Nykyään on muodikasta arvostella sosiaalista mediaa vähän kaikesta. Sosiaalinen media tuhoaa yksityisyyden, rikkoo avioliitot, syö työtehon ja vapaa-ajan, korvaa oikeat ihmissuhteet koukuttamalla puolituttujen statuspäivityksiin ja tekee oikeastaan kaikkensa pilatakseen viattomien ihmisten elämän. Ihmiset eivät enää soita vaan lähettelevät viestejä Facebookissa, ystävien kanssa ei vaivauduta kahville vaan päivitetään kuulumiset netissä lupaillen joka viikko nähdä sit ens viikolla. Huoli lipsuu yhä useammin puolihysterian puolelle: mitä kaikkea pomoni saakaan selville Facebook-profiilistani? Mitä minusta kertoo, että seuraan tosi-tv-julkkiksen Twitteria? Kuinka yksityiskohtaisia asioita itsestäni ja elämästäni voin paljastaa blogissani?
Vouhotuksen keskellä on kätevästi unohdettu, että ei Facebook, blogit tai sosiaalinen media tee yhtään mitään, vaan ihmiset jotka niitä käyttävät. Minun se kai pitäisi tietää, olen työskennellyt vuorovaikutteisen median parissa koko kymmenvuotisen työurani ajan, löytänyt yhteisöpalvelut silloin kun Orkut (kuka muistaa?) perustettiin ja aloittanut ensimmäisen blogini seitsemän vuotta sitten kun suurin osa ystävistäni ei tiennyt mikä on blogi. Vietän netissä aikaa niin työkseni kuin huvikseni, silti minulla on verkon ulkopuolella ihan oikea elämä ystävineen.

Ystäväpiirini koostuu viestintävälineiden ja erityisesti sosiaalisen median suurkäyttäjistä: viestimme ristiin joka päivä varsinaisella monikanavatyylillä, blogin kommenttilaatikossa aloitettu keskustelu voi jatkua tekstiviestitse ja edetä Facebookiin, lopulta kaikki tietävät mistä puhutaan. Digitaalisten kanavien olemassaolo ei silti estä meitä näkemästä joka viikko. On minullakin kestänyt joskus kuukausi soittaa ystävälle, jota en ole nähnyt hetkeen, mutta syy ei ole ollut tosielämän ystävyyssuhteita syövän sosiaalisen median vaan minun, joka en ole saanut aikaiseksi tai muistanut. Joskus on niin kiire ettei yhteistä aikaa vaan löydy, silloin netti tarjoaa oivan hetkellisen korvikkeen yhteydenpitoon. On oma valinta, jos se muuttuu pysyväksi tilaksi eikä näe enää vaivaa tavatakseen ihmisiä Facebookin ulkopuolella.
Sosiaalisen median syyttäminen ajan nielemisestä tai vaikka siitä ettei jaksa luoda tai ylläpitää merkityksellisiä ihmissuhteita on vähän sama kuin punaviinin syyttäminen alkoholiongelmasta. Onhan se tietysti ikävää, että valmiiksi katetussa maailmassa pitää itse tehdä aktiivisia päätöksiä ajankäyttönsä suhteen ja ottaa vastuu sosiaalisesta elämästään, jos halua vaikuttaa siihen millainen se on. Mutta ketään ei pakoteta sosiaalisen median orjaksi - yksi tietokoneen kätevimmistä ominaisuuksista on, että sen voi sammuttaa.
Jokainen on oman elämänsä sankari, mutta ihmiset usein myös yliarvioivat oman tärkeytensä maailmankaikkaudessa ja erityisesti sen kuinka paljon muut ovat todellisuudessa kiinnostuneita heidän asioistaan. Luottokorttinumerot ja henkilötunnukset kannattaa tietysti pitää omana tietonaan, mutta en usko paljastaneeni blogini yli kolmevuotisen historian aikana ainuttakaan asiaa, jota joku voisi käyttää minua vastaan. Tiedätte elämästäni paljon pintapuolisia asioita, sen kenen kanssa asun, koirani nimen, keiden kanssa vietän aikaa ja missä baareissa viihdyn. Suurinta osaa ei yksityiskohdat kiinnosta, luette blogia koska saatte siitä jotain itsellenne, kuten inspiraatiota, vinkkejä, viihdettä tai hyvää fiilistä. Ei ole minulta pois, jos pienellä vähemmistöllä ei ole omaa elämää ja joku kyttää lähikaupan hyllyjen välistä mitä heittelen ostoskoriini tai arvostelee kommenttilootassa anonyymina valintojani. Astetta vakavamman stalkkeroinnin kohteeksi joutumista ei estä, että jättää kertomatta parkettinsa värin tai poikaystävänsä nimen, enkä usko, että kenenkään työpaikka tai arvostus työyhteisössä on välittömässä vaarassa, jos pomo törmää netissä kuvaan työntekijästään baarissa siiderilasi kädessä. Pomo lienee itsekin joskus juonut siiderin tai kaksi. Työuran kannalta vahingollisia kuvia täysipäinen aikuinen ei tietenkään nettiin lataa sen enempää itsestään kuin kavereistaan - eihän?
Jokainen päättää mitä jakaa itsestään ja elämästään sosiaalisessa mediassa, ja vastaa itse valinnoistaan. On minullakin yksityisasioita, joista puhun vain lähipiirini kanssa, ei tulisi mieleenkään kirjoittaa niistä blogiin tai Facebookiin. Yhteisöpalveluissa on mahdollista rajata profiilinsa sisältö niin, ettei esimies näe kavereiden lisäämiä baarikuvia tai puolitutut henkilökohtaisia päivityksiä, jotka on tarkoitettu vain ystäville. Muiden arviointivirheitä ei voi aina välttää, mutta ystävien lisäämät kuvatkin voi asettaa näkymään vain rajatulle ryhmälle lähipiiriläisiä ja epäedullisisista kuvista voi poistaa linkityksen omaan profiiliin. Pahimmat kuvat kannattaa tietysti pyytää poistamaan ja esittää samalla toivomus, että ystävä pyytäisi jatkossa julkaisuluvan tai jättäisi yksinkertaisesti julkaisematta, jos ei harkintakyky riitä arvioimaan millaisia kuvia kannattaa laittaa nettiin.
Jokainen lienee lukenut uutiset ihmisistä, jotka ovat saaneet potkut haukuttuaan työnantaajansa Facebookissa. Harmi että huonoon päivään on reagoitu niin jyrkästi, mutta ihan rehellisesti: kuinka moni menisi työpaikkansa kahvihuoneeseen huutelemaan, että pomo on perseestä ja koko yritys haiseva kasa sitä itseään? Jos tekee mieli avautua, profiili kannattaa rajata vain luotettavalle lähipiirille, muussa tapauksessa kannattaa kirjoittaa sinne Facebookiin vain sellaista, joka kestää niin äidin, esimiehen kuin ex-poikaystävän katseita. Maalaisjärkikin sanoo, että aremmat aiheet kuten työ- ja parisuhdeangsti kannattaa purkaa mieluummin kaljalla kaverin kanssa.
En tarkoita, ettei kenelläkään voi olla ongelmaa kun minulla ei ole, mutta kannustan kyllä jokaista sosiaalisen median lieveilmiöistä ahdistunutta pohtimaan voisiko omalla toiminnallaan ja valinnoillaan vaikuttaa asiaan. Yhteisöpalveluiden on tarkoitus lisätä ja helpottaa ihmisten vuorovaikutusta, ei tehdä siitä vaikeampaa - samoin esimerkiksi blogien tarkoitus on tarjota kanava ajatusten ilmaisemiseen ja jakamiseen eikä aiheuttaa paineita ja ostopakkoa. Netti voi tarjota niin tietoa kuin viihdettä tai olla pelkkä työväline, jokainen päättää itse miten haluaa sitä käyttää. Jos tuntuu ettei oma läsnäolo sosiaalisessa mediassa pysy hallinnassa tai siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, sieltä voi pysyä poissa. Lapsia on turha yrittää varjella digitaalisen maailman vaaroista, heitä pitää päinvastoin opettaa käyttämään sitä oikein. Medialukutaidon pitäisi olla yhtä tärkeä taito kuin suojatien ylittäminen silloin kun valot ovat vihreät.
En lue blogeja, jotka ärsyttävät tai ahdistavat - tai jos luenkin, voin syyttää vain itseäni. Jos en jaksa enää puolitutun Facebook-päivityksiä krapulastaan, remontistaan tai lapsensa suolentoiminnasta, saan poistettua puolitutun jutut yhdellä klikkauksella uutisvirrastani. Jos koko paikka alkaa ärsyttää, suljen Facebookin ja palaan päivää tai viikkoa myöhemmin, kun taas kiinnostaa - jos jokin aivan mahdottoman tärkeä on mennä sillä aikaa ohi, joku varmaan soittaa, sillä kukaan normaalijärkinen aikuinen ei oleta, että kaikki roikkuvat Facebookissa päivittäin. Elämä modernin tietotekniikan kanssa opetti jo kännykkäaikaan siirryttäessä, ettei aina tarvitse olla tavoitettavissa: uskokaa tai älkää, saatan joskus sulkea jopa puhelimen tai vastata viestiin vasta sitten, kun hetki on sopiva. Joskus unohdan, mutta vika on kyllä minun, ei puhelimen.
Sosiaalinen media - ystävä, vihollinen vai jotain siltä väliltä?
Kuva Dorit Salutskij @ Paikka auringossa