Meillä oli tänään palaveri Olivian uudesta palstasta, jossa tullaan sivuamaan eri kehomalleja ja niille sopivia siluetteja. Uskon, että palstasta tulee erinomaisen palveleva, muistakaa haalia Olivian seuraava numero käsiinne.
Itse olen malliltani klassinen päärynä, tai kirkonkello tai A-kirjain – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen varsin tyytyväinen takalistooni ja rataluistelijoiden reisiini, mutta tietyissä silueteissa näytän auttamattomasti keilaradan keilalta: siltä että piskuisempi yläosa kellahtaa pian kumoon. Enkä halua aiheuttaa pelkovisioita lähimmäisilleni.
En edes tee sitä kovin tietoisesti, mutta huomaan käyttäväni päivästä toiseen samanlaisesta siluettia: huivilla tai jollain muulla hörsäkkeellä huomio ja painopiste yläkroppaan, pitkällä mustalla aluspaidalla lantion ja vyötärön välisen kuopan silotus, mustilla jämäköillä housuilla (farkuilla..) jalkojen neutralisointi, käärityt hihat paljastamaan ranteet ettei sivuilla roikkuvat kädet tuo lisää massaa lantion seudulle (keksin tämä juuri, hieno selitys käärimisvimmalle!) ja lopuksi mahdollisimman massiiviset kengät, joiden yläpuolella reidet ja pohkeet eivät näytä ainakaan vielä todellista isommilta.
Edelliseen liittyen saankin hyvän tekosyyn esitellä kaksi viikkoa postissa matkanneen Dries Van Notenini:
Takkiosa on täyttä villaa, hörsäkeosa (Liisan mukaan ”lohikäärme”) silkkiä.
Ensimmäiset reaktiot työpaikalla:
”No en mä tiedä. Tai on se kyl ihan sun näköinen.”
”Öö, no tota joo. Näyttää että sulla ois musta lammas olkapäällä.”
Eli juuri sitä, mitä halusin! Itseni näköinen vaate, jossa on eläimellistä vetovoimaa, hah. Niin ja paaaaaaljon niitä lantiota tasapainottavia hörsäkkeitä.
