Aino Vainion luotsaaman I Know Why Non ensi kesän kokoelman kuvissa viipyilevä aurinko tuntuu juuri nyt kovin kaukaiselta, mutta toivotaan, että tänäkin vuonna kevään jälkeen tulee kesä. Ja ehkä tuo mustavalkoinen riekalemekko.

Kokoelman inspiraationa ovat kuulemma toimineet elokuvat Water World ja Mad Max - en ole siis suotta jauhanut rantarosvoista, haaksirikkoutuneista ja urbaaneista sotureista, joiden saappaissa on hiekan ja mudan sijaan asfalttipölyä. Kurkatkaa ihmeessä myös loput kokoelman kuvat.

Kuvat I Know Why No

Juuri kun luulin päässeeni kaikesta huolimatta vähällä tästä talvesta, uusi jääkausi yllättää takavasemmalta - samoin jokatalvinen ongelma nimeltä kunnollisen talvitakin kokoinen aukko eteisessäni. Villakangastakit eivät tunnu riittävän mihinkään, untuvatakkia en halua - ainut oikea vaihtoehto on siis armeijaparka.

Sitä täydellistä parkaa olenkin etsinyt tuskastuttavan kauan. Käytettynä verkkohuutokaupasta hankittu parka oli liian suuri, toinen jäi isoksi kun rintakehä keveni. Sen vei äitini mukanaan, jätti tilalle toisen, jossa on liian pieni huppu ja kittanat hihat. Sillä on nyt talsittu paremman puutteessa kaksi talvea mutta tänään loppui sekin riemu: takista ratkesi vetoketju eikä sen korjaaminen tunnu kovin kannattavalta, kun vetskari oli oikeastaan viimeinen asia, joka halpistakissa vielä oli tiheän käytön jäljiltä ehjä.

Ongelmasta tuli siis kertaheitolla akuutti: mistä parka, jolla selviää siperialaisista lämpötiloista? Olen valmis sijoittamaan, mutta jos se maksaa niin paljon että voi puhua sijoituksesta, sen on oltava täy-del-li-nen - sekä kaunis että käytännöllinen ja kestettävä niin aikaa kuin käyttöä seuraavat kymmenen vuotta. Muut vaatimukset: iso huppu, istuvat hihat, khakinvihreä väri ja väljä malli, jonka alle voi pukea maailman paksuimman villapaidan. Ja tietysti tärkein: tarpeeksi lämmin, mieluiten niin lämmin ettei sen alle tarvitse pukea sitä maailman paksuinta villapaitaa.

Kahlasin toiveikkaana ensimmäisenä läpi armeijakamaa myyvän Varustelekan ja Salaisen Agentin. Paksuja parkoja oli harmillisen vähän ja nekin puolijoukkueteltan mallisia ja/tai kokoisia - pettymys! Hinnat olisivat olleet kohdallaan, eittämättä laatukin. Visiitti Retkiaitan sivuille kauan kaivatun Fjällräven-parkan toivossa paljasti, että pakkasenkestävät parkat ovat paitsi aivan käsittämättömän kalliit myös niin tylsän näköiset, ettei niihin tekisi mieli sijoittaa yli 500 euroa, vaikka se olisikin omassa budjetissa silkkaa pikkurahaa (ei ole). Ainut, jossa hinta ja estetiikka kohtaisi on turhan kevyesti topattu ydintalveen.

Muotimerkit ovat tainneet myydä takkinsa jo talvialeissa, ainakin kierros verkkokaupoissa paljasti, että jäljellä on enää hajakokoja tai takkeja, joita kukaan ei ihan syystä huolinut. Olen jälleen liikkeellä näkökulmasta riippuen puoli vuotta liian myöhässä tai varhain, lienee parasta kääntyä teidän puoleenne ennen kuin hypotermia koituu mattimyöhäisen kohtaloksi. Tietääkö joku teistä missä luuraa paras parkatakki lämmittämään viluista? Vinkit otetaan vastaan kiitollisuudella!

Kuvat Company, Whisty, Fjetaime, The Fuji Files & Where did u get that street

Päähäni iski oikosulku kun näin Jason Wun kevätkokoelman mallien hiukset: demeulemeesteriläisiä mustia hapsuja vaaleiden kutrien seassa, miten ihanasti dekadentti tapa tuoda ripaus punkia hippikeijukaisen pinnikampaukseen! Kuvista vinkkasi Outi ja ratkaisun pakkomielteeseen tarjosi toinen ystävä, Jenni joka kaikeksi onneksi teki minulle gTien nimeä kantavan nahkapalmikon sidottavaksi nutturakampauksen ympärille ennen kuin ehdin suikaloida lempirotsini ja liimata suikaleet erikeepperillä päähäni. Ihana! Ihana! Sanoinko jo, että ihana?

Kuvia palmikkopannasta käytössä luvassa heti kun Outi tai joku opettaa miten se ysäri-inspiroitunut pinnikampaus tehdään. Ehkä se sopisi myös tavalliseen suttunutturaan? Taidan mennä testaamaan.

gTien ystäville muuten tiedoksi, että verkkokaupassa vietetään vielä tänään tammikuun tyhjennystä. Suomeksi sanottuna kovaa kamaa irtoaa hävyttömän halvalla, tilalle on tulossa uutta heti helmikuun alussa.

Yritin ikuistaa mustan neuleeni vahamaisen pinnan, muovisormuksen kirkkautta jonka läpi valo säteilee ja sitä kuinka hyvin lähes luonnontilaan jätetyt kasvot (toivottavasti muidenkin mielestä kuin laiskamadon, joka ei jaksa etsiä meikkipussinsa) niihin sopii. Havainnollisin kuva oli silti tämä, jossa vähenevä valo ja pitenevä valotusaika joutui törmäyskurssille kärsimättömän kuvauskohteen kanssa.

Pienillä yksityiskohdilla ryyditetyt villapaita-asut: ihan kivat, mutta alkaisi jo riittää. Syksyllä jaksoin vielä innostua pehmeistä neuleista joiden sisään käpertyä, nyt villatakkikiintiö alkaa olla tämän talven osalta täynnä. Kaikki näyttää tylsältä ja tunkkaiselta, pakksen kuivattama tukka hapsottaa takkuisena eikä mikään näytä hyvältä, vaikka ottaisi äärimmäiset keinot käyttöön ja pukisi villatakin alle silitetyn valkoisen kauluspaidan tai vaivautuisi suoristamaan tukkansa.

Kaipaan keveitä kerroksia, laskeutuvia materiaaleja, läpikuultavia pintoja, niukkoja jakkuja jotka paljastavat ranteet! Pillifarkkuja käärittyine lahkeineen ja ohuita neuleita! Nilkkureita ilman sukkia, kuluneita kangastennareita! Hiuksia, jotka liikkuvat tuulessa eivätkä liimaudu päähän villapipon alla!

Tulisi jo kevät. Tai edes uusia villapaitoja. Talven suosikit alkavat myös näyttää siltä, että niissä on asuttu.

Jätin Whyredin oranssinpunaisen neuleen hankkimatta, koska en ollut vakuuttunut sen resorista. COSin neulemekko jäi kauppaan, koska punaisen sävy oli aavistuksen liian viininpunainen. Dieselin punainen nahkatakki olisi ollut täydellinen, jos olisin ollut kymmenen senttiä lyhyempi, Cheap Mondayn punaiset pillifarkut olisivat päätyneet kaappiin jos pohkeeni mahtuisivat niiden sisään. Huokaus.

Punainen on piinannut minua melkein vuoden* enkä ole vieläkään löytänyt kaappiin muuta punaista kuin pari hassua pipoa. ShopBopilta saatu lahjakortti polttelee takataskussa eikä taida tulla kovin suurena yllätyksenä millaisia vaihtoehtoja olen verkkokaupan valikoimista onkinut.

Nahkarotsi, pörröinen angoraneule ja punainen tweedjakku ovat kaikki IROn. Neule on alennettu puoleen hintaan, mutta epäröin ja syystäkin: pikainen sovitussessio Gaudeten sovituskopissa paljasti, että näytin kahvilanpöytään kirjansa ääreen unohtuneen pariisittaren sijaan englantilaiselta maalaisemännältä, joka viettää ympärivuotista joulua. Toivottavasti minua siroluisemmat nappaavat pilkkahintaisen neuleen kotiin ennen kuin joudun kiusaukseen vastoin parempaa ymmärrystäni.

Nahkarotsi on tietysti täydellinen eikä tietystikään alennuksessa vaan kevään uutta - ja yhtä kaukana budjettikatostani kuin kevät tästä purevasta pakkaspäivästä. Rennonrepaleinen tweedjakku hipoo jumalallisia sfäärejä: jos osaisin säveltää, kirjoittaisin sille laulun. Vaan arvatkaapa löytyykö kokoani enää? Huo-kaus.

Yläoikealla loistava jakku on Rebecca Minkoffin, vajaamittaiset hihat ja suorana laskeutuva leikkaus viehättää, puhumattakaan herkullisesta tomaatinpunaisesta, joka kirkastaisi koko ummehtuneen mustaharmaan vaatekaappini. Mutta punainen jakku? Onko se liikaa, jos musta jakkukin tuntuu moneen menoon turhan muodolliselta?

Alan epäillä, että minä ja Se Oikea punainen väriläiskä emme ole vain tarkoitetut toisillemme.

*Näetkö punaista? Lisää aiheesta arkistoissa: 3 x joulunpunaiset pillit, Punainen paholainen, Punaiset pillit ja muut perusjutut, Hullunpunaisissa housuissani mä penkillä vapisen ja tietysti Punaiset pillit. Tulikohan nyt varmasti selväksi.

Huurteisen tammikuun tukkasuosikit ovat olleet yhtä sokerisia kuin puiston peittänyt lumi. Sain tovi sitten Tigi Bed Head uuden Candy Fixations -sarjan puteleita kokeiluun ja lemppareiksi ovat muodostuneet tehokaksikko, jolla mattapintaisen surffitukan saa loihdittua vaikka keskelle talvea. Ei yhtään haittaa, että ne tuovat kesän mieleen myös makeaakin makeammilla tuoksuillaan - en taida ikinä kasvaa niin aikuiseksi, etten lämpenisi Tigin karkkituoksuille.

Sugar Shock on tuuheuttava sokerisuihke, joka antaa rakennetta ja tekstuuria minusta kovin samaan tapaan kuin suolasuihkeet - tuoksu vaan on hattarainen. Suihkauksella saa myös tarpeeksi pitoa sekaisiin suttunutturakampauksiin, jotka eivät tahdo pysyä vastapestyissä tai luonnostaan sileissä hiuksissa (jälkimmäistä ongelmaahan ei meillä esiinny). Pikkuruinen Sugar Dust on tyveen tarkoitettu hiuspuuteri, joka kohottaa tukkaa juurista ja tekee siitä mattaisemman ja käsiteltävämmän. Kertovat, että tuotteessa on käytetty vain yhtä ainesosaa, jonka olen autuaasti jo unohtanut, mutta onneksi puteli toimii ilmankin syvempää sukellusta sen toimintaperiaatteeseen. Ja miltä puuteri tuoksuu? Hedelmäleivokselta tietenkin.

Molemmat ovat lunastaneet paikkansa peilikaapissa, vielä on testaamatta ainakin sitruunamarenkipiiraalta tuoksuva volyymivaahto, jonka hartaasti toivon olevan yhtä hyvä kuin tuoksu antaa ymmärtää. Suosittelen koko sarjaa Tigi-addiktien lisäksi sokerihiirille, kuten eräällekin keijuprinsessalle joka voisi elää kaikenlaisella makealla aamusta iltaan - päivittäinen karkkikiintiö täyttyy näillä ilman ainuttakaan kaloria...

Valtavalla kauluksella varustettu villamekko saattaa olla juuri sitä mitä tämä talvi tarvitsee. Ja ehkä vähän enemmän meikkiä peittämään silmäpussit.

Lisää kuvia luvassa, kun ennätän onkia ne kamerasta!

Huh. Olen tehnyt töitä kuusi viikkoa suoraa soittoa ja putki loppui eilen klo 22.30. Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen taitaa olla korkea aika tarkistaa onko minulla vielä parisuhde ja löytyykö crackluolan alta koti. Mutta ensin kolme kuppia kahvia ja joku hyvä biisi.

Kuvassa Stella vuosimallia 1998. Olkoonkin, että inkakuviot ja muu hippiroina on taas kuumaa kamaa - XXL-kokoiset inkaloimet lupaan jättää jatkossa rauhaan.

Hei kaunokaiset, DocPointin lippuarvonnassa kävi mäihä seuraavilla nimimerkeillä: miii, Lotu, JMP, Cucu ja HauMau. Onnea, sähköpostia luvassa!

Dokumenttielokuvan juhlaa vietetään DocPointin merkeissä viikon loppuun saakka, kannattaa tsekata näytökset festivaalin nettisivuilta. Valikoimista löytyy monta vahtaamisen arvoista rainaa. Kunhan viikon työputkesta selvitään, omistan koko viikonlopun leffateatterin pimeässä hengailuun.