Olen viime viikkoina saanut karvaasti huomata, etten omista talvitakkia, joka peittäisi takapuolen. Lempitalvitakkini, Laitisen ”gorilla”, jää lantiolle. Ja sen toisen talvirotsini (kyllä, omistan vain kaksi jollei viime talvena äidiltäni saamaani ”taukotakkia” lasketa), New Yorkista vuosia sitten hankitun vintage-Guccin selkäpuolen halkio ulottuu melkein vyötäröön asti. Kummatkin takit ovat ihania, täydellisiä. Mutta muutama päivänä edes Ruskovillat eivät olet pelastaneet takamusta jäätymiseltä ja olenkin joutunut pukemaan iltakävelylle siipan karvavuorellisen A.P.C.:n (ihanan) parkatakin. Ja nyt hän on saanut jostain päähänsä, että minä tarvitsen uuden takin, pitkän sellaisen. Olisi kuulemma kiva käydä yhdessä iltakävelyllä. ”Onhan sinulla se vaarisi vanha kelsi”, yritin.

Lopulta oli pakko myöntyä. Vaikka en välttämättä halua uutta talvitakkia, taidan todella tarvita sellaista. Pitkää, lämmintä, hienoa. Täydellistä.

Olen aloittanut perinpohjaisen etsinnän. Mutta mistä ihmeestä johtuu, että huomiohaaviini tuntuu tarttuvan takkeja, joissa on jossain kohtaa tuulenmenevä aukko?

Jak & Jilistä bongattu Burberry Prorsumin takki ei varsinaisesti ratkaisisi ongelmaani vaan siirtäisi sen vain takamuksesta napaan.