Kirjatoukan jännät hetket

Minä olin (olen) sen luokan Harry Potter -fani, että tein jopa varauksen sarjan kahteen viimeiseen kirjaan Suuren Suomalaiseen kun niiden myyntipäivä varmistui. Odotin julkaisupäiviä kuin kuuta nousevaa, ja kun lopulta sain kirjan käsiini, fillaroin heti kotiin lukemaan. Ja sen jälkeen keskustelemaan aiheesta ystäväni kanssa, joka oli samanlainen fanaatikko. J.K. Rowlingin tavassa kirjoittaa on jotain tavattoman maagista (niin maagista, että siedän jopa jaarittelua), ja tyyli ruokkii mielikuvitustani juuri oikealla tavalla että loin Pottereita lukiessani ympärilleni kunnon satumaailman. Siksi Potter-elokuvien katsominen on ollut vähän tylsää, koska ohjaajien näkemykset eivät luonnollisesti ole vastanneet omaani. Ankeuttajat eivät lennä! Piste. Minulla tosin on raivostuttava tapa kiintyä kirjojen mielikuvitusmaailmaan niin lujasti, että mahdolliset elokuvahahmot eivät toimi oikeastaan koskaan.

dd1huhti15

Kun näin kaverillä kirjahyllyssä The Casual Vacancyn (Paikka vapaana), ajattelin että joko nyt olisin valmis lukemaan kirjailijalta jotain muutakin kuin velhomaailman ihmeellisyyksiä. Olen vasta alkusivuilla, mutta jännitän jo nyt mitä tuleman pitää. Onko kirja ihana? Kamala? Osaako Rowling kirjoittaa muutakin kuin satuja? Vähän on huono kutina ensimmäisen sadan sivun perusteella, kun henkilöitä on marssitettu esiin niin paljon että niitä on jo vaikea muistaa. Ainakaan toistaiseksi kirja ei ole imaissut mukaansa, mutta toivotaan että se tästä vielä lähtee. Joudun tunnustamaan että vielä sadankin sivun jälkeen odotan edelleen että taikamaailma löytyy jostain Pagfordin kylän sivukujilta. Harry Potter, ole hyvä ja poistu lukukokemuksen tieltä.

 

Seuraavaan juttuun

Sieppari ruispellossa

Luin J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjan edellisen kerran teininä. Muistan siitä tasan sen että kirja oli todella raskas lukea ja että haaveilin salaa kykeneväni samanlaiseen huolettomuuteen kuin Holden Caulfield, tuo koulusta potkut saanut teini-ikäinen ajelehtija. Olen aina ollut tunnontarkka ja vastuullinen, eikä olisi tullut kysymykseenkään että oikeasti olisin tehnyt mitään vastaavaa mutta olihan se täydellinen vapaus kutkuttava ajatus. Ei taida olla yhtäkään teiniä joka ei jossain vaiheessa haaveilisi ottavansa hatkat ja alkavansa seikkailijaksi.

Kun tämä klassikko tuli kirppiksellä vastaan, minun oli ihan pakko ostaa se. Heti kun avasin kirjan ensimmäisen sivun, muistin miksi pidin sitä niin raskaslukuisena. Slangi! Inhoan puhekielen käyttämistä romaaneissa. Se on tehokeino, kyllä, mutta harvinaisen ärsyttävä sellainen. Sieppari ruispellossa on kirjotettu kokonaan, siis ihan kokonaan puhekielellä (Saarikosken 60-luvun suomennos stadin slangia). Ja vieläpä niin paksulla sellaisella, että kirjan mukana tulee sanasto.

q8maalis15

q7maalis15

Slangin lukeminen paperilta korventaa minua niin pahasti, että jouduin tosissani pinnistelemään että pääsin mukaan tunnelmaan. Mutta kyllä se siitä pyörähti käyntiin kun olin taistellut muutaman kymmenen sivua. Kirjan pelastaa toisaalta juuri se, että se on ihan kokonaan puhekieltä, jolloin siihen väkisin tottuu.

Tapahtumat sijoittuvat 40-luvulle, mutta teini-ikäisen ajatukset ovat jopa hämmentävän samoja kuin 90-luvulla. Tai nykyajan nuorilla, kuvittelisin. Pojat miettivät tyttöjä, tytöt poikia, ovella kolkuttava aikuisuus ja oma suunta elämässä aiheuttavat maailmantuskaa. Tarina kestää hyvin aikaa.

”Se mun taksini oli sellanen kamalan vanha ja se hais niinkun joku ois just pompottanut siinä persettään. Mä saan aina jonkun oksennuksen hajusen taksin kun mä meen johonkin myöhään illalla. Mikä oli vielä pahempi niin ulkona oli tyhjää ja hiljasta vaikka oli lauantai-ilta. Mä en nähny kadulla melkeen ketään. Aina välistä vaan näki jonkun jätkän ja kimman jotka meni kadun yli ja piti toisiaan vyötäröstä, ja sit oli sellaisia jengejä, ihan poskettoman näkösiä tyyppejä pimujen kanssa, ja kaikki nauro niinkun jotkut hyeenat jollekin mikä ei varmaan ollu yhtään vitsikästä. New York on kammottava kun joku nauraa kadulla myöhään illalla.”

Jos jostain syystä et ole tätä klassikkoa lukenut, tai olet lukenut sen viimeksi 90-luvulla kuten minä, tartu kirjaan.

Rahalla saa

Jens Lapiduksen Rahalla saa -kirja on ollut varsin pätevä lukupaketti. En ole ihan vielä vakuuttunut kirjailijan cool man -tyylisestä tavasta kirjoittaa, mutta ei se toisaalta liian häiritsevääkään ollut. Häiritsevää oli ennemminkin erään kirjan päähenkilön pakkomielle kuulua Tukholman piireihin, niin että oli valmis aloittamaan huumediilerin uran rahoittaakseen luksusvaatteet ja vaivalla luodut rikkaan pojan kulissit.

Yksi kirjan päähenkilöistä, JW, on ihan tavallinen köyhä parikymppinen jonka elämäntehtävä on päästä piireihin ja luoda oikeat kontaktit. JW pitää tarkasti huolta että yllä on tyylikkäät merkkivaatteet ja kaveripiiri bailaa prinsessa Madden seurueen kanssa samoilla mestoilla ja kaiken tämän rahoittaakseen mies pyörittää kokaiinibisnestä. Kokkelia uppoaakin rikkaisiin&kuuluisiin melko tavalla. Sliipatun nuoren miehen heilumista Tukholman vanhan rahan piireissä on viihdyttävää seurata, mutta lukijana minua ahdistaa koko ajan päähenkilön puolesta. JW:n on pitänyt rakentaa itsensä kokonaan uudelleen aina yläluokan aksentin opettelusta lähtien.

Kun huumebisnes on kyseessä, kirjassa on tietysti mukana myös pahikset. Tässä tapauksessa jugoslaavimafia. Gangsterit tosin ovat tässä kirjassa melkein se sympaattisin osasto, sillä kirjailija on kuvannut myös näiden körmyniskaisten kostajien arkielämää niin että lukijalle avautuu ihan uudenlainen (ala)maailma. Oikeastaan tämä tekee Lapiduksen kirjasta tietyllä tapaa mielenkiintoisemman, pahisjengi taistelee ihan samanlaisten arkisten ongelmien kanssa kuin kuka tahansa muukin. Yleensä dekkareissa pahis on vain pahis ja sillä selvä.

a1maalis14

Pakko vielä tarttua tuohon englannin käyttöön suomennetussa kirjassa. Blogeissa ja puhekielessä väliheittojen kuten cool man, be there or be square, waddaaaaap ja sen sellaiset höpinät kuuluvat tavallaan asiaan, sillä kieli on yhtä elävä kuin sen käyttäjä. Ärsyttävää tai ei, kukaan meistä ei puhu kirjakieltä. Kuitenkin, kirjoissa toivoisin pidettävän kiinni siitä kirjakielestä, henkilöhahmojen persoonallisuuden voi tuoda esiin ilmankin näitä heittoja. Etenkin kun näitä höpinöitä harrastettiin Lapiduksen kirjassa enemmänkin. Taisin päätyä siihen että tämä oli sittenkin ärsyttävä piirre. ENIVEIS, ei kuitenkaan häirinnyt niin pahasti ettenkö haluaisi lukea seuraavaa osaa.

Ps. kirjassa oli sivulauseessa mainittu kuinka jonkun entinen tyttöystävä oli Hannah Graaf, ja se sytytti yhtäkkiä lampun päässäni. Graafin siskot! Kuka muistaa :D