John Galliano ei ole ainut, kenestä Pariisin muotiviikoilla puhuttiin. Balmainin Christophe Decarninia ei näkynyt torstain näytöksessä koska lääkäri oli määrännyt hänet lepoon väsymyksen ja masennuksen vuoksi. WWD laittaa tapaukset samaan riviin Alexander McQueenin itsemurhan kanssa ja kysyy, onko muotibisneksen syy, että sen ihmiset uupuvat ja sortuvat huumeisiin? Ehkä suuret rahat, kuuluisuus ja valtavat tulospaineet ovat liian tuhti paketti? Muoti on bisneksenä uniikki, millään muulla alalla ei taota rahaa íhmisen selkänahasta revityllä luovuudella aivan samalla tavalla.
Tottahan on, että bisneksen tahti kiristyy jatkuvasti, nyt ison talon suunnitelijan pitää tuottaa 6 kokoelmaa vuodessa, ja siihen päälle vielä kengät, laukut, miesten kokoelma… Ja koko ajan pitää yrittää luoda se seuraava iso juttu. Ja onnenhetket ja epäonnistumiset ovat valitettavan julkisia.
Moni suunnittelija palkataan muotitaloon persoonana. Galliano, Jean Paul Gaultier ja McQueen ovat vieläkin muotimaailman ihailtuja ’enfant terribleja’. Heidän vaikeat persoonansa olivat heidät palkanneille muotitaloille kuin yksi tähti lisää toimitusjohtajan kauluksessa.
Mutta voiko miljoonien eurojen arvoisen merkin luova johtaja olla ’haavoittuvainen ja epävarma taiteilija’? Yves Saint Laurentin heikkohermoisuutta vuosikymmeniä sietäneen Pierre Bergéen mielestä ei: “I have a lot more sympathy for people who have to take the train to work every day. What a load of nonsense! No, no, no. Designers are artisans who are extremely privileged to have a poetic profession. They are not artists. We have to stop saying that they are.”
Karl Lagerfeld on samoilla linjoilla: “I see designing, running a company, like a high-level athletic activity. I don’t want to hear anything about the fragility or any of those things. If an athlete is too fragile to run, he cannot run. And this is exactly the same. You don’t accept this kind of business if you’re too much of an artist. I believe in discipline, so I’m not the right person to cry about weakness and things like this, but maybe I’m not human.”
Minun täytyy myöntää, että olen Bergén ja Lagerfeldin linjoilla. Luova työkin on työtä, ja on lähinnä työkavereiden kunnioittamista noudattaa deadlineja ja hoitaa omat epävarmuudet kotona eikä tuoda niitä työpaikalle. Olen itse kurinalainen tyyppi, joten raamit vain auttavat työtäni. Mutta luovuuden tuskaa koen minäkin. Olen usein juossut vielä iltakahdeksalta kaupungilla hakemassa sitä jotakin, joka tekisi muotijutusta täydellisen,ja ollut levoton omaa kyvykkyyttä epäillen.
Huumeriippuvuutensa fitnessintoiluksi kääntänyt Marc Jacobs sanoo vielä WWD:n artikkelissa: ”People who are happy and healthy and spiritually well don’t do things to hurt themselves.”
Kiitos, mielenkiintoinen postaus.
Joo, bisnes on bisnestä, ja suunnittelijat osa sitä, mutta silti on pakko miettiä, ovatko Bergé ja Lagerfelt todellakaan kovin ’human’. Jossain se raja ahneuden ja ’luovien’ selkänahan piiskaamisessa kai kuitenkin tulee vastaan…
Mutta jos ajattelee Karl Lagerfeldia, niin mieshän on nero. Hän tuuttaa uusia kokoelmia kolmelle eri merkille ja puhuu sujuvasti ainakin kolmea eri kieltä. En tiedä, montako assistenttia hänellä on pitämässä hänet ajan tasalla kulttuurista, musiikista, muotoilusta…mutta hän näyttää olevan käsittämättömällä tavalla ajan hermolla koko ajan. Ja moinen kurinalaisuus näkyy myös olemuksessa, kun hän kerran päätti, että nyt haluan mahtua Dior Hommen kokoon 46, se päätös pitää. Onko Karl sitten kaikessa tässä matemaattisuudessaan epäluova?
Mielenkiintoinen aihe. Pari pointtia:
Luin juuri jostain, että Diorilla oli pitkään tyyppi ikäänkuin Gallianon ja muun tiimin välissä, ”tulkkina”, ja tämän miehen menehdyttyä Galliano on ollut/joutunut olemaan paljon suorempaan tekemisissä bisnespaineiden kanssa. Samoinhan Pierre Bergé toimi ikäänkuin ukkosenjohdattimena luovan maestron ja raadollisen talouselämän välillä – ja Saint Laurent kärsi silti. Vastaavia buffereita ja luottomiehiä on varmasti muillakin – Valentinon ja Marc Jacobsin pitkäaikaiset kumppanit hyvinä esimerkkeinä.
Saint Laurentin ajoista muotimaailman tahti on vain kiihtynyt. Me täällä lintukodossa ei ihan oikeasti tiedetä, millaiset paineet noiden isojen talojen johtonimillä tai muutenkaan muodinluojilla on. Lisäksi monen suuren muotitaiteilijan persoonaan kuuluu äärimmäinen itsekriittisyys ja itseruoskinta, eikä duunista vaan voi ottaa lomaa. Itse ainakin luovassa ammatissa työskentelevänä ymmärrän, miten sulake voi palaa tuossa myrskynsilmässä. Vähemmistäkin paineista kuin Balmainin menestyksen jatkumisesta kärrätään jengiä laitokseen.
Karl Lagerfeldin kaltaisia supermiehiä syntyy ehkä vuosisadassa yksi, eikä hänen staminaansa voi yleistää perusvaatimukseksi paineensietokyvylle. Pikemminkin talojen pitäisi ottaa näistä oppia, suojella suunnittelijatähtiään, varmistaa, että niille jää vapaa-aikaakin – vaikka joutuisivat tinkimään aavistuksen osakkeenomistajien voitoista. No joo, saahan sitä toivoa.
Joo olen sitä mieltä että Karl Lagerfeld on kone.Pidän vaatesuunnittelua taiteena.Onhan kaikki nykyään bisnestäkin, eikä kaikista ole hoitamaan kaikkea. Ehkä helpompi ymmärtää kun olen ilmeisesti ns. ”hankala persoona” ja opiskelen alaa xD.Kurinalaisuutta ei ihan kaikilla osa-alueilla löydy ja olen näissä taiteellisissa näkemysasioissa surkea tiimityöntekijä.Mutta en ilkeyttäni, teen hirveästi töitä että sopeutuisin. Tällä hetkellä kärsin myös pitkäaikaisen stressin aiheuttamasta ”romahduksesta” (jolla ei siis ole mitään tekemistä työn kanssa) mutta kyllä se näkyy.En tiedä miten joku tunnetila käännetään täysin pois päältä,se geeni puuttuu kokonaan kai. Eli siis pointti oli, että ymmärrän todella hyvin jos sulake palaa tuollaisessa pyörityksessä. Ehkäpä se on sitä kun tekee sitä mitä haluaa, ei vaan niin kuin haluaisi?
Vaatetusala ei ole mielestäni taidetta vaan kulutustuotteiden luomista. Vaate on omassa erikoisessa yksiössään ehkä taiteen, käsityön, muotoilun ja kulutustavaran yhtymäkohdassa.
Mielenkiintoista, että kaikki em. suunnittelijat ovat miehiä, en tiedä ovatko perheellisiä. Haiskahtaa liian työlleensä omistautuneilta persoonilta. En ole kuullut perheellisten naissuunnittelijoiden burnoutista esim- McCartney… Saattanee johtua myös kunkin talon työyhteisöstä, rakenteesta. Nesku; olen myös samaa mieltä tuosta: Ehkäpä se on sitä kun tekee sitä mitä haluaa, ei vaan niin kuin haluaisi? Tai että, vaatealalla on omat jämähtäneen työtapansa?
Niinpä, Lagerfeld on kone; en ole koskaan nähnyt mitään oikeasti mullistavaa neroutta hänen mallistoissaan.
Mari Sarpanen kirjoitti:Hei,Kysyisin; onko swing-tanssiaisiin ollut taapna tulla parin kanssa? Vastausta odotellen ja hyve4e4 syksye4 toivotellen Mari Sarpanen
Noista quoteista tuli mieleen myös seuraava:
”Mr. Alaïa would show you how to make the dress and shut up about the rest. Not talking about it is also a way to avoid a falseness — the falseness of thinking poetic language can be applied to dressmaking. At some point you have to decide what color “pain” is, and whether it should have long sleeves or short.” Cathy Horyn
Mietiskelen tässä vain, että ihmisten stressinsietokyky vaihtelee todella paljon, ja jotkuthan tarvitsevat sen ’viimehetken paniikin’ ja stressin että saavat edes mitään tehtyä. Sugar Kane: Totta, Gallianon oikea käsi, Steven Robinson sai sydänkohtauksen vuonna 2007. Pari oli työskennellyt yhdessä vuodesta 1988 asti, ja sanotaan, että Steven oli ainoa, johon Galliano luotti, hänen peruskallionsa ja paras ystävänsä. McQueenin itsemurhankin arvellaan liittyvän hänen äitinsä kuolemaan kuukautta aiemmin. Minä en ainakaan usko, että työuupumusta tulisi koskaan pelkästä työstä. Ja Sorhell: kiinnostava pointti tuo naissuunnittelijat…Phoebe Philohan irtisanoutui työstään Chloélla perheensä takia (tai ainakin se oli julkinen syy). Voisiko siis olla, että naiset uskaltavat ja voivat ottaa lomaa lasten varjolla? Tai että naisilta vaaditaan erilaista ja parempaa pärjäämistä työpaikoilla?