Ommelten välinen aika

Kun pelastin espanjalaisen María Dueñasin Ommelten välinen aika -kirjan Olivian toimituksen kirjahyllystä, en tiennyt opuksesta mitään. Tartuin siihen koska se oli luokkaa tiiliskivi (varsin mieluinen ominaisuus kirjassa, ei lopu heti kesken) ja koska espanjalainen kirjallisuus on minulle täysin tuntematonta. Vaikka olenkin aika kaavoihini kangistunut lukemisen suhteen, joskus iskee seikkailufiilis päälle. Historiaa (faktaa) ja fiktiota sotkevat kirjat ovat yleensä varsin mielenkiintoisia, ja tässä tapauksessa etenkin oli mahtavaa saada paljon lisää tietoa Francon ajan Espanjasta. Olen keskittynyt historiallisissa romaaneissa enimmäkseen kylmän sodan, natsi-Saksan ja brittien koko historian eri vaiheisiin, ja siksikin Ommelten välinen aika oli kiinnostavaa luettavaa, sillä en ole aikaisemmin lukenut yleisisivistäviä historiankirjoja syvällisemmin natsien toimista Espanjassa. Vähän eri näkökulma taasen.

c70maalis14

Tarinan ydin on sinällään kepeähkö; rakkaus, roistot ja omillaan selviytyminen, mutta ympäristö ja tapahtuma-aika luo ihan omanlaisensa tunnelman. On täysin eri asia selviytyä omillaan nykyaikana, kuin paeta sisällissotaa Marokkoon. Etenkin jos on nuori ja varsin sinisilmäinen nainen.

Kirjan päähenkilö Sira oli minulle melkein puoleen kirjaan asti varsin kaukainen hahmo. Johtuen ehkä siitä, että pidin nuorta naista (anteeksi vain) aika pölvästinä. En pysty samaistumaan niihin naisiin, joilta puuttuu kaikki maalaisjärki omassa toiminnassaan, mutta toisaalta eipä minun tarvitsekaan. On ihan raikasta lukea myös sellaista kirjaa, missä päähenkilö tekee täysin eri valinnat kuin mitä itse luontaisesti tekisi.

Sira on henkilönä varsin perinteinen (kliseinen) lukuromaanin sankaritar, lähtöisin vaatimattomista oloista mutta päätyy lopulta pyörittämään omaa muotisalonkiaan seurapiirien ytimeen, keskelle huimaa vakoilutarinaa ja arkaluontoista politikointia. Ihastuttavaa Siran tarinassa on erityisesti se, että aluksi häntä pitää varsin typeränä, mutta ilmapäisyys karisee sivujen myötä siihen pisteeseen, että jopa minä aloin vihdoin pitää hänestä.

Koska olen sitä mieltä, että teistä jokaisen pitäisi tämä kirja lukea, en uskalla tehdä  juonipaljastuksia juuri enempää. Historiafriikeille kirja tarjoaa varmasti paljon mielenkiintoista luettavaa, siinä missä taas mielummin nuoren naisen elämänkoulusta lukevalle 1900-luvun alkupuoli puolestaan luo vain kiinnostavat raamit. Suosittelen lämmöllä.

Ps. Tällä hetkellä yöpöydällä on Dan Brownin Inferno, jota olen ehtinyt jo vähän aloitella.

Seuraavaan juttuun
Seuraavaan juttuun

Lempikirjani top 10

Minun on pitänyt jo pitkään tehdä listaus kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, mutta se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Ensinnäkin muistaa mitä kaikkea sitä on lukenut (parhaimmillaan mennyt monta kirjaa per viikko) ja vielä vaikeampaa noukkia niistä 10 parasta. En osaa päättää näille elämäni kirjoille parhausjärjestystä, jokainen on paras, ja on vaikuttanut minuun jollain tavalla. Ollakseen suosikkini, en vaadi kirjalta täydellisyyttä tai klassikon mainetta, siinä pitää vain olla sitä jotain.

1. Johanna SinisaloEnnen Päivän Laskua Ei Voi. En yleensä pidä tuttuihin suomalaisiin paikkoihin sijoittuvista kirjoista, koska se häiritsee mielikuvitustani. Haluan luoda itse kirjan maailman, käyttäen hyödyksi kirjailijan kuvausta ja yhdistelen sen oman näkemykseni kanssa, tällöin paikat ja henkilöt alkavat elää. Sinisalon Tampereelle sijoittuva peikkosatu tekee kuitenkin poikkeuksen. Kirjan päähahmo Mikael asuu Pyynikintorilla, ja löytää pihastaan pienen peikon. Kyllä, oikean peikon.

Olen luonnollisesti päättänyt mikä Pyynikintorin porttikongeista johtaa juuri Mikaelin kerrostalon roskakatokseen, ja hymyilen lenkille mennessä asialle. Sinisalo voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon, eikä syyttä. Kirja on ihana, kamala, mielenkiintoinen, ja vaikuttava. Asuuko Tampereella peikkoja?

2. Arto Paasilinna - Jäniksen Vuosi. Ehdin yläasteella viimeisten joukossa valitsemaan äidinkielen tunnilla koulun tarjoaman pakollisen luettavan, ja jäljellä oli pitkälti enää Paasilinnaa. Myönnettäköön, että siihen menessä Paasilinna ei ollut kiinnostanut minua pätkääkään (olin syvällä dekkarien maailmassa), ja huokaisten avasin kirjan. Jonka luin yhdeltä istumalta loppuun. En voinut uskoa, miten samalla aaltopituudella minä ja Paasilinna olimme huumorin suhteen! Kuivakkaa lakonista sarkasmia ja samalla hillitöntä iloa viljelevä kirjailija tuntui heti ensimmäisestä kirjasta lähtien kuin hyvältä ystävältä, ja Jäniksen vuoden jälkeen kolusin läpi jokaisen Paasilinnan mitä Viialan kirjastosta löytyi. Tavallaan Jäniksen vuosi oli yksi merkittävä etappi teini-ikäisen minun kirjamaailmassa.

3. Richard AdamsRuohometsän Kansa. Ruohometsän kansan voisi tietämättömyyttään leimata lastenkirjaksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Villikaneista kertova kirja on julma, sotaisa ja häikäilemätön, siinä missä sydämellinen, ystävällinen ja huolehtivakin, ihan kuin ihmiset. Kirjaa lukiessa saattaa unohtaa lukevansa kanien yhdyskunnasta, koska hahmot ovat niin inhimillisiä. Luin kirjan ensimmäisen kerran ala-asteella ja toisen kerran aikuisena, eikä se ollut menettänyt tehoaan yhtään. Oikeastaan päinvastoin. Lapsena ei välttämättä ymmärtänyt kirjan kaikkia vivahteita, siinä missä aikuiselle teos avautui hieman eri tavalla.

4. Henning MankellAskeleen Jäljessä. Minä olen lukenut satoja dekkareita, ja tämä on kaikkein kauhein tähän mennessä. Rakastan Kurt Wallander -kirjasarjaa muutenkin. Osa Wallandereista on melko leppoisia poliisin arkisten ongelmien kanssa touhuilua, ja sitten on Askeleen jäljessä, joka nostaa hiukseni pystyyn kun ajattelenkin sitä. Minä olen maailman pahin arkajalka, ja mielikuvitukseni on hieman liian vilkas. En voi sanoin kuvailla kuinka sydärin partaalla olin koko ajan tätä kirjaa lukiessa, siinä tuli toteen suunnilleen kaikki se mitä eniten pelkään. Todellinen ympäristö, voisisattuakenellevaan, psykopaattinen sarjamurhaaja ja onnellisina kuolevat.

5. Augusten BurroughsJuoksee Saksien Kanssa (ja sen jatko-osat). Burroughs saa edustaa listallani muistelmateoksia. Rakastan lukea mielenkiintoisten persoonien epätavallisesta elämästä, oli ne sitten totta tai väritettyjä. Burroughsin ongelmainen lapsuus vaihtuu ongelmaiseen aikuisuuteen kirjojen myötä, ja vaikka käsiteltävät asiat ovat vakavia (mielenterveysongelmat, huumeet), Burroughs onnistuu kertomaan elämästään hykerryttävästi mustan huumorin keinoin. Patti Smithin Just Kids on viimeisin muistelmateos mitä olen lukenut, ja suosittelen jokaista lukemaan senkin, mutta Augustenin tarinat ovat suorastaan pakollisia luettavia.

6. Jane AustenYlpeys ja Ennakkoluulo. Tarvitseeko enää perustella. Ihana ihana klassikko, jota klassikkoallerginenkin todennäköisesti rakastaa.

7. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Kirja mihin en olisi koskaan tarttunut itse, mutta koska muutakaan ei ollut, oli pakko (ilman lukemista oleminen ei ole vaihtoehto). Ruotsin Pajalaan sijoittuva teos on niin hauska ja suloinen kasvukertomus, että tämä kirja oli pakko laittaa listalle. Kumma kyllä lämpiän näille tuppukylätarinoille melkein poikkeuksetta, lieneeko omalla armaalla kotikylällä jotain tekemistä asian kanssa. Oiva esimerkki siitä että kannattaa välillä tarttua sellaisiinkin kirjoihin mitkä eivät kannen, kirjailijan tai kuvauksen perusteella kiinnosta.

8. Emily BrontëHumiseva Harju. Vihaan vihaan vihaan tätä kirjaa. Sen päähenkilöt ovat täysiä idiootteja, ilkeitä ja ikäviä ihmisiä. En samaistu yhteenkään kirjan henkilöön, eikä tarvitsekaan. Ehkä juuri siitä syystä Humiseva harju kiehtoo niin paljon. Minulle tärkeimpiä ovat nimenomaan kirjat joita vihaan, ja kirjat joita rakastan, siinä välillä on vain tasapaksua tylsyyttä.

9. Diana Gabaldon - Muukalainen. En tiedä mitään muuta kirjasarjaa, kuin Muukalaisen aloittama Jamie Fraserin ja Claire Randallin tarina 1700-luvun Skotlannissa, joka olisi vienyt minut niin täysin mukanaan. Olen lukenut tämän sarjan kolmea ensimmäistä osaa suunnilleen sata kertaa per kirja, enkä kyllästy ikinä. Skotlannin historia on jo itsessään äärimmäisen mielenkiintoinen, puhumattakaan aikamatkaaja Clairen ja skottijäärä Jamien rakkaustarinasta. Tämä on The Rakkaustarina, sanokaa mitä sanotte. Historiaa ja hömppää juuri sopivasti.

10. Carl HiaasenOnnen Koukussa. Tuskin olen koskaan ikinä nauranut niin paljon, kuin tätä kirjaa lukiessa. Varsinainen lukukokemusteni villi kortti. Nappasin reilu 10 vuotta sitten kirjastossa silmät kiinni dekkarihyllystä yhden kirjan, ja onnekseni kätöseni osuivat Onnen koukkuun. Hiaasenin kirjojen henkilöt ovat aina enemmän tai vähemmän persoonia, ja tämän kirjan parasta antia ovat oman sotajoukkonsa perustaneet, salaliittoteorioista (valkoisia miehiä vastaan) aatteensa ammentavat, Bode ja Chub. Sittemmin Hiaasenin toinen kirja koki karmean kohtalon ja päätyi elokuvaksi Demi Mooren Stripteasen muodossa, mikä on melkoinen surku koska itse kirja, Striptease, on aivan hysteerisen hauska sekin. Hiaasenin kirjoissa on ronskista huumorista huolimatta aina melko tarkkanäköinen ote Yhdysvaltain politiikkaan ja yhteiskuntaan, joten ei kannata antaa huumorin hämätä liikaa.

***

Kirjamakuni on laaja, suostun lukemaan melkein mitä vaan, mitä käsiini laitetaan. Parhaimmat kirjat olen löytänyt usein sattumalta, ystävien suosituksesta tai ne ovat vain ajautuneet minulle. Tyylisuunnista ainoastaan vanhan koulukunnan dekkareihin uskallan sanoa tuntevani ihan erityistä vetovoimaa, ne ovat viihdekirjallisuuden ylivoimaisia suosikkejani.

Löytyikö listalta omia suosikkeja?

Seuraavaan juttuun

Oho, lunta. Ja iso kasa leffoja.

Ehdin selvästi kiukustua lumenpuutteesta sopivaan aikaan, kun pari tuntia postauksen jälkeen alkoi pyryttämään. Miten niin malttamaton. On maisema hieman erilainen nyt kuin eilen, ja tämä valkoisen valon määrä on huumaavaa.

i3tammik14

Eilen illalla uskaltauduin kavereiden kokoontumisajoihin ja pidin peukkuja että en ole ihan kuollut. Meidän ihana akkalaumamme kokoontuu aina kerran vuodessa ”pikkujouluihin”, mikä on varmaan ainoa kerta vuodesta kun on ylipäänsä mahdollista saada kiireiset aikuiset naiset saman katon alle kaikki kerralla. Meni ihan hyvin, pystyin syömään pari palaa patonkia ja  jopa pari karkkia, iloa riitti jo niistä. On se silti vähän vitsikästä kun minä, sapuskan ystävä numero yksi istuu herkkuja täynnä olevan pöydän ääressä ja natustaa patongin kulmaa :D Koska oli hauskaa, minulla ei yllättäen ole valokuvia. Laatuaika ystävien kanssa olkoon kameravapaata vyöhykettä. Etenkin näin talven pimeydessä.

Hirveen näppärää muuten kun ei tarvitse käyttää iltamenoissa enää taxia, voi ajaa ihan itte. Jännä kyllä minulla ei ole yhtään ikävä punaviiniä, joka ”normaalisti” on illanistujaisten suosikkijuomani. Olisin kuvitellut että kaipaisin lasillista silloin tällöin, mutta eipä tee edes etäisesti mieli.

i2tammik14

Siskoni lahjoitti minulle Harry Potter -leffoja ajantappolahjaksi, joten nyt ei ainakaan ole tylsiä iltoja luvassa. Luin tuossa juuri Azkabanin vangin, ja siirryin Liekehtivään Pikariin, mutta jos ei jaksa lukea, leffa toimii aina. Joskin, minulla olisi sananen sanottavana sille, kuka mäntti on keksinyt että hei, tehdäänpä ankeuttajista isopäisiä yläilmoissa lentäviä hahmoja. Mrrrrh. Kirjafriikin ei periaatteessa pitäisi koskaan katsella elokuvatoteutuksia, koska niissä saa aina liian monta puukkoa sydämeen. Ei ainakaan, jos on tapana ottaa nämä asiat vähän liian tosissaan :D

Seuraavaksi luvassa:

i1tammik14

Sunnuntait, ei hassumpaa.

Seuraavaan juttuun

Ääliö ulkomailla

Sain ystävältäni joululahjaksi kirjan Ääliö ulkomailla, johon liittyy olennaisesti myös saman niminen TV-sarja. Sattumalta olin katsonut pari jaksoa ennen joulua Karl Pilkingtonin seikkailuja (Brasiliassa ja Egyptissä), ja hykerrellyt varsin suorapuheisen ammattipettyjän sekoiluille. Koko homman ideahan piileekin juuri siinä, että arvon matkustaja viihtyy parhaiten kotimaassaan, missä kaikki on tuttua ja turvallista. Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen ahdistaa Karlia suunnattomasti, ja tästähän toki veistellään vitsi jos toinenkin.

p4jouluk13Se mikä tekee aiheesta ihan erityisen mahtavan, on taustalla häärivä ikisuosikkini/inhokkini (en osaa päättää kumpaa Ricky on enemmän) Ricky Gervais. Taatusti jokaiselle brittihuumorin ystävälle tuttu herra, jonka kuiva huumori yleensä joko kolisee tai sitten ei. Ricky ja Stephen Merchant toimivat briteistä käsin Karlin matkanjärjestäjinä, ja pyrkivät takaamaan kaverilleen aina mahdollisimman autenttisen reissun valitsemaansa kohteeseen. Paikallisoppaan, nukkumista viidakossa, osallistumista uskonnollisille juhlille, kamelivaellusta autiomaassa ja niin edelleen. Mitä alkeellisemmat olot ja halvempi majoitus, toki sen parempi.

Parhaimmillaan Karlin sydäntäsärkevä ahdistus ja ulina jokaisesta matkan yksityiskohdasta saa tälläisen budjettireissaajatyypin kuolemaan nauruun. Vaikka en itsekään hinkuisi välttämättä teltalla viidakkoreissulle (joku raja), niin käsittämättömän karseat hostellit ovat kyllä tulleet tutuiksi. Samoin minusta on mahtavaa ihmetellä paikallisten menoa enkä koe ahdistavaksi vieraita ihmisiä, tapoja (korkeintaan överiksi menevän kaupustelun argh!) tai ruokia, mutta Karl kantaa uskollisesti mukanaan omaa brittiläistä keksipakettiaan ja kieltäytyy syömästä mitään mikä vaikuttaa hitusenkin epäilyttävältä.

Hurtin (ja eittämättä liioitellun) huumorin lisäksi kirja (ja tietty myös sarja) antaa näkökulmaa turvallisuushakuisten ja hieman ahdasmielisten ihmisten mieleen, enkä voi olla miettimättä kuinka kurjaa olisi olla niin kapeakatseinen. Mitä kaikkea jäisi kokematta ja näkemättä! Vaikka tosin, ehkäpä sitä ei kaipaakaan kokemuksia, jos pysyy luonnostaan mielummin turvallisuusvyöhykkeellä ja nauttii siitä. Silti, mieli avoimena on vapauttavaa elää ja reissata, ei kulu turhaa energiaa muiden paheksumiseen. Sarja/kirja on myös piristävää vaihtelua ihanaa-upeeta-mahtavaa -matkailusarjoille, joissa kirkassilmäiset juontajat hehkuttavat (luksus)hotellit, (luksus)safkat ja (luksus)kaupat maasta taivaisiin. En saa mitään konkreettista irti matkailuohjelmista, joissa yövytään 1000e/yö hotelleissa ja shopataan Pradaa, paitsi korkeintaan voin miettiä miten paljon mielekkäämmin tuonkin rahan käyttäisin :D Mutta makuasioitahan nämä.

Ps. ainoa miinus siitä, että suomeksi käännettynä kirjan brittihuumorista putoaa helposti parhain terä, joten jos teillä on mahdollista saada opus käsiinne alkuperäiskielellä, tarttukaa siihen. Tosin, mielikuvitukseni ja Ricky Gervais -faniuteni on sitä luokkaa, että pystyin mielessäni kuulemaan Rickyn kommentit hänen itsensä sanomana, eikä lukukokemus sinällään huonontunut kotimaan käännöksenkään vuoksi.

Seuraavaan juttuun

Minusta uhkaa tulla fani

Nimittäin Miika Nousiaiselle. Luen tässä Metsäjättiä, joka on niin hykerryttävä että en tiedä miten päin kirjaa lukiessa pitäisi pyöriä. Jokainen tuppukylästä kotoisin oleva allekirjoittaa varmasti monta kirjan ihmiskohtaloa, niin hyvässä kuin pahassa. Nousiainen huumori ei ole liian ilmeistä, se on ennemminkin toteavaa ja lakonista, ja ehkä siksi niin osuvaa.

o3marras13

Tarina on se perinteinen; pienen kylän poika raivaa tiensä opintojen kautta menestykseen (ja Helsinkiin), mutta joutuu tahtomattaan tekemään paluun kotiseudulle. Siellä odottaa vanhat koulukaverit, vanha kesätyöpaikka ja kaikki se, mitä on yrittänyt parhaansa mukaan karistaa harteiltaan. Vaivautuneisuus on käsinkosketeltavaa. Törmälästä lähdetään Helsinkiin vain Metallican konserttiin ja Törmälän suurin julkkis on Anssi Rintala, joka näkyi yleisössä Ylen lähetyksessä vuonna -84 Sarajevon olympialaisten palkintojenjaossa  käsissään kyltti Tervesiä Törmälään.

En ole lukenut Vadelmavenepakolaista, mutta Metsäjätin perusteella olisi ehkä syytä. Suomalainen kuivaakin kuivempi huumori uppoaa ihan erityisesti tällä hetkellä, kun viimeistelin Elviksen elämänkerran tuossa hetki sitten. Kaipasinkin jo rinnalle jotain arkista.

Seuraavaan juttuun