Helsingin alla on Alistadi

Minulla oli reissukirjana kirppikseltä löytämäni suomalainen fantasiaseikkailu, Maria Turtschaninoffin Helsingin alla. Olin jo kirppispöydässä positiivisesti yllättynyt että löysin pitkästä aikaa kotimaisen kirjan joka kansitekstien perusteella kiinnostaa, eikä lukukokemuskaan ollut hassumpi. Kirjailijana Maria on minulle ihan uusi tuttavuus, ja iloisena voin lisätä hänet seurattavien listalle jo tämän yhden kirjan perusteella.

Tiesitkö, että Helsingin alla on maanalainen kaupunkin nimeltä Alistadi? Kirjan päähenkilö, lapsena adoptoitu Alva, ei tiedä. Hän elää päällisin puolin ihan tavallista elämää perheensä kanssa Helsingissä mutta ei kuitenkaan tunne ihan kuuluvansa sinne. Alvalla on pakonomainen muistaa kaikki näkemänsä asiat ja ihmiset pilkuntarkasti, ja olla muille ihmisille näkymätön.

Alvalla on ollut koko elämänsä sellainen olo kuin häntä seurattaisi, tarkkailtaisi ja pian pelko konkretisoituu kun tumma ja salaperäinen Nide ilmestyy hänen kulmilleen. Nide ei tosin ole mikään tavallinen poika, vaan peikko, joka on tullut näyttämään Alvalle hänen oikeat juurensa.

i1west15

Rinnakkaisluokalla oleva Joel harrastaa intohimoisesti parkouria ja palvoo salaa hattaratukkaista Alvaa. Poika miettii miten lähestyisi tätä erikoista tyttöä. Kun Joel näkee Alvan seuraavan hämärän näköistä pitkää poikaa maan alle, hän lähtee seuraamaan paria ja pian Joelillekin selviää että sadut peikoista, noidista ja keijuista ovatkin totista totta.

Helsingin alla on suunnattu todennäköisesti teini-ikäisille, mutta se on siitä huolimatta hyvä kirja myös seikkailu/fantasia/kansantaru -genrestä kiinnostuneille aikuisille. Kirja ei ole yhtään sen lapsekkaampi kuin vaikkapa Harry Potter ja Viisasten kivi.

Minua oikeastaan häiritsi vain se, että siirtyminen Helsingistä Alistadiin eteni yhtä nopeasti kuin Raamatun luomiskertomus. Olisin kaivannut hieman hitaampaa kerrontaa ja Alistadin avaamista. Yleensä olen sitä mieltä että kirjailijat jaarittelevat liikaa, mutta kerrankin toisinpäin. Tässä kirjassa olisi ollut ainekset vaikka kaksinkertaiseen sivumäärään. Mutta kun alusta päästiin,  lähti tarina lentoon ihan uudella tavalla ja tulikin kulutettua illan viimeiset tunnit tehokkaasti nenä kiinni kirjassa. Kirjan hahmot olivat uskottavia ja henkilökemia oli rakennettu taitavasti.

Oikein toimiva lomakirja:)

Seuraavaan juttuun

Kirjatoukan jännät hetket

Minä olin (olen) sen luokan Harry Potter -fani, että tein jopa varauksen sarjan kahteen viimeiseen kirjaan Suuren Suomalaiseen kun niiden myyntipäivä varmistui. Odotin julkaisupäiviä kuin kuuta nousevaa, ja kun lopulta sain kirjan käsiini, fillaroin heti kotiin lukemaan. Ja sen jälkeen keskustelemaan aiheesta ystäväni kanssa, joka oli samanlainen fanaatikko. J.K. Rowlingin tavassa kirjoittaa on jotain tavattoman maagista (niin maagista, että siedän jopa jaarittelua), ja tyyli ruokkii mielikuvitustani juuri oikealla tavalla että loin Pottereita lukiessani ympärilleni kunnon satumaailman. Siksi Potter-elokuvien katsominen on ollut vähän tylsää, koska ohjaajien näkemykset eivät luonnollisesti ole vastanneet omaani. Ankeuttajat eivät lennä! Piste. Minulla tosin on raivostuttava tapa kiintyä kirjojen mielikuvitusmaailmaan niin lujasti, että mahdolliset elokuvahahmot eivät toimi oikeastaan koskaan.

dd1huhti15

Kun näin kaverillä kirjahyllyssä The Casual Vacancyn (Paikka vapaana), ajattelin että joko nyt olisin valmis lukemaan kirjailijalta jotain muutakin kuin velhomaailman ihmeellisyyksiä. Olen vasta alkusivuilla, mutta jännitän jo nyt mitä tuleman pitää. Onko kirja ihana? Kamala? Osaako Rowling kirjoittaa muutakin kuin satuja? Vähän on huono kutina ensimmäisen sadan sivun perusteella, kun henkilöitä on marssitettu esiin niin paljon että niitä on jo vaikea muistaa. Ainakaan toistaiseksi kirja ei ole imaissut mukaansa, mutta toivotaan että se tästä vielä lähtee. Joudun tunnustamaan että vielä sadankin sivun jälkeen odotan edelleen että taikamaailma löytyy jostain Pagfordin kylän sivukujilta. Harry Potter, ole hyvä ja poistu lukukokemuksen tieltä.

 

Sieppari ruispellossa

Luin J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjan edellisen kerran teininä. Muistan siitä tasan sen että kirja oli todella raskas lukea ja että haaveilin salaa kykeneväni samanlaiseen huolettomuuteen kuin Holden Caulfield, tuo koulusta potkut saanut teini-ikäinen ajelehtija. Olen aina ollut tunnontarkka ja vastuullinen, eikä olisi tullut kysymykseenkään että oikeasti olisin tehnyt mitään vastaavaa mutta olihan se täydellinen vapaus kutkuttava ajatus. Ei taida olla yhtäkään teiniä joka ei jossain vaiheessa haaveilisi ottavansa hatkat ja alkavansa seikkailijaksi.

Kun tämä klassikko tuli kirppiksellä vastaan, minun oli ihan pakko ostaa se. Heti kun avasin kirjan ensimmäisen sivun, muistin miksi pidin sitä niin raskaslukuisena. Slangi! Inhoan puhekielen käyttämistä romaaneissa. Se on tehokeino, kyllä, mutta harvinaisen ärsyttävä sellainen. Sieppari ruispellossa on kirjotettu kokonaan, siis ihan kokonaan puhekielellä (Saarikosken 60-luvun suomennos stadin slangia). Ja vieläpä niin paksulla sellaisella, että kirjan mukana tulee sanasto.

q8maalis15

q7maalis15

Slangin lukeminen paperilta korventaa minua niin pahasti, että jouduin tosissani pinnistelemään että pääsin mukaan tunnelmaan. Mutta kyllä se siitä pyörähti käyntiin kun olin taistellut muutaman kymmenen sivua. Kirjan pelastaa toisaalta juuri se, että se on ihan kokonaan puhekieltä, jolloin siihen väkisin tottuu.

Tapahtumat sijoittuvat 40-luvulle, mutta teini-ikäisen ajatukset ovat jopa hämmentävän samoja kuin 90-luvulla. Tai nykyajan nuorilla, kuvittelisin. Pojat miettivät tyttöjä, tytöt poikia, ovella kolkuttava aikuisuus ja oma suunta elämässä aiheuttavat maailmantuskaa. Tarina kestää hyvin aikaa.

”Se mun taksini oli sellanen kamalan vanha ja se hais niinkun joku ois just pompottanut siinä persettään. Mä saan aina jonkun oksennuksen hajusen taksin kun mä meen johonkin myöhään illalla. Mikä oli vielä pahempi niin ulkona oli tyhjää ja hiljasta vaikka oli lauantai-ilta. Mä en nähny kadulla melkeen ketään. Aina välistä vaan näki jonkun jätkän ja kimman jotka meni kadun yli ja piti toisiaan vyötäröstä, ja sit oli sellaisia jengejä, ihan poskettoman näkösiä tyyppejä pimujen kanssa, ja kaikki nauro niinkun jotkut hyeenat jollekin mikä ei varmaan ollu yhtään vitsikästä. New York on kammottava kun joku nauraa kadulla myöhään illalla.”

Jos jostain syystä et ole tätä klassikkoa lukenut, tai olet lukenut sen viimeksi 90-luvulla kuten minä, tartu kirjaan.