Seuraa tunnustus. Lehdet, blogit ja kaupat ovat täynnä maksi-, mini- ja midimittaisia mekkoja, hulmuavahelmaisia hameita ja rentoja tunikoita, mutta en haaveile mistään muusta kuin farkuista. Tarkemmin sanottuna ikiomista farkuista, niistä vuosia vanhoista pehmeäksi kuluneista pilleistä jotka ovat kärsivällisesti odottaneet kaapissa toista tulemistaan. (Okei, löytyy joukosta yhdet liehulahkeetkin.)

Syytän tunikamuotia ja rakkauttani kylmään kaljaan siitä, että farkut alkoivat jossain vaiheessa kiristää: kiireen ja stressin keskellä oli helpointa verhoutua seuraavanakin päivänä sukkiksiin ja armollisesti laskeutuvaan mekkoon. Minimittaisiin helmoihin kyllästyn tuskin ikinä, mutta alan olla kurkkuani myötä täynnä mustia tunikoita ja sitä, että ne ovat kaappini ainoita vaatteita, joihin mitenkuten mukavasti mahdun. Julistan siis tunikakauden virallisesti päättyneeksi ja toivotan denimin tervetulleeksi takaisin päivittäiseen pukeutumiseeni - melkein mahdun jo vaaleanharmaisiin pilleihini! Krhm.

Julkisella tunnustuksella toivon itsekkäästi saavani potkua hyvin alkaneeseen ryhtiliikkeeseen, johon sisältyy järkevämpiä ruoka-aikoja ja hikoilua muuhunkin kuin seuraavaan ratikkaan. Kilot ja sentit eivät kiinnosta, vaan omiin vaatteisiin mahtuminen ja ennen muuta omissa nahoissa viihtyminen - muuten olisin marssinut ostamaan kokoa isommat housut jo kauan sitten. Pidätän silti oikeuden sillointällöiseen kylmään kaljaan ja mustiin tunikoihin sitten kun tämä järjetön kyllästyminen on mennyt ohi.
PS. Kas, Eeva on samojen viisauksien äärellä. Painosta tulee tuskin tämänkään blogin vakioaihe, mutta ehkäpä se on yhden jutun ansainnut, kun kyse on niinkin tärkeästä omaan tyylilliseen identiteettiin liittyvästä asiasta nimeltä FARKUT.