Olen täysin unohtanut esitellä teille erään kotiamme kaunistavan tulokkaan! Kuten osa teistä ehkä muistaa, seuraan Vihreän talon pastellinvärisiä sisustusprojekteja, koska no, talo on ihana ja Mikon kautta tapaamani taloa sisustava nainen vielä ihanampi (jos ihana-sanan ylikäytöstä nyt menee jonkun kuppi taas nurin niin olen onnellinen siitä, ettei blogista keksitä pahempaa valittamista). Yritän pysyä kovana etten alkaisi jonkin mielenhäiriön vallassa heilua mintunvihreiden maalisutien kanssa omissa mustaharmaavalkoisissa nurkissani.

Mutta olenpa bongannut Vihreän talon kuvista myös jotain täydellisesti kotimme näköistä: Union Jack -kuvioidun peltitarjottimen, jonka Annika tai siippansa oli pettämättömällä kirpparivainullaan onkinut jollain reissuistaan. Ei tarvinne erikseen kertoa, että sydän sykähti kerran jos toisenkin.

Kauan en ehtinyt haikailla - sain nimittäin jokunen tovi myöhemmin Annikalta lähetyksen, josta paljastui identtinen tarjotin. Hän oli löytänyt toisen, ja tiesi heti mistä se saisi rakastavan kodin. Mikkoa lainatakseni: YES YES YES! Tulokas pääsi heti kunniapaikalle keittiöön ja palvelee moitteettomasti kaikissa eri sille osoitetuissa tehtävissä.

Funktionaalisuuden nimeen vannovan minimalistin sielu lepää, kun kauniit käyttöesineet löytävät paikkansa niitä rakastavien kodeissa ja elämässä. Iso kiitos vielä Annikalle. Laitan hyvän kiertoon.

Muille Bauhaus-inspiroituneen The Local Firmin kevätkokoelmaan tykästyneille tarjolla silmänruokaa myös liikkuvasa muodossa. Ohuet, kevyet materiaalit pääsevät kummasti paremmin oikeuksiinsa kun näkee miten ne liikkuvat yllä.

Huomaan, että vietän aivan liian vähän aikaa YouTubessa. Siellähän on vaikka mitä. Iskisin hakukenttään seuraavaksi dachshund puppies ellei se tietäisi menoa loppupäivän työteholle.

Aurinkoista sunnuntaita, kaunokaiset! Pientä taisteluväsymystä alkaa olla ilmassa. Jos ensi viikosta selviää niin kaikki on hyvin, mutta en halua edes ajatella miten monta asiaa on siihen mennessä saatava tehtyä. Ennen kuin jatkan töitä keskityn hetken olennaisiin asioihin kuten neljänteen aamukahviin ja hengittämiseen. Ikkunoista kajastaa tuntematon valoilmiö, pitäisiköhän varmuuden vuoksi laittaa verhot kiinni?

Jarviksen kuulumisia on kysytty, hyväähän sille. Mäyrädog sai yöllä prinsessakohtauksen ja halusi nukkua kerällä tyynyn päällä, aamuun mennessä se oli kellahtanut tyypilliseen mäyräkoira-asentoon ja kuorsasi selällään tassut sojottaen kohti kattoa. Päksin ja takatassut se työntää yleensä peiton alle kiinni jompaankumpaan palvelusväestä, kylminä öinä koko nakki pysyttelee tiukasti peiton alla.

Naapurin gootti on seonnut ja soittaa Kylie Minoquea. Taidan laittaa kostoksi Motörheadin täysille.

Tästä pidin tänään: hennot hiekan sävyt ja paljaat sääret yhdistettynä jätkämäisiin buutseihin, hattuun ja jakkuun. Kiitos kuuluu Acnelle, aina ne jotain keksii, josta saa itselleen pakkomielteen seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Onneksi tiedän, että nuo korkeavyötäröiset mokkashortsit - kaikessa epätodennäköisyydessään yllättävän toimiva konsepti - eivät näyttäisi läheskään niin hyvältä minun ylläni.

Kuva SS2011 Resort @ Acne

Olen katsonut lehdistöennakkona viime päivinä kaksi hyvinkin erilaista musiikkidokumenttia: The Extraordinary Ordinary Life of José González on hiljainen tutkielma ujon indiemuusikon elämästä, Lemmy kertoo nimensä mukaisesti Motörheadin legendaarisesta keulahahmosta. Molemmat nähdään huomenna dokumenttielokuvafestivaali DocPointissa.

Suhteeni José Gonzáleziin on pysynyt tiukasti musiikillisissa ulottuvuuksissa: tykkään kyllä Gonzálesin musiikista, mutta mies sen takana on jäänyt etäiseksi. The Extraordinary Ordinary Life of José González tuo muusikon lähelle intiimillä, epätavallisella otteella: animaatiopätkät, videopäiväkirjat ja livetaltioinnit piirtävät kaikki omalla tavallaan kuvaa sisäänpäinvetäytyvästä taiteilijasta, joka vaivaantuu toimittajien edessä, mutta saa lavalla aikaan sähkön, joka tuntuu selkärangassa asti.

Henkilökuva on kaunis ja uskollinen kohteelleen, mutta sen suurimmaksi anniksi minulle nousi lopulta keikkataltioinnit - ne muistuttivat levyistä joita en ole kuunnellut pitkään aikaan. Katsojalle, jolle kiertuelämän todellisuus haastattelurumbineen ja odottamisineen ei ole musiikkimaailmasta entuudestaan tuttu, saattaa Josén matka Singaporesta Argentiinaan olla hyvinkin kiinnostava.

Syyttäkää 80-luvun hevin tahdissa vietettyjä teinivuosiani, mutta tykkäsin vielä paljon enemmän dokumentaarisesta matkasta Motörhead-laulajan sekopäiseen maailmaan. Lemmy ei turvaudu arkistomateriaaliin, vaan esittelee päähenkilönsä juuri sellaisena kuin Lemmy Kilmister tänään on, albumeiden, kiertuekilometrien, kännien ja vuosikymmenten jälkeen. Lemmy päästää kuvaajat niin kotiinsa kuin takahuoneeseen. DocPointin sivuilla sanotaan, että "onnistuneiden henkilödokumenttien tapaan Lemmy sekä purkaa että vahvistaa päähenkilönsä myyttiä" ja se on kyllä totta. 63-vuotias Lemmy seisoo yhä suorassa koko kaksimetrisellä pituudellaan ja kun hän saapastelee pillifarkuissaan lavalle ja levittää kätensä, mikään ei jää epäselväksi. Eletty elämä näkyy olemuksessa, mutta siitä on tullut hiljaista, vastaansanomatonta karismaa, vaikka viskipullo kädessä vietetyt vuosikymmenet olisivat voineet johtaa myös toisenlaiseen lopputulokseen.

Dokumentissa rokin raskaan sarjan mestarit James Hetfieldista Alice Cooperiin puhuvat Lemmysta rennosti ja rakkaudella. Nopeasti käy ilmi että jos ajan kultaamiin kasaritunnelmiin vaipunut katsoja on polvillaan Lemmyn edessä, ei ole kyllä yksin. Greg Olliverin ja Wes Orshoskin ohjaaman dokumentin jälkeen on vaikea olla mitään muuta mieltä kuin että vuosi ennen syntymääni julkaistu Ace of Spades on yksi hienoimmista kappaleista (ja levyistä) koko raskaan rokin historiassa - ja Lemmy legendan maineensa ansainnut.

Lemmy nähdään sunnuntaina 30.1. klo 21:15, lippuja saa festivaalin nettikaupasta. The Extraordinary Ordinary Life of José González pyörii huomenna sekä viideltä että yhdeksältä, liput tästä.

Tukan kasvatusprojekti on edennyt tuskallisimpaan vaiheeseen: kun se ei ole oikein minkään pituinen eikä näytä oikein miltään. Suurimman osan ajasta ratkaisen ongelman piilottamalla pään löysän pipon alle, nyt muistin taas miksi: hienovaraisimmatkin yritykset tehdä tukalle jotain päätyvät siihen, että näytän 46-vuotiaalta äidinkielenopettajalta (ja tämän sanon kaikella kunnioituksella 46-vuotiaita äidinkielenopettajia kohtaan). Sumi föönäsi tukan nätisti viimeisimmän värikäsittelyn jälkeen, pidätteli (huonosti) nauruaan ja yritti (huonolla menestyksellä) lohduttaa, että tukka olisi varmaan oikein kiva, no, jollain toisella. Älä.

Dandysta napatuissa kuvissa lisäksi Michael Jackson ja ihana Marko, joka saa jatkaa epätoivoisen hiusprojektin kimpussa sen jälkeen kun meksikolainen gangsteressa saa pikkugangsterin ja siirtyy loppuvuodeksi ihan toisenlaisten haasteiden pariin. Oli pakko ikuistaa diktaattorin otteella laaditut teenkeitto-ohjeet, jotka päätyvät gangsteressan pettämättömällä logiikalla lauseeseen älä ole sika, unohtamatta tietenkään passiivisagressiivista sikapiirrosta.

Siitä tietää, että tuote toimii kun se käytetään loppuun viimeisiä rippeitä myöten. Kuivaihoisille tiedoksi, että Korresin jugurttivartalovoi on tehokasta tavaraa erityisesti talven kuivattamilla säärille - tiedättehän ikävän ilmiön kun riisuu sukkahousut ja kestää vartin, että valkoinen pöly laskeutuu. Sen verran paksua kamaa, etten suosittele aamukiireen keskelle. Tuoksu on kyllä aamuhetkiin sopivan raikas.

Nyt en ihan rehellisesti muista olenko ostanut voiteen vai löytänyt sen jonkun pr-kassin pohjalta, anteeksi kullat. Hyvä se on minusta silti.

Jos talouden miespuoliselta puolikkaalta kysytään, on olemassa tasan yhdet pillifarkut ja ne ovat Cheap Mondayn. Ainoat, jotka ovat laihakinttuiselle kaksimetriselle tarpeeksi pitkät ja pillit - ongelmansa kullakin. Meikitön, väsynyt ja nälkäkiukkuinen (mennäääänks jo mennäänjomennäänjo!) tyttöystävä viihdytti sovitusprosessin aikana itseään, kuinkas muuten, ottamalla valokuvia.

Farkut löytyi, useammatkin tällä kertaa. Ehkä ne kestävät ratkeamatta kauemmin kuin puoli vuotta, kun sitä yhtä ja ainoaa paria ei tarvitse käyttää joka päivä.

Palaan viime viikonloppuiseen Tukholman matkaan vielä, mutta vilautan tässä välissä reissun ainoan ostoksen: secondhand-aarteisiin erikoistuneesta Beyond Retrosta löytyneen paljettipaidan, joka oli kirjailuissaan, ohuen läpikuultavassa materiaalissaan ja sirossa leikkauksessaan niin kaunis, että jonkun oli yksinkertaisesti ostettava se. Stellageen kaapissa roikkuu jo kaksi kahdeksan vintagepaljettiunelmaa ja esimerkiksi Issuesin Inkelle paita oli kuulemma "vähän liikaa", joten arpa osui kohdalleni ja vein kaunokaisen kotiin.

Edellinen omistaja oli ilmiselvästi jokin kreikkalainen jumalatar. Puen kesän tullen paidan seuraksi kuluneet farkkushortsit, vien sen diskoilemaan ja vaadin, että kaikki kutsuvat minua Afroditeksi.

Suvussa taitaa kulkea levoton geeni, sillä paljon muita mantereita kolunut äitini on yksi heistä joka ymmärtää parhaiten, että joskus on saatava mennä. Kun ystävät, koiralapsen ja rokkarin muodostama perhe, työ ja kaikki muu mitä kutsutaan elämäksi nyt ainakin toistaiseksi pitää Suomessa, täytyy tyytyä haaveiluun. Melkein toivoin Ferm Livingin seinätarran pukilta joululahjaksi, mutta sen paikka olisi ollut sängyn yläpuolella ja pelkäsin näkeväni levottomia unia.

Vanha pieni karttapallo sen sijaan voisi sopia Herra Pöllön seuraksi kirjahyllyn päälle, jos sellainen sattuu joskus kirpputorilla tai antiikkikaupassa vastaan. Merkitsisin koordinaatit rukseilla, yksi Helsinkiin, toinen Australiaan, kolmas ja neljäs Lontoon ja New Yorkin kohdalle, viides jonnekin lämpimään, jossa saisin työntää varpaat syvälle hiekkaan.

Maailmankartta kaksiulotteisessa muodossa Gaudete Kidsista, saa niitä aikuisetkin ostaa.

Kuva Gaudete Kids