Yksi kevään suosikkimallistoistani on – yllätys – Haider Ackermannin.
Mielestäni Haider on muotoillut kaikkein kiinnostavimmin samoista teemoista, joiden kimpussa on häärinyt niin kovin moni muukin. Mustavalkoiset pystyraidat sulautuvat mustavalkoisiin graafisiin printteihin ja Japani-vaikutteet näkyvät rekonstruoituina kimono-takkeina, origami-taitoksina ja obi-vöinä.
Hei kaikille. Kesäloma on nyt pidetty, ihanaa oli. Ajatukseni olivat enimmäkseen jossain aivan muualla kuin muodissa. Tai edes missään kovin konkreettisessa. Muutaman vinkin voin sentään jakaa, vaikka ne menevätkin tämän blogin aihepiirin ohi. Mutta jos vaan pääsette, menkää katsomaan Helene Shjerfbeckin näyttely Ateneumiin (itse olen käynyt nyt kolme kertaa) ja Fanny Churbergin näyttely Turun taidemuseoon. Pesevät nykytaiteilijat mennen tullen (kuten sain katkerasti huomata jokakesäisellä reissullamme Mäntän kuvataideviikoille, joka oli minulle tänä vuonna pettymys). Tukholmaan matkaajille suosittelen taas raukeanlaiskaa päivää Rosendals Trädgårdenin omenapuiden alla, kahvikuppi ja leivoslautanen kädessä. Suomessa melkein samankaltaiseen tsehovilaistunnelmaan pääsee Naantalin Café Antoniuksessa.
Mutta olen minä sentään muotiakin miettinyt.
Kinastelin ystäväni kanssa Haider Ackermannista. Hänen mielestään mies on suunnittelijana surkea, pelkkä satiinintaivuttaja. Minusta Ackermann taas on yksi aikamme lahjakkaimmista suunnittelijoista. Hänellä on kokonaan oma estetiikka ja visio, toisin kuin suurimmalla osalla ”suunnittelijoista”. Siksipä ainut alennusmyyntiostokseni olikin juuri kyseiseltä herralta, kahden sesongin takaisesta mallistosta. Se on juuri ystäväni parjaamaa silkkiä. Ja tietysti minulla nyt heti ensimmäisenä työpäivänä päällä (mahtavaa, että on niin kylmä, että voi pitää hikoilematta jakkua!).
Ehkä hiukan liian juhlava hakaniemeläiseen toimistoon, mutta ei se haittaa. Sitä paitsi olen samaa mieltä kuin Bottega Venetan luova johtaja Tomas Maier, joka toteaa elokuun Harper’s Bazaarissa näin: ”Quality is ageless, but the more something is worn, the more character it takes on.” Ja: ”Even if something is sophisticated, you should always wear it like it’s nothing, then you look like you own it.”
Juhlavaa lomanjatkoa tai töihinpaluuta kaikille!
Edellisen postaukseni sydänverivuodatuksesta sainkin hyvän tekosyyn kirjoittaa taas Haider Ackermannista (jos joku ei ole kuullut nimeä aiemmin, tervetuloa lukemaan blogiani). Juuri kun viime syksynä olin julistanut kyllästyneeni Ackermannin ainaiseen merenneitosiluettiin, miespä yllätti ja marssitti kevään catwalkille maailman täydellisimmän malliston – jossa oli toki muutama merenneito pyrstöineen, mutta enimmäkseen alaosat olivat housuja ja siluetti oli kaikkea muuta kuin tuttu Ariel koroilla.
Tovi sitten esiteltyä Haiderin ensi syksyn mallistoa en rakastanut samoissa määrin. Sammutettu värimaailma tuntui tunkkaiselta ja Haiderin ja Rick Owensin harrastamat, teräviä terälehtiä muistuttavat nahkaulokkeet takeissa ja hanskoissa (ja voi luoja, Rickillä myös kengissä) tulevat minulta korvista ja tuovat mieleeni jonkun roolipelin femme fataleksi kirjoitetun haltiatarhahmon. Missä ei toki ole mitään pahaa, mutta itseäni sen sortin estetiikka ei vain puhuttele.
Mutta sain sentään mallistosta inspiraation kaivaa vanhat housuni käyttöön. Ne ovat nimittäin täsmälleen saman malliset ja täsmälleen samalla tavalla kengät piiloon jättävät kuin nämä.
Hyvästi mustat pillifarkut, ainakin päivän ajaksi.
En normaalisti aamuisin mieti vaatteita hetkeäkään. Kävelen vain rekille ja puen päälleni sen, mikä tuntuu sillä hetkellä oikealta. Valitsen vaistolla. Eilen minulla oli ensimmäinen vaatekriisi, jos ei nyt vuosiin niin ainakin kuukausiin. Puin päälleni Järvi Muodin silkkipaidan, Laitisen punasävyisen kietaisujakkuasian ja sen päälle mustan Dries Van Notenin bleiserin (samaistun täydellisesti Haider Ackermannin Style.comissa sanomaan kommenttiin: ”I try to be pure. But I can’t help myself. I like to wrap.”) ja olin jo tyytyväisenä vetämässä ulkotakkia päälleni kun huomasin, että alemman jakun helmassa oli tahra. Silloin iski ahdistus. Vaisto oli ohjannut minut juuri sen kietaisujakkuasian luokse, nyt minun pitäisi miettiä, mitä laittaisin päälleni!
Järki on monessa asiassa yliarvostettua. Vaisto kyllä tietää. Kun sitä kuuntelee, tulee huomaamattaan syöneeksi hyvin, valinneeksi oikean alan, iltalukemisen tai kodin; tai oikeastaan kodit. Sillä niiksi minä vaatteet miellän. Ensimmäiseksi kodikseni. Ne ovat turvapaikkani, lohtuni, pesäni. Ne ovat juuri sellaisia kuin haluan; ikkunalaudat ovat sopivan leveät ja lattian laudat oikean harmaan sävyisiä, reunat ovat juuri tietyllä tapaa pääteltyjä ja kauluksen leikkaus oikealla tavalla veistosmainen. Niissä on hyvä ja kotoisa olla.
Kun eilen aamulla kävelin uudelleen rekin luokse ja loin silmäyksen vaatteisiini, tunsin iloa, jopa kiitollisuutta. Ahdistus kaikkosi. Saatoin valita myös järjellä minkä tahansa vaatteen ja se tuntui hyvältä; ei yhtä hyvältä kuin se, jonka luokse vaisto oli ensin ohjannut, mutta hyvältä.
Minulla on kestänyt reilu kymmenen vuotta rakentaa se vaatekokoelma, joka minulla nyt on. Ja olen tyytyväinen työhöni. Olen valinnut vaatteita, jotka eivät ole minkään tietyn trendin mukaisia vaan joita voi käyttää vuodesta toiseen. Olen valinnut vaatteita, jotka ovat niin moniulotteisia, että haluan edelleen jatkaa niihin tutustumista. Olen valinnut vaatteita, joissa haluan asua vielä pitkään, niin pitkään kuin mahdollista: toivottavasti neliöt eivät jossain vaiheessa tule vastaan ja kroppani muuta täysin muotoaan. Olen kotiutunut. Ja koti on ihmisen paras paikka.
