Olen pohtinut tänä vuonna paljon konseptia nimeltä onnellisuus. En taida olla ainoa päätellen siitä kuinka monta pitkää, lyhyttä, unohtumatonta ja ohikiitävää keskustelua olen käynyt aiheesta erinnäisten rakkaiden kanssa. Tuntuu kuin ihmiset yksi kerrallaan luopuisivat viisivuotissuunnitelmistaan ja kirjaisivat tilalle vain yhden tavoitteen: olla onnellinen. Perimmäinen preesens, tuo maailman yksinkertaisin asia jonka tavoittelusta tulee helposti niin mahtipontinen missio että päämäärä katoaa paineiden alle.
Olin vuosia niin onneton, että se alkoi määrittää minua. En edes huomannut kun se alkoi: sydänsuruista ja väsymyksestä syntyi viaton alakulo, joka huuhtoi lempeästi mukaansa. Pian tuttuun rooliin oli helppo heittäytyä, epäonnen lempilapseksi, jolle ei koskaan tapahdu mitään hyvää. Hyvät uutiset eivät vaan koskeneet minua: minusta tuli tyttö, jolla oli kroonisesti kaikki huonosti. Työ imi kaiken energian antamatta mitään takaisin, stressi puristi rintakehää niin ettei henki kulkenut. En ehtinyt nähdä ystäviäni tai väsymykseltäni jaksanut. Parisuhteeni oli ajautumassa umpikujaan enkä tiennyt miten olisin pelastanut sen tai halusinko edes. Se oli sentään edistysaskel edellisestä suhteestani, joka oli umpikuja alusta alkaen - olin huomaamattani toistanut samaa kaavaa, valinnut toivottomuuden kun olisi pitänyt valita toivo.
Yhtenä päivänä vaan lopetin. Kyllästyin kuuntelemaan itseäni. En jaksanut enää olla tyttö joka soittaa ystävilleen yhdeksän puhelua päivässä valittaakseen miten kamalaa elämä on. Halusin olla tyttö, joka laittaa kuohuviinipullon pakkaseen, kutsuu ystävät kylään ja tahtoo tanssimaan.
Kurssinmuutos vaati toki muutakin. Oli kestänyt koko elämä tajuta, että vain minä itse voin vaikuttaa siihen olenko onnellinen vai onneton. Se valkeni kuin joku olisi sytyttänyt valon pimeään. Ei ollut pakko tehdä työtä joka kuristi hitaasti kuoliaaksi, tai jäädä suhteeseen joka teki kaikesta kevyen sijaan painavan. Valitsin toisin. Vihdoin halusin olla onnellinen ja kas, niin kävi.
En tarkoita, että elämä on parempien valintojen seurauksena huoleton kuin pilvetön taivas. Huonoja hetkiä ja huolia on aina. Kyse on vain siitä mihin päättää keskittyä. Jos haluaa nähdä hyvää, pian sitä ei tarvitse edes etsiä - se löytää tiensä luokse itsestään. Täsmälleen sama pätee huonoon. Ei kenenkään elämässä ole taikaa sen enempää kuin muiden, toiset vaan näkevät sitä enemmän - ja se mihin keskittyy, tuplaantuu.
Seuraava oppitunti onnellisuudesta: läsnäolo. Olen viettänyt puolet elämästäni ikävöiden paikkoihin joissa olen tai en ole käynyt ja hetkiin joita oli tai ei tullut. Sitten tajusin, että jokainen sekunti on täällä vain kerran - nekin, joiden annan välinpitämättömänä valua ohitse sillä välin kun kaipaan jonnekin muualle. Hakkautin ranteeseeni ruksin, joka sijoitti minut kartalle aikaan ja paikkaan ja päätin olla läsnä siellä missä milloinkin olen. Katsoa ihmisiä silmiin, kysyä mitä kuuluu ja haluta kuulla vastaus. Tehdä koko sydämellä kaiken mitä teen, oli se sitten työtä, lorvimista sohvalla tai sattumanvarainen keskustelu ventovieraan kanssa ratikassa.
Vielä on opittavaa: haluan lopettaa juoksemisen ja hengittää, perille täytyy päästä hitaamminkin. Yhä useammin tahdon sulkea tietokoneen ja keskittyä niihin ihmisiin, jotka ovat ympärilläni nyt. Puhelimeni lipsahtaa vahingossa usein äänettömälle, ensin se ärsytti - näin monta puhelua meni taas ohi! Sitten tajusin nauttia siitä, etten enää loiki sätkynukkena pirisevän puhelimen perässä vaan tartun siihen kun haluan. Joinakin päivinä on vaan painettava - taottava kun rauta on kuuma - mutta kaikkina muina haluan omistaa päivästäni kokonaisen tunnin kahvimukille ja autuaalle tyhjäntoimittamiselle vanhan lehden äärellä, toisen tunnin mäyräkoirien masujen rapsutteluun ja kolmannen torkkuihin, kun alkaa väsyttää.
On huojentavaa huomata, että elämä muuttuu helpommaksi joka vuosi. Sitä alkaa pikkuhiljaa antaa itselleen tilaa, ei tarvitse olla jatkuvasti enempää tai vähempää. Oppii keskittymään asioihin jotka tuottavat iloa ja tekevät onnelliseksi ja kiertämään kaukaa asiat, joita ei tahdo lähelleen. Maailman ei tarvitse tulla valmiiksi, elämän perimmäiseen olemukseen ei edes kuulu täydellisyys eikä kaiken tarvitse mennä juuri kuten minä suunnittelin. Kun luopuu odotuksista, saa tilalle paljon enemmän.
Tämänkin illan painoin kun oli painettava, mutta kun jaksan vielä muutaman yön on joulu. En tarvitse lahjoja enkä kaipaa joululauluja, haluan vain kokonaisen tunnin jonka omistan kahvimukille ja tyhjäntoimittamiselle lehden äärellä, toisen masujen rapsutteluun ja vaikka monta torkkuihin, joita en ole ehtinyt hetkeen ottaa. Kerään miehen ja kahden mäyräkoiran kokoisen perheen ympärilleni, ja olen tässä.