennin arvoinen ehdottomasti. Sain pienimuotoisen kauhun siitä New Yorkin läävähotellista, joten syynäsin tällä kertaa hotellin arvostelut suurennuslasin kanssa ja se kannatti :D

Seuraavaan juttuun
Seuraavaan juttuun

Greyfriars Kirkyard – hautausmaan varjoissa

Minulla on yksi mielenkiinnon kohde ylitse muiden ja se on vanhat hautausmaat. Edinburghissa niitä riittää. Historiallisten hautuumaiden muistomerkit ovat viehättävän persoonallisia ja vähän rempallaan, mikä antaa kirkkomaille ihan omanlaisensa tunnelman.

Ensimmäinen hautausmaa mihin astelimme, oli 1500-luvulla perustettu Greyfriars Kirkyard. Greyfriarsin portilla tulokkaat ottaa vastaan Greyfriars Bobby, koira, joka tarinan mukaan istui 14 viimeistä vuottaan tuberkuloosiin menehtyneen isäntänsä John Grayn haudalla poistuen vain syömään ja lämmittelemään lähistön taloihin. Totta tai ei, Bobby on suloinen.

greyfriars bobby edinburgh

Vanhan hautausmaan kivet ovat jo rapistuneet, mutta silti ne ovat käsittämättömän vaikuttavia kertoessaan sen ajan ihmisten tarinaa.

Hautausmaalla väitetään myös kummittelevan. The Mackenzie poltergeistin kerrotaan aiheuttavan ruhjeita ja viiltoja niille onnettomille, ketkä osuvat herran tielle. Ja onhan Greyfriarsin hautausmaa nimetty yhdeksi maailman pelottavimmista paikoista, mutta minusta se oli ainoastaan hiljainen ja kaunis.

Suosittelen Edinburghin matkaajille lämpimästi tutustumista Greyfriars Kirkyardiin vanhassa kaupungissa, ja muistakaa rapsuttaa Bobbya portilla.

Seuraavaan juttuun