Hei ja pahoittelut blogihiljaisuudesta. Viime aikoina ajatukset ovat kovastikin kyllä pyörineet räteissä, nimittäin räkäsellaisissa. Rättien lisäksi olen upottanut nokkaani kirjoihin. Kun kirjastoon ei jaksa lähteä, laaja kotikirjasto on pelastus. On ihana ajatus, että hyllystä löytyy lukemattomia tarinoita ja viihdykettä viikoiksi. Romaanien lisäksi (Andrei Asvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa ja Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta, suosittelen molempia) olen lueskellut uudelleen Yohji Yamamoton Talking to Myself -kirjaa.

Arvostan ja rakastan Yohjin alkuaikojen mallistoja ja miehen merkittävyyttä muodin historian sivunkääntäjänä ei voi ohittaa. Kun vuonna 1981 muoti oli vartaloa nuolevaa ja värikästä, Yohji esitteli sydänääänien tahdissa ensimmäisen kokoelmansa: mustan, epäsymmetrisen, väljän, ”miehiltä lainatun”. Yohji ja toinen japanilaisnero, Rei Kawakubo, määrittivät totaalisen uusiksi naisten pukeutumisen.

Vaikka nyky-Yohji ei puhuttele minua samalla tavalla kuin Kawakubo, arvostan jamppaa edelleen. Heidän vaatteissaan ei ole väliä, oletko nainen vai mies. Kehon sijaan vaate on objekti; määräävä ja erottava tekijä. Kuten Yohji on itse jossain todennut, hän välttää viimeiseen asti vahvistamasta kuvaa naisesta söpönä, nukkemaisena olentona.

Ja ah Yohji ah Yohji: ”Täydellisyys on rumaa”, mies sanoo Talking to Myself -kirjassa.

Yohjista voisi kirjoittaa loputtomiin. Pitääpä jatkaa toisella kertaa, nyt on vielä liian hatara olo syvällisempiiin tuumailuihin. Aionkin horinoinnin sijaan fiilistellä Talking to Myself -kirjasta Yohjin vanhoja mallistoja.

Ja seuraavaksi aion haalia My Dear Bomb -kirjan käsiini. Ja jos matkustelisin, menisin Lontooseen; jos joku teistä niin tekee ja liikkuu siellä päin, kannattaa käydä katsomassa Yohjin laaja näyttely ihanassa Victoria & Albert -museossa. Muistakaa piipahtaa myös museon kaupan puolella, se on yksi suosikeistani (museokaupat on yksi pakkomielteistäni).

Vapaan määrittelemätöntä päivää kaikille.