Olette ehkä huomanneet, että siinä missä monet naiset keksivät jatkuvasti hyviä syitä hankkia uusia juhlavaatteita, minä keksin mieluummin syitä hankkia uusia mustia villatakkeja. Kaapista löytyy ehkä kaksi juhlakelpoista kolttua, joilla on juostu viime vuosien juhlat, gaalat ja kekkerit läpi naamioituna erilaisilla kengillä ja asusteilla. Yksi syy on se, etten löydä kovin usein nirsoon makuuni sopivia juhlavaatteita, toinen se että kun löydän, ne maksavat kuukausipalkkani verran ja jäävät kauppaan. Kolmas ja kirjaimellisesti suurin syy on se, että 65H-kokoisen rintakehän mahduttaminen juhlakolttuun asettaa muut esteettiset ehtoni täyttäville mekolle lisäksi sen verran kaavoitusteknisiä haasteita, että jäljellejäävät vaihtoehdot ovat käytännössä enemmän tai vähemmän raskauskaapuja tai puolijoukkuetelttoja, joihin loput varrestani mahtuisi kahteen kertaan. Kiitos ei.

Jos kunnan leikkausjono ei olisi pitkä kuin nälkävuosi, olisin hankkinut itselleni tänä syksynä uuden vuoden hippamekon, Acnen täydellisen siron pikkumustan jota kävin silittämässä Gaudetessa useampaan otteeseen. Voi kaunokaista! Se olisi kaivannut seurakseen vain ärhäkkäät korot, jonkin gTien ketjuröykkiöistä ja pystyynlakatun platinatukan. No, ensi vuonna sitten.

Kun hippamekot menivät tänäkin vuonna sivusuun, lohdutukseksi hankin itselleni joululahjaksi Acnen - tadaa! - mustan villatakin. Saman kuin kuvassa, mutta polviin asti ulottuvan. Sen alle mahtuu niin ylimitoitettu rintakehä kuin monta kerrosta pakkasta torjuvia vaatteita. Lohduttaa myös tietää, että olen käyttänyt sitä nyt jo useammin kuin mokoma kolttu olisi saanut ulkoilla koko tulevana vuonna.

Gaudetessa on muuten alkanut ale. Jos mekkoon napsahtaa aleprosentti, käpälät irti - hankin sen varastoon odottamaan pienipovisempaa elämää!

Vietimme sunnuntaille osuneen tapaninpäivän samoissa merkeissä kuin joulun siihen asti, lorvien leffojen, punaviinin ja ruoan äärellä. Outi ja Monna tekivät jouluruokien rääppiäisissä parhaansa, mutta syytämme villiä ja vapaata valokuvaajaa - joka ei ennättänytkään paikalle - siitä että kinkkua ja laatikoita vielä jäi.

Ohjelmassa oli tietysti joululeffojen moderni klassikko, Robert Downey Jr:n tähdittämä Kiss Kiss Bang Bang. Mikä tahansa riittää tekosyyksi katsoa Robertin leffoja satakuusikymmentäviisi kertaa uudestaan.

Aiempina leffailtoina Monna on jaksanut teeskennellä melkein leffan puoliväliin asti olevansa hereillä, tällä kertaa hän käpertyi suosiolla kotiloksi viltin sisään jo alkutekstien aikana ja sanoi hyvää yötä. Hän ei ollut seurueen ainoa nukkuva, jossain vaiheessa piti pysäyttää leffa jotta saimme selville kumpi kuorsasi - tassut vastakkain nukkuva nainen vai nakki. (Se oli Jarvis. Monna vain tuhisi.)

Jos kaapissani ei olisi jo Pura Lopezin täydelliset korokepohjaiset tappajakorot, säntäisin Zioon tarkistamaan millaisia aleprosentteja merkin syysmalliston hinnoista on lohkaistu. Kolmikon kaunottaret siis kaikki Pura Lopezin. Omanikin hankin alennusmyynneistä pari vuotta sitten, tähän aikaan vuodesta kannattaa vilkaista niihinkin hyllyihin, joiden hintalaput normaalisti ylittävät kipukynnyksen.

Kuvat Zio

Musiikki pelasti minut kun olin kolmetoista ja katoamassa mustaan aukkoon valtatien 21 varrelle. En kuulunut mihinkään ennen kuin löysin Led Zeppelinin jytisevien kitaroiden, Danzigin mustanpuhuvan bluesin ja Black Sabbathin Heaven And Hellin saattelemana tieni kotiin. Ystävien bändi piti majaansa vanhassa homeesta nitisevässä puutalossa ja treenikämpän kitaravahvistimen kiertävään feedbackiin oli turvallista nukahtaa. Luin koulumatkoilla kirjoja Jim Morrisonista ja rukoilin, että sattuma pudottaisi jonkun hänenlaisensa (mieluiten kireissä nahkahousuissa) Tornionjoen varren ummehtuneeseen kylään.

Jos Jim oli päiväuni, Robert Smithista löysin jumalan, The Curesta uskonnon ja kun pääsin haparoivalla matkallani musiikin maailmanhistoriassa muutaman vuoden eteenpäin, löysin itseni 80-luvun Madchesterista ja Joy Divisionin äärellä tajusin lopullisesti syntyneeni väärään paikkaan väärään aikaan. Opin mitä eskapismi tarkoittaa, senkin löysin musiikista ja sille onnelliselle itsepetoksen tielle jäin - olkani takana Jimin ja Kurt Cobainin haamut, Iggy Pop ilman paitaa ja David Bowie glittersateessa käsivarret levällään. Velvet Goldmine ja 24 Hour Party People ovat elokuvia joissa olisin halunnut elää, mutta High Fidelity vastaa enemmän maailmaa, johon elämä minut pudotti: popmusiikin tahdittamaan arkitodellisuuteen, jota mollivoittoinen levyhylly määrittelee paljon enemmän kuin maailmanpolitiikka tai sää. Ehkä minusta olisi pitänyt sittenkin tulla dj, musiikkitoimittajaksi olen aina ollut aivan liian idealisti. En jaksa haukkua huonoja levyjä, en kuuntele sellaisia.

Pari vuotta käänteentekevän postpunkherätyksen jälkeen löysin ensimmäisen suomalaisen yhtyeen joka kolahti yhtä kovaa kuin 80-luvun brittiaalto: en tiedä johtuiko se enemmän siitä että porilainen kolmikko oli kuunnellut samoja levyjä kuin minä vai siitä, että he eivät kuulostaneet tippaakaan suomalaisilta. Bändin nimi oli Manboy. Minä olin 19-vuotias kirjallisuudenopiskelija joka oli sekoittanut päänsä melankolisen musiikin ohella Nabokovilla ja postmodernilla narratologialla. Manboy oli juuri julkaissut debyyttinsä, 22-vuotias laulaja-basisti Karo Broman tuijotti lehtien sivuilta mustissa silmissään jokin suuri tuntematon ja minä olin myyty. Se on jo toinen tarina, kerron sen sitten kun rakkaat toverit Rumbassa ovat lakanneet irvailemasta minulle.

Olen kuullut teorian että ihminen jämähtää loppuelämäkseen musiikkiin, jota kuuntelee nuoruudessaan. Se selittää kyllä sen, miksi kaikkien tuntemieni nelikymppisten miesten mielestä Pink Floydin ja Rushin jälkeen ei ole tehty mitään olennaista - ja sen, miksi Karo vannoo yhä 32-vuotiaana kahdenkymmenen vuoden takaisen musiikillisen sankarinsa Princen nimeen. Mutta missä maaginen raja menee? Viisitoista vastaanottavaista vuotta, kultainen kaksikymmentä, kyyninen kolmas vuosikymmen?

Jos High Fidelityyn on uskominen juna meni jo, mutta haluan sinnikkäästi ajatella, että musiikillisten vaikutteiden imemisen aika ei ole osaltani ohi. En jaksa uskoa, että kukaan tekisi enää hienompaa levyä kuin The Curen Pornography, Wish tai Disintegration, mutta The Nationalin Boxer ei saa olla viimeinen vuosituhannen tällä puolen julkaistu albumi, joka saa naisen kyyneliin! Pettymyksiä osuu eteen nykyisin pelottavan usein: Sigur Rósin viimeisin albumi sai nukahtamaan puolivälissä, Bloc Partyn uusimmat pitkäsoitot ovat tuskastuttavan turhanpäiväisiä enkä edes aloita siitä miten kova isku Interpolin kauan ja hartaasti odotettu uutukainen tyhjässä kolinassaan oli. Placebon tuoreinta aikaansaannosta vihaan aivan koko sydämelläni, vaikka olen rakastanut kaikkia edellisiä, ja Kings Of Leonin uusimmasta levystä en ole jaksanut edes kirjoittaa. Onko vika minussa vai musiikissa? Onko musta sydämeni sulkenut ovensa vai sydämeni kieliä soittavat muusikot menettäneet otteensa?

Tarpeetonta kai edes sanoa, että lakkasin kauan sitten odottamasta yhtään mitään tärkeimpien yhtyeiden uusimmilta albumeilta - New Order olisi voinut lopettaa Crystaliin ja Depeche Mode siihen kun Dave Gahan palasi viimeisimmän kerran kuolleista. The Curen kohtalon sinetöi vielä mitenkuten kelvollisen Bloodflowersin jälkeen julkaistu albumi, jolta unohdettiin synan ohella myös puolet tunnelmasta. Luojan kiitos Joy Division ja The Doors eivät sattuneista syistä tee enää musiikkia, itsekkäästi toivon myös etteivät The Smithsin Morrissey ja Marr mahdu enää koskaan samaan studioon. Onneksi on muutama tuore toivo. En tiedä miten maailmankuvani ja elämänhaluni käy, jos The National tai Jónsi tekee huonon levyn. Tai Manboy!

Nyt ahdistaa. Kolmenkymmenen rajapyykki häämöttää alkavan vuoden syksynä. Nyt jos koskaan on aika tarttua toimeksi ja laajentaa musiikillinen yleissivistys sfääreihin, joista riittää tarvittaessa ammennettavaa koko loppuelämäksi.

Ensimmäistä kertaa käännyn siis puoleenne ja kysyn teiltä, arvovaltainen lukijaraati: mille yhtyeille, artisteille, levyille ja kuolemattomille kappaleille pitäisi antaa mahdollisuus? Lempparit jakoon ja perustelut kehiin. Olin lisätä, että puhkituotetun listamusiikin voi jättää suositusten ulkopuolelle, mutta päivän teema on olla kyynistymättä ja kovettumatta ennen aikojani, joten olen nöyrästi hiljaa ja kuuntelen teitä.

Ajattelin ensin jättää Tallinnasta ennen joulua otetut "asukuvat" julkaisematta, mutta mitä sitä totuutta kaunistelemaan. Kiskon joka päivä päälle saman villapainotteisen varustuksen ja toivon, että mittarin lukemat eivät putoa kolmenkymmeneen ennen kuin löydän jostain sen jääkaudenkestävän takin, mikä löytyisi ehkä nopeammin jos selailisin kauppojen takkirekkejä samalla päättäväisyydellä kuin matkatoimistojen äkkilähtöjä.

Asuvalintojen tekeminen sääolosuhteiden sijaan esimerkiksi vaikka fiilispohjalta tuntuu yhtä kaukaiselta asialta kuin maapallon ulkopuolinen elämä, tai se että vielä joskus tulisi taas kesä.

Villakangastakki ja lammaskelsitumput Filippa K, kelsihattu Tallinnasta, kaulahuivi nyysitty Karolta, prätkäsaappaat Vagabond, villasukat itä-saksalaista armeijakamaa Varustelekasta, laukku Lumi.

Tallinnan vanhan kaupungin torilta poimittu karvahattu oli enemmän käytännön sanelema pakkohankinta kuin varsinainen tyylivalinta, mutta mitä enemmän sitä katselen sen enemmän siitä pidän. Olen sitäpaitsi päättänyt ettei se ole juntti, vaan grunge. Pakkanen on saattanut puuduttaa aivoni, olkoon. Korvia ei palele enää, eikä ole palellut käsiäkään sen jälkeen kun löysin eteisen kaapin perältä pari talvea sitten hankitut kelsitumput, jotka olivat vähintään yhtä fiksu hankinta kuin tuo hattu.

Kirjoitin juuri kevätinspiraatiosta, mutta vielä pitäisi kestää tämä talvi. Olen varma että on olemassa keinoja tehdä talvipukeutumisesta siedettävää ja tuoda yksitoikkoiseen pakkasvarustautumiseenkin vaihtelua, palaan asiaan heti kun keksin mitä ne ovat.

Olen potenut viime viikkoina kadonnutta pukeutumisinspiraatiota eikä syy ole pelkästään epäotollisten sääolosuhteiden. Olen kolunut kevätkokoelmia ja katumuotiblogeja pysähtymättä yhdenkään kuvan äärelle: alkavan kevätkauden trendivirtauksista moni näyttää hyvältä muiden päällä, mutta mikään ei tunnu omalta. Kokopitkät takit näyttävät raskaalta, jos ei ole 180-senttistä vartta ja pikkupojan painoindeksiä, kameli ja muut lämpimät beiget ovat tunkkaisia tuulahduksia 90-luvulta ja puoliväliin pohjetta ulottuvat hameenhelmat saavat minut muodokkaine kinttuineni näyttämään oikein näpsäkältä navettaemännältä. Pikkusievät, kovetetut nahkalaukut ovat kaikessa konservatiivisuudessaan kamalia, ysärihenkiset neonvärit vähän liiankin radikaaleja enkä todellakaan ole valmis useamman leopardikuosien yhdistelyyn, kun olen hädin tuskin selvittänyt välini leokuosin kanssa kaikista simppelimmissä muodossaan. Ei edes mennä korkeavyötäröisiin, väljiin shortseihin, jotka tekevät siroimpienkin naisten lanteista jotain mitä edesmennyt isoäitini olisi kutsunut seitsemän leivän uuniksi. Ei todellakaan aina tarvitse näyttää mahdollisimman laihalta, mutta en ole vakuuttunut onko sekään tarkoituksenmukaista, että trendikkyyden nimissä pukeudutaan korostetun epäimartelevasti.

Ei tarvitse varmaan erikseen selventää, että jokakeväiset kukkakuosit, pastellisävyt ja seiloriraidat eivät uppoa nekään, tälläkään kierroksella.

Onneksi tähänkin pätee ystäväni muinoin lanseerama totuus "jos ei haluu ei tartte". Jätän kamelit ja pikkulaukut suosiolla heille, jotka niistä lämpenevät ja keskityn nauttimaan muodin maailmasta siltä osin mikä osuu omaan esteettiseen hermooni - ja joiltakin osin haastavahkoon vartalotyyppiini. (Älkää ymmärtäkö väärin, en tosiaan usko orjalliseen vartalotyypin mukaan pukeutumiseen, mutta minusta omia vahvuuksia on lupa korostaa ja vähemmän rakkaita ominaisuuksia häivyttää, jos siitä tulee itselle parempi fiilis.)

Olen sentään onnistunut poimimaan katumuotikuvien joukosta jokusen otoksen, josta löysin itsekin tarttumapintaa. Maskuliiniset vaikutteet löysivät tiensä tyyliini jo vaikutteille alttiissa teini-iässä kun sain suurimman osan tyyli-inspiraatiostani levylautasellani soittavilta muusikoilta, mutta modernin poikatytön toteutus vuosimallia 2011 näyttää kyllä melko paljon tyylikkäämmältä kuin Ylitornion kierrätyskeskuksesta haalitut vaarinpaidat ja kolme numeroa liian suuret linttaanastutut maiharit. Monet tykkäävät sekoitella maskuliinisia viboja tyttömäisiin tai naisellisiin elementteihin, minulle kyllä toimii myös alusta loppuun miehen kaapista lainatut kokonaisuudet. Rennosti oversized-takit ja bleiserit, androgyynit pillifarkut ja jätkämäiset kengät, napakasti leikatut kapeat keikaripuvut - toimii. Oikeanpuoleinen kuva on lainattu Gaudeten verkkoputiikista, olen tuijottanut tuota Filippa K:n pukua niin kauan että ruutu on kohta puhki.

Nuhjuinen villatakkiestetiikka on tehnyt viime aikoina vaivihkaista paluuta 90-luvun grungesta. Rempseä uusgrunge on alkuperäisiä ihanteitaan ehkä himpun boheemimpi ja tyylitellympi, ihan yöpaidan päälle puetussa villatakissa ei ole asiaa Aleksanterinkadulle. Maksihelmat ja valuvat kerrokset edustavat minulle uusgrungea parhaimmillaan, tykkään myös sikinsokin sekoitetuista sävyistä ja kuoseista - laukun ei tarvitse olla samanväristä nahkaa kuin kenkien, raitaa voi yhdistää ruutuun ja vöitä voi olla vaikka monta. Converset, maksimekko ja villatakki? Voi kyllä. Tytön hapsulaukku on kamala, mutta menköön sattumanvaraisuuden aatteen nimissä sekin.

Punaisen hurmasta olen paasannut jo useampaan otteeseen, armeijavaikutteetkin jatkavat voittokulkuaan. Ehkäpä tuleva kevät ei olekaan tuhoontuomittu tyyli-inspiraation osalta.

Mistä arvon lukijaraati on tulevaa kevättä ajatellen innostunut?

Kuvat Jak & Jil, StockholmStreetStyle & Gaudete.

Ainoat asiat, jotka vaihtaisin pois elämästäni mäyräkoiran palvelusväessä ovat joka talvi ne kolme hetkeä päivässä, kun prinssinakki on saatettava ulos tervehtimään pystyynjäätynyttä puuta. Yksikkömuoto on oikea, ensimmäisen vastaanosuneen puun kohtaamisen jälkeen herra nimittäin kääntyy kannoillaan, kipittää kiireesti takaisin kotiovelle ja tuijottaa vihaisesti villanuttunsa alta, jos ymmärtämätön omistaja hölmöyspäissään kuvittelee että lenkki vielä jatkuisi.

Toisaalta onni, ettei Jarvis ole vielä oppinut käyttämään pönttöä - muuten en poistuisi kotoa kuin äärimmäisen pakon edessä, kun ikkunan alla näyttää tältä. Autoilevat naapurit eivät jaksa pelätä hinausautoa kun tietävät ettei hinausautolla ole mitään mahdollisuuksia päästä kotikujallemme ennen kevättä, ellei kaupunki ole vaihtanut kalustonsa puolustusvoimien tankkeihin. Toisaalta ei niitä syvimpien kinosten alle hautautuneita autojakaan saada kujalta pois ennen kesäkuuta.

Joskus ulkona voi myös yllättyä. Varustauduin tänäänkin villakerroksilla, jättimäisellä armeijanparkalla, karvalakilla ja kelsikintailla vain huomatakseni, että ulkona on järisyttävät kolme pakkasastetta. Normaalitalvina juoksentelen kolmessa pakkasasteessa minimittaisessa tunikassa ja nahkatakissa. Jos jotain hyvää on korviin asti ulottuvista kinoksista keksittävää, niin ainakin se, että kun ulkona näyttää arktiselta niin tulee myös pukeuduttua sen mukaisesti.

Jarviksen lähestymistapa talveen on lämpömittarin heilahteluista huolimatta joka vuosi sama: mitä enemmän peittoa sen parempi, ja vapaaehtoisesti ei ulos lähdetä.

Jos lämpötilat taas putoavat, taidan valita saman strategian. Rokkari saa hiihtää hakemaan kahvimaidot kun nainen ja nakki kääriytyvät aamulla kahta tiukemmin vällyihin.

Mustavalkoraidallinen villapaita, pakko saada. Pakkomielle on jatkunut pidempään: kuvan yksilö on Filippa K:n talvimallistosta kahden vuoden takaa, julkaisin sen blogissa ensimmäisen kerran silloin.

Tuo sama paita koossa XXL, mustat pillit, prätkäsaappaat ja olalle rentoryhtinen nahkasalkku - hyppysellinen ranskalaista elokuvaopiskelijaa, mausteeksi hipsterinörttiä, isolla kädellä trendituulista riippumatonta urbaania minimalismia. Toimiva resepti.

Kuva Filippa K

Ola Salo oli pysäyttävä näky hypätessään keikkabussista Provinssirockin lavan takana. The Arkin keikka oli vasta illalla, mutta solisti käveli kohti glitterit silmissä, musta tukka sojottaen kaikkiin ilmansuuntiin ja lanteet keinuen vähän liian tiukoissa pillifarkuissa. Promohommia vasta aloitteleva levy-yhtiön työntekijä oli jäädä - muttei jäänyt - sanattomaksi.

Kireiden pillien ja paljaaseen selkään kiinnitettyjen mustien siipien konsepti oli kyllä tuttu. Ruotsalaisten popvaikutteinen glamrock oli makuuni himpun verran liian iloista, mutta bändin livevedot lähentelivät uskonnollista hurmosta enkä ollut jättänyt väliin yhtään keikkaa.

Mustien höyhenten ja hurmoksen aika on pian ohi, kun yhtye päättää 20-vuotisen uransa ensi keväänä alkavan jäähyväiskiertueen myötä. Klubirundin Suomen keikat ovat epäonnekkaasti samoina maaliskuun alun iltoina kun The National soittaa Kulttuuritalolla, mutta kesän festareilla heidät kuulemma vielä nähdään. Ehkä siis näen mustat siivet vielä kerran ennen kuin ne hautautuvat muistojen kultaan.

Vielä kerran tunteella: It takes a fool to remain sane on edelleen yksi vuosituhannen alun hienoimmista kappaleista. So, take it to the stage in a multicoloured jacket, Take it jackpot, crackpot, strutting like a peacock, Nailvarnish Arkansas, shimmy-shammy featherboah, Crackpot, haircut, dye your hair in glowing red and blue!

Ja illan viimeinen hidas on tietysti Tell me this night is over.

Havainnollisempia kuvia Ideapajusta saamastani rannerenkaasta, olkaa hyvät! 11 millimetrin levyinen hopearengas on säädettävä ja helppo sujauttaa niin ranteeseen kuin siitä pois. Koko on melko pieni, kapealle ranteelleni juuri sopiva. Erikokoisia saa tilauksesta.

Olen tykännyt rannerenkaasta niin paljon että toivoin Karolta joululahjaksi renkaan seuraksi toista samanlaista, itse valitsemallaan kaiverruksella. Se saapuu kuulemma ensi viikolla, joulu tulee siis vielä uudestaan. Jännittää jo valmiiksi.

Kärsimättömille kysyjille tiedoksi, että rannekorusta saa pulittaa 39(!!!) euroa kaiverruksen kera tai ilman, ja niitä saa tilaamalla Maaritilta osoitteesta maarit.naakka@suomi24.fi. Tämä on vilpitön ja vapaaehtoinen mainos, Paras aika vuodesta lämpimästi suosittelee kotimaisen käsityökulttuurin tukemista. Uniikki hopeakoru kestää vuosia ja ilahduttaa niin silmää kuin mieltä - eikä välttämättä edes maksa maltaita.