Äitini syyttää laatutietoisuudestaan (= hämmästyttävästä kyvystään rakastua jo ovella kaupan kalleimpaan vaatekappaleeseen) isäänsä, joka ei koskaan ostanut huonoja kenkiä, kutisevaa villapaitaa tai mitään vain siksi, että se oli halpaa. Äidin materiaalifasismi rasitti kun olin imagostaan tarkka teini, reteimmät vaatteet eivät tietenkään olleet puhdasta puuvillaa tai villaa. Kun muutin pois kotoa, ostelin hetken halpoja akrylineuleita ja nyppääntyviä polyesterpaitoja, kunnes kyllästyin kertakäyttövaatteisiin ja löysin itseni hypistelemästä materiaalilappuja samalla hartaudella kuin äitini ja isoisäni.
Monet asiat olivat yksinkertaisempia isoisäni aikoihin. Nahka oli nahkaa, villa villaa, hyvän laadun erotti huonosta näppituntumalla, usein jo hintansa perusteella. Enää ei riitä, että tuntee hyppysissään onko kangas kunnollista vai ei - sataprosenttinen puuvilla saattaa kulahtaa ensimmäisessä pesussa, synteettiset kuidut eivät välttämättä enää nyppäänny tai hiosta eikä muuntokuitujen ja sekoitemateriaalien käsitekaaoksessa pysy enää perässä ilman tietosanakirjaa. Laatu ei myöskään ole ollut enää pitkään aikaan pelkästään aineellinen ominaisuus: paraskin puuvilla voi kuormittaa kohtuuttomasti ympäristöön, valmistua epäinhimillisissä oloissa työskentelevien ihmisten käsissä ja päätyä puuvillapellolta toisella puolella maailmaa sijaitsevaan kauppaan lentokoneen kyydissä pienen valtion kokoinen pakokaasupilvi perässään. Mitään tästä ei voi päätellä materiaalilapusta, jossa lukee tyynesti
100% cotton.
Aktiivinen löytää toki paljon tietoa verkosta: yritykset listaavat toimintaperiaatteitaan, joihin voi uskoa tai olla uskomatta. Osa panostaa laatuun ja kestävyyteen tai lähituotantoon, toiset ovat sitoutuneet noudattamaan ympäristöystävällisiä standardeja, jotkut ovat kiinnostuneita myös työntekijöidensä oloista, mutta joka viikko saa lukea uutisia, jotka syövät luottamusta yleviin lausuntoihin: farkkuvalmistajan puuvillasta löytyy myrkkyä, luksusbrandin tuotteita valmistavat 7-vuotiaat. Kallis hinta ei takaa laatua eikä oikeastaan mitään muutakaan, monet hintavimmista brandeista valmistavat vaatteensa samoissa hikipajoissa kuin halpaketjut eikä edes maineeltaan luotettava kotimainen merkki ole tae siitä, että tuotanto olisi Suomessa. Esimerkiksi Marimekko teettää nykyisin osan tuotteistaan Thaimaassa, vaikka ne maksavat ihan saman verran kuin ennen.
Alan kyllästyä siihen, että joka asia jätetään kuluttajan vastuulle. Sijoittaisin mielelläni kestäviin vaatteisiin, joiden valmistaminen ei ole tuottanut turhaa kuormitusta mieluiten millekään elolliselle. En ole kuitenkaan valmis omistamaan puolta vapaa-ajastani salapoliisityölle, jota oikean, väärän, epämääräisen ja alati muuttuvan informaatiotulvan keskellä tarvitaan. Työntekijöidensä oloista huolehtiva sympaattinen yritys saattaa hankkia merinovillansa tiloilta, joissa lampaille aiheutetaan mulesing-menetelmällä tarpeetonta kärsimystä. Puuvilla voi olla luomua, mutta riistetäänkö sen viljelijöitä? Euroopassa valmistetun vaatteen kankaat on voitu ostaa kiinalaisesta tehtaasta, joka päästää jätteensä suoraan paikalliseen vesistöön ja saastuttaa paikallisten juomaveden. Entä onko Puolassa tehty vaate parempi kuin Intiassa valmistettu? Mikä on yleensäkään totuus halpatyövoimasta - työntekijöiden olot ovat työehtosopimustensa suojelemien länsimaalaisten silmissä järkyttävät, mutta olisiko heidän elämänsä vielä kurjempaa ilman tehtaiden tarjoamaa työpaikkaa? Kuinka ympäristöystävällinen halpaketjun kierrätysmateriaaleista tehty mallisto todellisuudessa on - mistä ja millaisin prosessein materiaalit on kierrätetty? Kumpi kuormittaa luontoa vähemmän, keinokuitu vai puuvilla? Aito nahka on keinonahkaa kestävämpi ja luontoystävällisempi, mutta entä eläinystävällisempi? Iso osa nahasta syntyy lihateollisuuden sivutuotteena, ei kaikki, eikä missään kerrota heittikö kenkäpariksi päätynyt tuotantoeläin henkensä pelkän nahkansa vuoksi, vaikka ero sivutuotteena syntyneeseen raakamateriaaliin on suuri. Ja mitä se
Filippa K:n luomunahka oikein on, kun siitä ei tiedä myyjät sen enempää kuin yrityksen verkkosivutkaan? Jos ostaisi kaikki vaatteensa hampuntuoksuisesta ekokaupasta ei tarvitsisi ehkä arvailla, mutta niiden valikoimat eivät puolestaan tyydytä esteettisiä vaatimuksiani.
Markkinatalouden pyörittämässä maailmassa on ehkä naiivia peräänkuuluttaa valmistajan vastuuta, mutta jo läpinäkyvyydestä olisi paljon iloa. Nimimerkki Turhautunut kysyy saisiko materiaalilappuun yhdestä kymmeneen luvun siitä, kuinka paljon haittaa kaupan rekillä roikkuvasta vaatteesta on aiheutunut ihmisille, ympäristölle ja eläimille. Vaadin yleismaailmallisen eettis-ekologisen laatukertoimen, johon voi luottaa.