Lankesin jokavuotiseen harhaluulooni ja erehdyin vuoden vaihduttua kuvittelemaan, että talvesta olisi jo selvitty ja tammikuun viidentenä tai kuudentena päivänä lumet olisivat jo sulanneet ja puut hiirenkorvilla. Heräsin eilen lupaavaan auringonpaisteeseen ja katolta sulaavan lumen tiptiptiputteluun, mutta säätiedotuksessa on luvattu koko loppuviikoksi lähes parinkymmenen asteen pakkasia, joten ei hyvältä näytä.
Villakerroksillaan koko syksyn keulinut kaupunkisissi selvittää nollakelit leikiten, mutta kun mittarin lukema alkaa huidella toisessakymmenessä asteessa, on kohdattava tosiasia, että kerrospukeutumisellakin on rajansa. Kolme villapaitaa villakangastakin alla estävät pahimmat pakkasenpuremat, mutta ongelmat alkavat heti kun takki pitää riisua: kaiken hien, tuskan ja epämääräisten villavuorten alla olo ei ole kovin edustuskelpoinen. Eivätkä ne pullottavat villakerrokset näytä erityisen hyvältä kapean villakangastakin allakaan.
Alan kyllästyä kerrospukeutumiseen. En olisi uskonut kuulevani tätä omasta suustani, mutta
tahdon kunnon talvitakin. Sellaisen, jonka voi kiskoa minkä tahansa päälle ja pärjätä. Lämpimin talvitakkini on
Filippa K:n sotilaallinen villakangastakki, jolla on menty jo neljä talvea. En tiedä palelenko nykyisin enemmän kuin ennen, mutta se ei tunnu enää riittävän eikä oikeastaan ihme: villakangas on todella napakkaa, mutta ei kovin paksua. Tarvitaan siis jotain järeämpää. Untuvatakit ahdistavat, en ole ikinä käyttänyt sellaista enkä haluaisi aloittaa nytkään. Olen samaan aikaan sekä järjetön vilukissa että sen verran nirso, etten tahdo kulkea kaupungissa samannäköisissä toppavaatteissa kuin lapset päiväkodin pihalla. Elän toivossa että muitakin vaihtoehtoja on olemassa.
Myös kenkien osalta olen törmännyt epämiellyttävään totuuteen. Niin paljon kuin prätkäsaappaitani rakastan ja niin monikäyttöiset kuin ne ovatkin, edes tukeva villasukkavuoraus ei pelasta kun mäyräkoira tahtoo mellastaa lumessa tuntikaupalla: pakkanen hiipii salakavalasti alakautta villapohjallisen läpi nipistämään varpaita. Väljät varretkaan eivät ole kovin käytännölliset puolimetrisessä lumikinoksessa. Ratkaisu löytyi
Salaisen Agentin valikoimista, josta sain
Saksan armeijan käytössä olleet maiharit - sinänsä soveliasta ottaen huomioon, että geeneistäni puolet ovat Saksasta. Maiharit ovat yltäpäältä tukevaa nahkaa, sisältä löytyy niin paksu nahkatoppaus että kenkiin ei tarvita edes villasukkia. Voin vakuuttaa, että ero on
melkoinen. Saatan olla muualta umpijäässä, mutta jalat pysyvät tyytyväisenä lämpimässä!
Vaatehuoneen ylimmälle hyllylle pakatusta kassista löytyi villahuivien lisäksi paksulla lampaanvillavuorella varustetut nahkatumput, jotka ostin Filippa K:n alennusmyynnistä viime vuonna - järkiteko, josta olen onnitellut itseäni kuluneina viikkoina joka päivä.
Arelalizzalta saatu kasmirhuivi pitää kylmän loitolla kaulalta, vielä tarvitaan paksumpi pipo koska viima tunkeutuu ohuiden pipojeni läpi kuin niitä ei olisi. Arelalizzan kasmirpipo on kyllä taivaallisen lämmin jos ei tuule, saisikohan sellaisen vanhoista lentäjänpäähineistä tutulla nahkapäällyksellä?! Hupullisesta takistakin taitaisi olla apua.
Mäyräkoira pysyy lämpimänä
Jussipaitansa alla. Villiksen huono puoli emännän kannalta on se, että koiraherra tahtoisi nyt metsästää puiston pupuja ihan loputtomasti.. Ei siis auta kuin alkaa metsästää lämmintä talvitakkia, jossa itsekin tarkenisi. Takin pitää olla ennen muuta lämmin, mutta esteettisiä arvoja unohtamatta - onko se mahdollista? Vinkit otetaan kiitollisuudella vastaan.
Miten lukijaraati on suojautunut pakkasta vastaan?