Elonmerkkejä Oma Oliviassa

Tänään päivääni kuuluu Elonmerkki. Se on viestintäalan seminaari, jonne minut on pyydetty puhumaan crowdsourcingin käytöstä asiakassuhteen vahvistajana eli käytännössä Oma Oliviasta ja siitä, mitä se teki Olivian lukijasuhteelle. Päivästä tulee siis vähän jännittävä ja hyvin hauska.

Elonmerkin kunniaksi teimme Oma Oliviaan pikahaasteen. Se kestää vain tämän päivän ja on suunnattu Elonmerkin osallistujille, mutta avoin kaikille. Käy osallistumassa! Voit voittaa Olivian vuosikerran tai Täydellinen ohje -keittokirjan.

Oikea Oma Olivia käynnistyy syyskuussa seuraavan lehden ilmestymisen aikoihin. Silloin teemme joulukuussa ilmestyvää Oliviaa. Tervetuloa mukaan silloinkin!

Nyt täytyy hoitaa pari juoksevaa asiaa ja lähteä kohti seminaaripaikkaa. Pitäkää peukkuja!

Seuraavaan juttuun

Pyörällä töissä

Työmatkani on pitkä ja päiväni pitkiä, joten käyn töissä bussilla. Muut olivialaiset onneksi pyöräilevät minunkin edestäni. Meillä on talossa myös Jopo, jota saa lainata kesken päivän tehtäviin pistokeikkoihin.

Eilen aamulla törmäsin toiseenkin firmafillariin. Valtiovarainministeriön omistama pyörä oli pysäköity Ympyrätalon eteen. Ilahduin kovasti.

Onko teillä tiedossa firmafillareita? Ja käytetäänkö niitä?

Seuraavaan juttuun

Fiktiota, ei faktaa

Sunnuntaina kiehui ainakin minun Facebook-seinäni Riikka Ala-Harjan sisaren reaktiota Maihinnousuun. Romaanin ehdin jo kehua eikä siskon Helsingin Sanomille antama haastattelu (vain osa jutusta on netissä) muuttanut mieltäni, tietenkään. Kirjailija kirjoittaa siitä, mitä näkee, kokee tai tuntee, siitä eivät muut päätä.

Eikä fiktiota sitä paitsi mitenkään voi eikä pidä lukea faktana. (Samaa aihetta muuten pohtii Mediahuoran kirjoittanut Venla Hiidensalo syyskuussa ilmestyvässä Oliviassa.)

Lyhyesti kohun sisältö on tämä: Marjukka Ala-Harja on järkyttynyt siitä, että Riikka on käyttänyt kirjassaan hänen perheensä tarinaa. Marjukan poika sairastui leukemiaan muutama vuosi sitten, ja Maihinnousussa kertojan tytär kokee saman. Vähän hölmöä on se, että Marjukka myös valittaa kärsivänsä kirjan aiheuttamasta julkisuudesta: perheen isä on kuitenkin puhunut aiheesta televisiossa enkä toisaalta ainakaan minä ollut kuullut koko sisaresta ennen kuin hän itse astui julkisuuteen sunnuntain HS:ssä.

Yhtä kaikki Hesarin jutusta tuli vähän surullinen olo. Tuntui. että jouduin tahtomattani yksityisen riidan keskelle. Kävi sääliksi molempia sisaruksia: hienon kirjan tehnyttä Riikkaa ja kovia kokenutta Marjukkaa ja sitä, että mitä ilmeisimmin heidän välinsä ovat rikki.

No, toivottavasti Maihinnousu löytää kohun ansiosta lisää lukijoita. Ainakin sen nimi tuli varmasti tutuksi.

 

 

 

 

Seuraavaan juttuun

Kukaan ei näe näppylöitäsi

Olen ihan fiiliksissä uuden lehden Caitlin Moran -haastattelusta. Vihreää luomiväriä suosiva brittinainen on kirjoittanut juuri suomennetun Naisena olemisen taito -kirjan, joka on arkipäivän feministinen manifesti myös hillittömän hauska opus. (Tai niin ainakin vakuuttaa toimituspäällikkömme Tia, joka on ehtinyt lukea kirjan. Minä olen saanut sen vasta työpöydälleni asti.)

Johanna Vehkoon tekemä haastattelu joka tapauksessa on terävä ja hauska. Se on myös viisas. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä:

”Kerron [finnejä sureville] tyttärilleni, ettei kukaan ehdi arvostella heitä. Kaikilla on kiire huolehtia omista ongelmistaan.”

Tai tästä:

”Kukaan tuskin toivoo kuolinvuoteellaan, että olisi jättänyt muutaman jälkiruuan väliin. Sen sijaan ihminen toivoo, että olisi saavuttanut hiukan enemmän, käynyt enemmän ulkona ja nauranut enemmän.”

Pakkohan tuollaista naista on rakastaa.

Seuraavaan juttuun

Pääkirjoitus: Ihan omalla tyylillä

(Julkaisen jatkossa pääkirjoitukset täällä blogissa sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Toivon tietysti, että niistä syntyy keskustelua ja kuulen teidän mielipiteitänne. Tässä tänään ilmestyvän 9/12:n pääkkäri.)

Periaatteessa rakastan muotia. Himoitsen pottahattuja ja hopeisia jakkuja ja mekkoja, joista ei tiedä ovatko ne oikeastaan mekkoja ollenkaan. Kuuntelen lumoutuneena, kun muotitoimitus puhuu leikkauksista, tekstuureista ja referensseistä. Haaveilen asuista, joissa klassiset perusvaatteet muuttuvat mielenkiintoisiksi asusteilla.

Käytännössä rakastan laiskottelua paljon enemmän kuin muotia.

Jos avaan netin illalla työpäivän jälkeen, roikun Facebookissa enkä nettikaupoissa. Viikonloppuna lojun sohvalla lukemassa enkä kaarra putiikista toiseen. Aamuisin pähkäilen sudokua enkä mieti päivän asua.

Laiskuuttani olen kehittänyt itselleni tyylisäännön, joka kuuluu näin: Musta tuntuu rakkaudelta.

Se tarkoittaa, että tsekkaan vain mustat rekit (koska viihdyn parhaiten mustassa) ja vaatteen materiaalin (koska vaatteen pitää tuntua hyvältä). Panostan vain vaatteisiin, joihin rakastun.

Säännön tärkein tehtävä on säästää aikaa kaupassa ja kotona. Oikeita tyylisääntöjä olen alkanut vähän vierastaa. Pukeudu vartalotyyppisi mukaan -tyyppiset neuvot kuulostavat korvissani vaatimuksilta. Mitä jos tykkää pillifarkuista, vaikka keho muistuttaa päärynää? Mitä jos haluaa pukeutua kellohameeseen, vaikka vatsan kohdalla on omena?

Ajatteluuni saattaa vaikuttaa se, että ostin kesäkuussa vajaamittaiset  haaremihousut. Ne eivät varsinaisesti imartele töppöjalkojani ja saisivat Trinnyn ja Susannahin oksentamaan, mutta ne ovat mukavat, saavat minut tuntemaan itseni jollain hämärällä tavalla viehättäväksi ja täyttävät kaikki omat tyylisääntöni.

Ja kas, käytin housuja lomalla melkein joka päivä.

***

Mitkä ovat sinun tyylisääntösi? Olisi mukava kuulla.

 

 

 

Seuraavaan juttuun