Olen farkkuhifistelijöiden kauhistus: ostin eilen mustat pillifarkut rikkoutuneuden tilalle. 39 euroa, Crocker, kiitos Marin vinkin. Ostoshetki kesti alle 10 minuuttia. Minulle on aivan sama, millaiset saumat farkkujen taskuissa on tai miltä ne saavat takalistoni näyttämään. Koska kukaan ei koskaan näe farkkujen peittämää takalistoani. Sen päällä on aina pitkä musta aluspaita.
Sen sijaan itse farkkukankaan ja lahkeiden saumojen pitää näyttää hyvältä. Sillä ne näkyvät aina. Joka päivä. Viime vuonna 365 päivästä minulla oli mustat pillifarkut jalassani, hmm, 336 päivänä. Kaksi kertaa tulin töihin Balenciagan valtavissa mustissa pussihousuissa, kerran Comme des Garçonsin 3/4-mittaisissa leveälahkeisissa housuissa, kerran Martin Margielan harmaissa jättiläishousuissa (vai oliko se viime vuonna?), kolmen viikon purjehdusreissulla käytin valkoisia (!!!) pillifarkkuja ja nelisen kertaa minun piti lähteä suoraan töistä sen verran hienoihin juhliin, että laitoin jo aamulla jalkaani kapeat villa-silkkihousut.
Vaikka olen kiinnostunut muodista, olen äärimmäisen laiska ja aamu-uninen. En pysty suunnitella illalla seuraavan päivän vaatteita valmiiksi; eihän edellisenä päivänä voi tietää seuraavan päivän fiilistä. Siksi olen tehnyt pukeutumisesta niin helppoa, että selviydyn siitä silmät kiinni tai pimeässä – mikä onkin useasti todellinen tilanne. Mustat pillit, pitkä aluspaita ja sen päälle yläosaan kerroksia fiiliksen mukaan: silkkipaita, jakku, liivi, neule tai vaikka kaikki nämä päällekkäin. Ja lopuksi ranteeseen, kaulaan tai sormiin koruja ja kaulaan jättiläishuivi. Viime aikoina olen siirtynyt kenkienkin suhteen univormuajatteluun:
Säilytän töissä monia korkokenkiä, jotka voin vaihtaa jalkaan, jos fiilis alkaa tuntua siltä, kun olen herännyt kunnolla.
Marguerite Duras kirjoittaa teoksessaan Jokapäiväinen elämä näin (kiitos Liisa!): ”Univormua etsittäessä pyritään löytämään asu, jossa yhdistyvät muoto ja sisältö, se miltä arvelemme näyttävämme ja se miltä haluaisimme näyttää, mitä luulemme olevamme ja mitä haluaisimme vaatteidemme avulla viestittää itsestämme. Tämän kaiken löytää sen kummemmin etsimättä. Kun sen on kerran löytänyt, se on lopullista. Ja loppujen lopuksi se määrittelee meidät. Vihdoin. Se on kätevää.”
Kirjoittaessaan tekstiä Duras’lla oli ollut sama univormu jo 15 vuotta: musta liivi, suora hame, korkeakauluksinen villapusero ja lyhyet talvisaappaat. Laukkua Duras ei käyttänyt ollenkaan. Univormuun hän alkoi pukeutua siksi, etteivät ihmiset kiinnittäisi huomiota häneen pieneen kokoonsa vaan yhdenmukaisiin vaatteisiin. ”Tosin ennen liiviä pukeuduin vähän samoin, eri lailla samoin”, hän kirjoittaa.
Rakastan univormuani. Samoin kuin Duras, voin sanoa, että ennen sitä pukeuduin vähän samoin, eri lailla samoin. Ja tulevaisuudessa tulen varmasti pukeutumaan eri lailla, mutta vähän samoin. Sillä kun univormun on kerran löytänyt, se on lopullista. Ja se määrittää meidät. Vihdoin.
Ja ennen kaikkea: se on kätevää.
Hyvää viikonloppua kaikille!
