Lukulautasella

Edith Piafin elämänkerta josta viimeksi kirjapostauksessa jutustelin oli todellakin lukemisen arvoinen, suosittelen lämmöllä hankkimaan sen käsiin jos elämänkertakirjallisuus ylipäänsä innostaa. Itse päähenkilön lisäksi oli mahdottoman mielenkiintoista lukea aikansa taiteilijapiireistä Pariisissa, ja millaista elämä kadulla on siihen aikaan ollut. Olen vieläkin vähän ihmeissäni miten väärä käsitys minulla on Edith Piafista tähän asti ollut, nämä käsitykset ainakin tuli kumottua oikein kunnolla.

Seuraavaksi lukulautasella on (ylläri) ruotsalainen dekkari, ja salainen paheeni Nora Roberts.

r1tammi15

Jens Lapiduksen Rahalla saa -pokkarin sain ystävältä ja Robertsin löysin kirppikseltä. Valkokankaan varjot on Robertsin uudempaa tuotantoa, siinä missä olen tähän asti lukenut vain niitä vanhempia sukusaaga”dekkareita”. Lapiduksen esikoisromaani puolestaan edustaa minulle ihan uutta tuttavuutta ruotsalaisdekkareiden saralla, en ehkä malta olla tarttumatta tähän ensiksi vaikka (epäilemättä) kohtalokkaan sankarittaren kumisevat kupeet voisivatkin olla ihan hyvä välipalakirja näin Millennium-trilogian jälkimainingeissa. Yritän vieläkin toipua siitä ikävästä faktasta että en voi enää lukea Lisbeth Salanderista enempää.

Jens Lapidus, rakkaat dekkaristit, onko miehestä mihinkään, kuuluvatko Stockholm Noir -kirjat ruotsidekkareiden parhaaseen A-luokkaan?

Seuraavaan juttuun

Jumalani kuinka olen elänyt!

Johtuen eräästä suht aktiivisesta pikku neitokaisesta, en pysty päivisin tekemään juuri muuta kuin olemaan yhden naisen sirkus ja aina valmiina viihdyttämään :D Tästä syystä hoidan pakollisen lukemisen (kyllä, lukeminen on elinehto) loppuillan pimeinä tunteina. Ajalla ennen vauvaa olisin imaissut tällaisen kolmen kirjan sarjan muutamassa päivässä (himolukija täällä hei), mutta nyt prosessi vähän venyi. Oikeastaan on surku että Stieg Larssonin Millennium-trilogian kolmannen kirjan viimeinenkin sivu on käännetty, koska nyt se on sitten loppu! Sujuvasti kirjoitettua dekkaria on kerta kaikkiaan mahtavaa lukea, ja Larsson on kyllä ihan syystä maineensa dekkaristina ansainnut.

On todellinen harmi että kirjailija kuoli 10 vuotta sitten sydänkohtaukseen, sillä Lisbeth Salanderin tarinaa oli ilmeisesti tarkoitus jatkaa vielä useamman kirjan verran. Onneksi trilogia oli kuitenkin melko ehjä kokonaisuus, sillä kolmannen kirjan loppuun ei jäänyt mitään sen suurempia cliffhangereita. Toki uteliaana ihmisenä haluaisin kovasti tietää miten Salanderin elämä jatkuu.

Jos olet kaltaiseni jälkijunassa matkustaja, ole hyvä ja etsiydy heti tämän dekkaritrion äärelle. On vaikea uskoa että kukaan ruotsalaisista dekkareista (jos sallitte ronskin niputuksen) diggaava voisi pettyä Larssonin viihdyttävään kerrontaan. Jännittäviä, kiehtovia ja äärimmäisen kostonhimoisia henkilöitä ja lukuhetkiä on luvassa, unohtamatta vanhaa kunnon salaliittoteorioiden maalailua.

r4joulu14

Tällä hetkellä luettavana on Edith Piafin elämänkerta, jonka sain miehen pikkusiskolta joululahjaksi. Mikä mahtava teos! Piaf – Jumalani kuinka olen elänyt! -kirja on laulajan siskon Simone Berteautin kirjoittama, joka tuo kirjaan ihan omanlaisensa taian. Pikkusisko asui Pariisin varpusen kanssa varhaisteini-iästä asti, ja kulki mukana kaduilla ja teattereissa siskonsa esiintyessä. Muistin kyllä hämärästi että Edith ei syntynyt kultalusikka suussa, mutta en ollut ihan ymmärtänyt kuinka köyhistä oloista hän oli. Ja miten kevytkenkäistä taiteilijan elämä 1900-luvun alkupuolella Pariisissa oikein oli. Nuorten naisten matkassa oli kymmeniä ja taas kymmeniä miehiä, ja viini virtasi aamusta iltaan, eikä se oikein sovi siihen mielikuvaan jonka olin jostain syystä saanut vakavamielisen oloisesta laulajattaresta. Tosin itse kirjassakin mainitaan että ihmisten mielissä Edith on hymytön ja vakava, vaikka raikulityttö oli oikeastaan ihan kaikkea muuta. Edith eli kuin viimeistä päivää, joka päivä.

Olen vasta kirjan puolivälissä, ja jo nyt voin antaa sille täydet pisteet. Etsi tämä(kin) kirja käsiisi jos olet unohtumatonta lukukokemusta vailla.

Arvatkaa mitä

Ei sillä että yhtään väsyttäisi yöllisten lukuhetkien jäljiltä (eipä), mutta seuraavaksi lähtee Tyttö joka leikki tulella. Mutta olen aika hyvin kouluttanut itseni kestämään pienimuotoista univajetta tässä viime kuukausien aikana että eipä tunnu enää missään. En ehkä muista minkä niminen aparaatti se on joka puskee sisuksistaan mustaa kuumaa juomaa aamuisin, mutta osaan kuitenkin vielä käyttää sitä joten eihän tässä vielä väsymyksestä oikeastaan voi puhuakaan ;D

q9marras14

Joku kommentoi joskus että minulla on aina kynnet niin viimeisen päälle huoliteltu ja lakat ojennuksessa… yllä olevan kuvan tilanne on lähempänä totuutta. Rouge Noir kesti hyvänä muutaman tunnin ja sitten olikin jo etusormien lakkauksista puolet kadonneet.

q8marras14

Kalevala Korun kamppiskuvien jälkeen jätin Vanamoni hetkeksi sormeen ja se uhkaa jäädä siihen. Sormusharakka alkaa hivuttamaan lisää renkuloita sormiin. Not cool irroitella näitä monta kertaa päivässä, mutta ai että kuinka rakastan sormuksia. Mitä isompia, sen parempi. Haluaisin pitkästä aikaa peukalosormuksen, pitää ehkä mennä penkomaan vanhoja korukätköjä sillä muistaakseni yläasteen aikainen suuri hopeinen luokkasormus on juuri sen kokoinen että se menee peukaloon.

Onko luokkasormusperinne enää nykyään hengissä? Muistan kuinka pitkään ja hartaasti meidänkin luokan sormusta silloin valittiin, ja kuinka moni joutui pettymään kun se oma suosikki ei voittanutkaan äänestystä nyyhkis.