Printtiä printin päälle

Tänään aamulla mietin miten mahtava keksintö muoti kuulkaa on. En ole ikuisuuksiin ostanut mitään uutta (jos pakollista uudet pilllifarkut hajonneiden tilalle -operaatiota ei lasketa) mutta tänään minulla on sellainen olo, että päälläni olisi ihan uudet vaatteet.

meitsi-printit2

Vanhojahan nuo kaikki ovat, mutta samalla kertaa en ole niitä ennen päälläni pitänyt. Inspiraatio niiden takana on uusi. Sain nimittäin Dries Van Notenin kevätnäytöksestä kimmokkeen pukeutua kokonaan mustavalkoisiin printtivaatteisiin (kuva on surkea, pahoittelut, mutta siis liivijakun lisäksi printtiä löytyy kahdesta päällekkäisestä läpinäkyvästä paidasta ja huivista). Ja tässä ”syyllinen”:

dries2

Lehdet esittelevät kilvan kevätmuotia uusimmissa numeroissaan: antoisia löytöretkiä vaatekaapeillanne ja rekeillänne!

Alempi kuva Style.com.
Seuraavaan juttuun
Seuraavaan juttuun

Mielikuvitusneule

Minulle jää usein kirjoista jokin esteettinen yksityiskohta vahvana mieleen. Pari kuukautta sitten lukemastani Michael Cunninghamin By Nightfall -kirjasta (suosittelen) muistan jostain syystä elävästi kohtauksen, jossa päähenkilö Peterin vaimo Rebecca pukeutuu beigeen neuleeseen (ja mustaan kynähameeseen). Yritin äsken nopealla selailulla löytää kirjasta kyseistä kohtaa, tuloksetta. Ehkä parempi niin, ainakaan mielessä oleva kaunis kuva ei pääse uusintaluvusta tuhoutumaan. Kirjan todellisuudessa Rebecca varmasti pukeutui siistiin ja sutjakkaan neuleeseen. Minun muistoissani/mielikuvissani neule näyttää tältä:

taradries31

Neule Dries Van Notenin syksy/talvi 2009 -mallistosta. Kuva Jak & Jil.
Seuraavaan juttuun

Muistojeni museo

Sain viimein luettua yhden lempikirjailijani, Orhan Pamukin uutukaisen Viattomuuden museo. Luin kirjaa tahallisesti hitaasti, koska halusin viipyä sen maailmassa mahdollisimman pitkään. Kirjan tarinan olisi voinut kertoa lyhyessä novellissa: mies rakastuu naiseen ja menettää tämän ja lohduttaa itseään naiseen liittyvillä esineillä, joita kerää koko ajan lisää. Mutta Pamuk kirjoittaa kuin todellinen materialisti: hän omistaa esineiden kyvylle sitoa rakkautta itseensä yli 700 sivua.

Ja miten tämä liittyy muotiin? Ei mitenkään, mutta se liittyy paljonkin omaan tapaani suhtautua vaatteisiin. Pidempään blogiamme lukeneille tämä ei ole uutta: En halua kotiini vaatteita, joista en pysty sanomaan, koska ja miksi olen ne ostanut ja mitä muistoja niihin liittyy. Muutamat pakolliset perus-t-paidat ja -topit ovat piilossa laatikossa. Ne ahdistavat minua. Ne tuntuvat tunkeilijoilta, persoonattomilta ja vierailta. Sen sijaan rekillä esillä olevat vaatteeni ovat kaikki olleet ystäviäni vuosia. Olen haaveillut niistä monesta pitkään ja lopulta saatuani rahat kasaan, ostanut. Niihin liittyy muistoja elämän varrelta: Marnin paidassa tanssin yksin Milanossa aamuun asti ja syöksyin suoraan lentokentälle. Junya Watanaben kaavussa vietin 30-vuotissynttärini ja sain maisterinpaperini. Mummun vanhaa cocktail-hattua käytin kommuunimme kevätjuhlissa, 12 vuotta sitten. Dries Van Notenin paidassa aloitin työni Oliviassa. Ja Marc Jacobsin korkokengissä käpyttelin kaksilla ensimmäisillä treffeillä mieheni kanssa; toiset treffit olivat Porvoon Linnamäellä, jonne piti kavuta jyrkkää ja juurakkoista rinnettä pitkin. Kahdeksan sentit korot ei ollut ihan nappivalinta.

orhan-pamuk-ja-marc-jacobs

En juurikaan enää käytä Jacobsin korkkareita. Ne ovat jotenkin levähtäneet eivätkä pysy jaloissani muuten kuin kuumalla kesäpäivällä, kun jalat ovat turvonneet; tai talvella paksujen sukkien kanssa. En ole toistaiseksi kuitenkaan ollut valmis luopumaan niistä. Kun se päivä tulee, kengät päätyvät jollekin (isojalkaisemmalle) ystävälle. En ole ikinä myynyt vaatteitani (Westerin kengät oli lähellä). Pitkään käytössä olleisiin vaatteisiin liittyy niin paljon muistoja, että haluan niiden pääsevän hyvään kotiin. Ja harvoin vaatteista edes pitää luopua. Miksi pitäisi? Jos jokainen vaate on rakkaudella ostettu ja vaalittu, miksi siitä haluaisi eroon?

Seuraavaan juttuun

Voi parkaa täydellistä

Olen iät ajat himoinnut parkatakkia. Se olisi täydellinen välikausitakki: pitäisi kosteutta, lämmittäisi takapuolta, sen huppu suojaisi korvia ja rotsi toimisi myös syksyisillä luontoreissuilla. Koska täydellistä parkaa ei ole löytynyt, en kaikki tai ei mitään -luonteellani ole ostanut ”kivaa” tai edes ”melkein täydellistä”.

Nyt täydellinen on löytynyt. Mutta vain lehden sivulta. En ole onnistunut hullusta metsästyksestä huolimatta löytämään tätä Dries Van Notenin hihoista kirjailtua parkaa vihreänä.

driesin-takki

Vihreä versio takista on kuitenkin todistettavasti olemassa, näin jenkki-Ellessä vai olisiko ollut -Voguessa. Sininenkin on toki hieno, mutta en saa täydellisen vihreän sävyistä takkia mielestäni. Ylellisen ja arkisen, jopa inhorealistisen ristiriita oli siinä vielä kärjistetympi ja siksi hienompi.

Metsästys siis jatkuu. Mutta kertokaapa te, millainen on lempisyystakkinne? Olisi myös lohduttavaa kuulla, jos jollain muullakin on kokemusta tietyn ”täydellisen” vaatekappaleen vuosien metsästyksestä (=pakkomielteestä)?

Seuraavaan juttuun

Yläosa tursuaa

Meillä oli tänään palaveri Olivian uudesta palstasta, jossa tullaan sivuamaan eri kehomalleja ja niille sopivia siluetteja. Uskon, että palstasta tulee erinomaisen palveleva, muistakaa haalia Olivian seuraava numero käsiinne.

Itse olen malliltani klassinen päärynä, tai kirkonkello tai A-kirjain – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen varsin tyytyväinen takalistooni ja rataluistelijoiden reisiini, mutta tietyissä silueteissa näytän auttamattomasti keilaradan keilalta: siltä että piskuisempi yläosa kellahtaa pian kumoon. Enkä halua aiheuttaa pelkovisioita lähimmäisilleni.

En edes tee sitä kovin tietoisesti, mutta huomaan käyttäväni päivästä toiseen samanlaisesta siluettia: huivilla tai jollain muulla hörsäkkeellä huomio ja painopiste yläkroppaan, pitkällä mustalla aluspaidalla lantion ja vyötärön välisen kuopan silotus, mustilla jämäköillä housuilla (farkuilla..) jalkojen neutralisointi, käärityt hihat paljastamaan ranteet ettei sivuilla roikkuvat kädet tuo lisää massaa lantion seudulle (keksin tämä juuri, hieno selitys käärimisvimmalle!) ja lopuksi mahdollisimman massiiviset kengät, joiden yläpuolella reidet ja pohkeet eivät näytä ainakaan vielä todellista isommilta.

Edelliseen liittyen saankin hyvän tekosyyn esitellä kaksi viikkoa postissa matkanneen Dries Van Notenini:

Takkiosa on täyttä villaa, hörsäkeosa (Liisan mukaan ”lohikäärme”) silkkiä.

Ensimmäiset reaktiot työpaikalla:

”No en mä tiedä. Tai on se kyl ihan sun näköinen.”

”Öö, no tota joo. Näyttää että sulla ois musta lammas olkapäällä.”

Eli juuri sitä, mitä halusin! Itseni näköinen vaate, jossa on eläimellistä vetovoimaa, hah. Niin ja paaaaaaljon niitä lantiota tasapainottavia hörsäkkeitä.

Seuraavaan juttuun