Kun on viettänyt viikonloppunsa vaakatasossa nenäliinapaketin, ibuprofeenin ja teekupin seurassa, voi lohduttautua sillä että edellinen viikonloppu sujui huomattavasti mukavimmissa merkeissä - vaakatasossa ystävien, appelsiinimehulla höystetyn skumpan ja leffapinon seurassa.

Ehdimme kaiken lorvimisen, torkkumisen ja laiskottelun lomassa käydä Siltasen brunssilla, pakottaa maailman hitaimman Serge Gainsbourgista kertovan leffan jälkeen Outi hakemaan leffavuokraamosta Driven, tilata iltapalaksi pizzaa ja kihartaa sekä Outin että Karon hiukset - sen teki ainoa meistä joka osaa tehdä raudalla kiharoita eli Mikko.

Rapsuttelimme myös mäyräkoirakolmikkoa, joka oli tohkeissaan lattialle levitetystä siskonpedistä ja siitä, että koossa oli varsinainen suurlauma. Siskokset Luna ja Juno leikkivät itsensä uuvuksiin, nukkuivat hetken ja jatkoivat taas peuhaamista. Jarvis osallistui laiskemmin ja keskittyi enimmäkseen siihen, että tarjolla oli lukemattomia kainaloita ja polvitaivepaikkoja, joihin käpertyä torkulle.

Ehkä paras viikonloppu naismuistiin. Otettava siis pian uusiksi. Mitä teidän viikonloppuun kuuluu, kaunokaiset?

Hei lukijakunnan Lapko-fanit (tai muuten vaan mieskauneuden ystävät) jotka olette huudelleet kommenttilootissa Villen kuvien perään: jos teille kelpaavat myös muut satakuntalaiset muusikot, olisi tarjolla pari tyylipainotteista otosta Manboy-kitaristi Antti Majurista. Tykkään kovasti Antin rennosta tyylistä, ehkäpä tekin? White Momentin merimiessäkin huolisin mieluusti omallekin olalleni. Villakangastakki on vanha Karolle hankkimani kirppislöytö, joka ei mahtunut herralle harteista ja päätyi siksi Antin kaappiin.

Ehkäpä ensi kerralla lisää rastapäätä..

Eilisillan pelasti Dorit kera rumpalinsa, olivat käyneet Raflassa herkuttelemassa ja vaativat meidät seurakseen Coronaan. Uusi mekko ja sen janoinen omistaja pääsivät sittenkin ulkoilemaan! Saimme ihanan illan päätteeksi keijuprinsessan ja Tonin yökylään, sillä viimeinen lautta kohti Suomenlinnaa oli lähtenyt jo kauan ennen Coronan valomerkkiä.

Yöpalaksi vapusta ylijääneitä hodareita ja vieraspeitot esiin Mikon viimeisimmän yövierailun jäljiltä. Perheen pienimmät villiintyivät heti, mikään ei ole mäyräkoirasta siistimpi juttu kuin lattialle levitetyt patjat ja peitot. Ei siis ihme, että vieraat saivat nousta aamulla samoissa merkeissä kuin menivät nukkumaankin, keskellä myllerrystä, pussailua ja hännän vispausta.

Jos oli yöpala kohdillaan niin ei kalvennut aamupalakaan: kuohuvalla höystetty luomuappelsiinimehu, ruohosipulilla maustettu munakas ja jälkiuunileipää graavilohella ja tuorejuustolla.

Lähipiirin muusikoita on ilo ruokkia, kaikki mitä kannetaan eteen pistellään poskeen hyvällä ruokahalulla. Nakkilauma päivystää omalla paikallaan pöydän alla ihan siltä varalta josko jotain tipahtaisi lattialle.

Olenko muistanut intoilla kauan ja hartaasti himoitsemistani Marimekon lautasista, jotka ovat päätyneet vihdoin talouteen? Saimme ne Finnish Design Shopista yhteistyömme kautta. Kauniit lautaset, paremmat aamut sanoo tämä arjen filosofi. Jotenkin nuo tuntuvat sopivan kaikkeen mitä lautaselle kasaa.

Himan puolella taisin kirjoitella vuodenvaihteen tienoilla alekorista ongituista viinilaseista enemmän. Käytännölliset ja kauniit, ja mahduttavat sisäänsä juuri sopivasti veriappelsiineista puristettua luomumehua ja kuivaa kuohuviiniä. Se on ollut viimeisestä Berliinin reissusta saakka vakiojuomamme sellaisina aamuhetkinä, kun on ollut aihetta juhlaan. Tästäkin tavasta kuuluu kiitos Mikolle.

Kesän ensimmäiset pionit on kannettu kotiin, päädyin valkoisiin vaikka hennon vaaleanpunaiset houkuttelivat hetken. Blogin kautta lahjaksi saatu valkoinen suolamylly on Menun setistä, Riihimäen lasipurkki on saatu lahjaksi ihan muuten Mikolta joka jakaa rakkauteni vanhoihin karhupurkkeihin.

Laiska aamiainen kruunattiin sokerihiiri Salutskij'n suunnattomaksi iloksi kynttilän tulessa paistetuilla vaahtokarkeilla. Kannattaa kokeilla kotona. Maailman makeimman herkun makuvivahteet paranevat entisestään, jos on joku jakamassa niitä.

Loppupäivä onkin vietetty onnellisessa kasassa olohuoneen lattialle levitetyssä siskonpedissä, pitäisi kuunnella mäyräkoiria ja pedata sellainen useamminkin.

Kävelin eilen villin ja vapaan valokuvaajan ja rokkarin kanssa nälkäisenä Raflaan parsaherkkujen perässä ja muistin, että kamerasta löytyy vielä julkaisemattomia kuvia viime viikolta, kun olin paikalla samoissa merkeissä vähän isommalla seurueella. Hanna kutsui ilmiön nimeltä Issues, Stellageen, Jennin ja meikän maistelemaan uutta parsalistaa, jota on tarjolla toukokuussa kunnes kesän salaattilista syrjäyttää sen - ja mehän maistelimme. Arvio on eittämättä puolueellinen, koska kuulun muutenkin Raflan vakiovieraisiin ja valtaan kantapöytäni harva se viikko milloin liikkuvan toimistoni, milloin ystävien kera.

Graavattua lohta ja vihreää parsaa Dijon-sinappikastikkeella. Resepti, jolla on yksinkertaisesti mahdoton mennä pieleen. (Ainakaan, jos on Raflan kokki. Itsestäni en menisi takuuseen.)

Seuraavaksi pöytään kannettiin toinen klassikko: parsaa ja parmankinkkua, joka taisi olla kevyesti paahdettu. Kaverina uunissa kuivattuja tomaatteja, rucolaa ja pinjansiemeniä. Tulee ihan järjetön nälkä pelkästään tuon kuvan katsomisesta.

Parsaherkut huuhdellaan alas kuohuvalla tai kylmällä valkoviinillä, mieluiten hilpeässä seurassa. Tälläisillä tarjoiluilla on kovin vaikeaa olla olematta hilpeä.

Ehdottomaksi suosikiksi nousi parsarisotto grillatuilla tiikeriravuilla - ehkä parasta risottoa vuosiin! Seurueessa taisi muutama muukin olla samaa mieltä. Enää pitää kurkistaa kalenteriin ja miettiä kuinka monta kertaa sen ennättää käydä syömässä ennen kuin parsaviikot ovat ohi (ja kuinka monta annosta kestää vetää ennen kuin farkkushortsien nappi alkaa kiristää - jotenkin epäilen, etteivät Raflan kokit käytä kevytkermaa).

Stellageellä on pit-kä tuk-ka! Hyväksyn.

Hanna sanoo aina, että paras kiitos kokille on tyhjä lautanen. Meidän jäljiltämme jokainen kulho oli nuoltu puhtaaksi, joten seurueen palaute oli yksimielinen ja -selitteinen.

Instagramilla ikuistetussa kuvassa poseeraa ainut valkoviini jota meikäkakara juo ilman kivennäisvettä ja herra nimeltä Ketonen, joka ilmeestä päätellen on tykännyt valkoviinistä hänkin.

Parsa oli parasta ja ilta ihana. Ravintolakriitikko Harasek kiittää, kuittaa ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi testaamaan kaikki muutkin kaupungin parsa-annokset, jos sen saa tehdä näin hyvässä seurassa.

Kurvin vappuvastaanotolta hei! Kesän grillikausi on virallisesti avattu turvallisen välimatkan päässä ytimen vappuhumusta: pöytään, anteeksi piknikviltille, ladottiin nippu ritilällä käristettyjä hodareita, jotka huuhdeltiin alas kylmällä kuohuvalla. Lisukkeina perunasalaatti, marinoitu punasipuli ja grillattu patonki katkarapuhöystöllä (siis nerokas piknikversio toast skagenista). Kunnia kaikesta kuuluu jollekin aivan muulle kuin minulle, sillä talsin muista menoistani paikalle vasta kun vapun ensimmäinen skumppapullo oli jo korkattu. Mitä luksusta, saapua valmiiseen pöyt.. piknikviltille ikiomalle puist.. pihalleen!

Myrtyneet vappunakit Silvia, Juno ja Jarvis haluavat tietää missä viipyy heidän hodarinsa. Kolmikolle oli onneksi hankittu oma paketillinen pikkunakkeja, on se vappu mäyräkoirallakin.

Serpentiinisomistuksesta huolehti Anna. Mäyräkoirat auttoivat auliisti sen levityksessä ympäri puistoa.

Prinsessanakkien hihnat kiinnitettiin toisiinsa etteivät eksyisi kauas. Eivät ehtineet sinivuokkoniityllä loikkelehtimiseltaan edes huomata. (Ovathan nuo sinivuokkoja? Nimim. vietin biologian tunnit torkkuen takapenkissä.)

Blondi(!) ja punapäinen keijuprinsessa. Hiusrintamalla puhaltaa taas uusia tuulia.

Grillimestareina toimi Lauri, jolle ei tuota minkäänlaisia ongelmia hallita samanaikaisesti viittä eri tahtiin valmistuvaa ruokalajia, tupakan polttoa (paitsi sen Lauri jo lopetti!) ja kaunokirjallisuusaiheista keskustelua. Karo ja Toni huutelivat viltiltä ohjeita, jotka grillimestari sujuvasti ignoorasi.

Vaaleanpunaiset neilikat kaunistakoon kotia, kunnes pionikausi alkaa. ALKAISI JO.

Karo oli kääriytynyt Mikon vanhaan talviparkaan. Ei tullut kuulemma kylmä. Ei varmaan. Pikkutytöt tulivat välillä kainaloon lämmittelemään - jossain vaiheessa alkoi nimittäin hytisyttää sekä karvallisia että karvattomia juhlijoita.

Ville leikitti taas nakkikolmikon uuvuksiin. Jarviksen mielestä ei ole mitään parempaa kuin Villen kanssa riehuminen.

Kattaus numero kaksi iskettiin pöytään myöhemmin illalla, kun olimme siirtyneet yläkertaan residenssiin Harasek-Broman. Tämä kuva on harhaanjohtava, normaalisti keittiömme on niin täyteen ammuttu ihmisiä ettei sekaan mahdu kameran kanssa. Väkikato johtuu siitä, että kirjaimellisesti savustimme ystävät ulos polttamalla ensimmäiset lätyt pohjaan.

Lauri, Anna ja (melkein) toukokuun aurinko. Voi kunpa se ilahduttaisi meitä jo päivittäin.

Paistoimme Laurin kanssa hillittömän keon sydämen mallisia lettuja. Tästä tehdään uusi perinne. Ei vuosittainen vaan viikottainen. Pitää alkaa ostaa kokoa isompia vaatteita.

Punapäinen kaunotar nimeltä Jenni väittää, ettei hänestä saa kauniita kuvia. Olen eri mieltä, katsokaa nyt.

Herkuilla ja hyvällä seuralla varustettu lokoisa ilta päättyi meikän osalta sohvalle, johon nukahdin varaporilaisen numero kaksi kainaloon - rapsutusta rakastava Dorit on selvästi kouluttanut Tonistaan hyvän hiustensilittäjän. Kuinkahan monella karkkipussilla pitää lahjoa, että kouluttaisi Karonkin? (Keijukainen rakastaa sokeria melkein yhtä paljon kuin rapsutusta.)

Vappuaatto sujui siis kovinkin rennoissa merkeissä, toivottavasti teikäläistenkin, olittepa sitten keskellä kaupungin juhlahumua tai meidän lailla paossa sitä. Onni on oma salainen puisto, jonne juhlivat kansanjoukot eivät eksy, vaikka lähin metroasema löytyy kulman takaa.

Vappupäivä onkin kulunut perhekasassa sohvalla, päivän ainoasta ulkoilusta ehkä jokunen otos vielä myöhemmin tänään jos jaksan kurkottaa kameran lattialta. Kuullaan myöhemmin, kaunokaiset!

Otimme Jennin kanssa lauantaina pienen varaslähdön vappuun tukka- ja meikkileikin muodossa Mikon studiolla. Molemmilla oli projektinsa, joten yhdistimme amatöörivoimamme: tein Jennille kuvausmeikin, Jenni laittoi meikän tukan. Mah-ta-vaa. Parin samppanjalasillisen jälkeen jälki näytti mielestämme äärimmäisen hyvältä. Valokuvaaja poltti tupakkaa ja jakeli tyylipisteitä, jotka nekin muuttuivat hövelimmäksi illan edetessä.

Ilta päättyi Korkeavuorenkadulle Latvaan, jota olen kutsunut sujuvasti vuoden Juureksi. Melkein sama asia? Kellarikerroksessa sijaitsevassa ravintolassa on salakapakkamainen tunnelma, loistavaa safkaa ja kylmää kuohuvaa - mitäpä muuta sitä lauantai-iltaansa kaipaa. Jos saa silti esittää toiveen, niin kymmenen astetta lisää lämpöä kotimatkalle - pyöräilykausi odottaa vielä korkkaamistaan, terveisin vilukissa.

Blogin buukkisivulta löytyy pari lisäkuvaa, kuten äärimmäisen urpo kuva maailman parhaasta valokuvaajasta ja minusta ilman meikkiä. Sen siitä saa kun yhdistää Instagramin ja samppanjan lietsoman itsesensuurin puutteen huolettomuuden. Palataan illan kuvasaldoon myöhemmin!

Kuvat Mikko Rasila

Fashion-kirppis täytti tänään Korkeavuorenkadun kauneimman kortteliravintolan Maxillin muodinjanoisista kaupunkilaisista. Päivän aikana ehti soittaa monta hyvää kappaletta, tyhjentää lasin jos toisenkin kuohuvaa, myydä muutama vaate ja hankkia useampi tilalle, maistella ravintolan koko muotipäivän menun läpi (vuohenjuustosalaatti ja chorizo-varhaiskaalipata saivat peukut) ja rapsuttaa monta monta ovella piipahtanutta mäyräkoiraa.

Ja tietysti todistaa Mikon ja paljettihupparin kohtalokas kohtaaminen, ja todeta, että Maxillin baarissa voi helposti istua kokonaisia sunnuntaipäiviä kun on kimaltavaa hyvää seuraa, ja terassille paistava aurinko tekee kaikesta jos mahdollista vieläkin kimaltavampaa parempaa.

Joka kerta kun lähden matkalle haaveilen siitä, että saisin pakata kaikessa rauhassa, tarkistaa kohteen sääennusteen ja muistella jäikö edelliseltä reissulta paikallista valuuttaa, juoda lähtöaamuna kahvit ikkunalaudan äärellä ja pukeutua kepeästi fiiliksen mukaan. Joka kerta teen vielä viisi minuuttia ennen lentokentälle lähtöä tuskanhiki otsalla töitä, heittelen matkalaukkuun sattumanvaraisia mustia vaatteita jotka eivät sattuneet olemaan pyykissä, huomaan vasta taksissa tarkistaa olenko muistanut yleensäkään pukeutua ja soitan portilta viimeiset paniikinkatkuiset työpuhelut lentoemännän hätistellessä minua ja lentopeloissaan tärisevää poikaystävää jo koneeseen.

Kukaan ei taida yllättyä jos kerron, että matkalta paluu sujuu samalla kaavalla. Päätän joka reissulla pitää matkan jälkeen vielä yhden vapaapäivän - tai edes puolikkaan! - ehtiäkseni toipua reissusta, purkaa matkalaukun, pestä pyykkiä, leikkiä kakkoskodistaan palanneiden koirien kanssa ja tuulettaa poissaolon tuoksuiseen kotiin taas elämää, ennen kuin seuraava työpäivä koittaa ja arki vie taas mukanaan. Todellisuus on toista. Puhelin soi ja sähköposti paukkuu heti kun ne uskaltaa avata, kaaoksenhallinta alkaa sillä sekunnilla kun lentokoneen renkaat ovat iskeytyneet Helsinki-Vantaan asfalttiin. Jääkaappi pysyy tyhjänä ja eteisen nurkkaan sysätty matkalaukku täytenä, kun huomionkipeät koirat pakataan mukaan toimistolle - parempi olla toimistoassistentti kuin kaksin kotona.

Arvasitte oikein, takana on jälleen yksi juhlava lomaltapaluu. Olisin jäänyt Berliiniin kovin mielelläni vielä toiseksikin viikoksi, mutta työt kutsuivat takaisin ja niitäpä onkin paukutettu koko pitkäperjantai sillä välin kun koko muu Suomi on ajellut pääsiäispyhien viettoon. Onneksi pyhäpäivissä on oma rauhansa: puhelimet eivät pirise eikä sähköpostiin sinkoile vartin välein viestejä, joihin vastaamiseen menee puolet päivästä. Mellakka Helsingin resepti rentoon työpäivään: Suvilahteen tilattu pizza, ysäripainotteinen soundtrack, liikaa kolaa ja omistajakaksikon yhteensä neljä(!) koiraa, jotka nukahtavat kekoon sohvalle kun ovat riehuneet itsensä uuvuksiin. Pukukoodi se vasta onkin rento: kyllä yöpaita on asu, kun sen päälle pukee villatakin.

Kun liikkuu nopeasti paikasta toiseen sielu ei ehdi aina perässä. Jos on henkisesti vielä kreuzbergilaisella kattoterassilla juomassa aamupäivän kolmatta kahvia, osaa olla kiitollinen siitä että kaikki työ ei vaadi ajattelua, vaan joskus saa askarrella. Mihin tarvitaan viisi metriä mustaa ja valkoista narua, kahdet sakset, rei'ittimen ja paljon kofeiinia? Sataan tavallista erikoisempaan kutsuun, jotka lähtevät vastaanottajilleen heti pyhien jälkeen.

Olimme houkutelleet kuvien porilaisen paikalle siinä toivossa, että hän haluaisi jatkaa keskeneräistä maalausurakkaa - yhdelle seinistämme on nimittäin syntymässä liitutaulupinta. Toiset kuitenkin ymmärtävät miten lomaltapaluun kuuluu suhtautua: varustautumalla tulevaan arkeen vaakatasossa. Kun menee pitkälleen toimiston sohvalle, voi olla sataprosenttisen varma siitä että hetken kuluttua kertyy ympärille epälukuinen määrä koiria. Niistäkään ei ole ollut mainittavaa hyötyä toimiston remontissa.

Kotipizza ei sponsoroi tätä blogia, mutta ehkä pitäisi, koska rakas yhtiökumppanini ei suostu syömään pizzaa missään muualla. Vaadin lisää ravintoloita Suvilahteen ja sassiin! Esimerkiksi Shanghai Cowboy voisi avata toisen toimipisteen vaikka Kattilahallin kulmille. Kauppakin olisi kiva, nimim. kannan nykyisin kolikkoni Loosen narikan sijaan graffittigalleria Make Your Markin eteisessä sijaitsevaan limuautomaattiin.

Toimiston sisustuksessa kaikki on vielä vähän kesken ja väliaikaista, mutta Junoa ei tunnu vääränlaiset kuosit häiritsevän. Asiat tärkeysjärjestykseen: mitä enemmän tyynyjä, sen tyytyväisempi pikkuinen nakkiprinsessa, joka menee kerälle niiden keskelle. Kun on viettänyt tuntitolkulla aikaa auttamalla askartelussa, on pakko ottaa torkut että jaksaa taas.

Sama koskee kahta muuta hyötyeläintä, joita edes ysärisoittolistan helmi, East 17, ei saanut hereille. Mutta niitä katsellessa päätin sen taas: seuraavalla matkalla pidän vähintään sen puolikkaan vapaapäivän sekä lähtiessä että tullessa ja teen kaiken niin valmiiksi että saan kaikessa rauhassa unohtaa sähköpostini salasanan. Kirjaan palatessa kalenteriin korkeintaan pitkän kävelyn nakkikaksikon kanssa rantaan haukkumaan sorsille ja lahjon sillä välin Mikon meille pikkuvaimoilemaan, sillä matkalaukun purkaminen on vaan liikaa oli aikaa sitten tunti tai kuukausi.

Helsingissä tulee kuulemma lunta vaakasuoraan. Sitäkin suuremmalla syyllä olen onnellinen siitä, että maailmani on kutistunut muutamaksi autuaaksi päiväksi Berliinin itäiseen kolkkaan, jossa terassille paistaa aurinko eikä aamuisin tarvitse päättää haluaako kuumaan maitoon keitetyn kahvin vai appelsiinimehuun tehdyn bellinin, vaan saa molemmat.

Kuuma ei ole täälläkään, aamuisin saa hytistä. Sitä varten on villasukat, harmaat neuleet ja uniset rakkaat, joiden peiton alle voi vilahtaa lämmittelemään matkalla aamupesulle. Olemme vain vähän katkeria tutuille, jotka intoilivat Berliinin kahdenkymmenen asteen helteistä, joiden toivossa pakkasimme aurinkolasit, suojakertoimet ja hihattomat paidat. Onneksi ulkona tarkenee, kun pukee yhtäaikaa päälle kaiken minkä tuli pakanneeksi. Asunnolla aamutakin virkaa toimittaa peitto, jonka sisällä voi ihan hyvin paistaa kananmunia, harjata hampaita tai juoda päivän kolmannen mukin kahvia.

Hitaat aamut ja laiskottelu kuuluvat äärimmäisen olennaisena osana tähän kauan kaivattuun lomaan, joten älkää ihmetelkö, jos matkakuvissa esiintyy enemmän kahvimukeja, kipristeleviä varpaita ja idioottimaisia onnellisia hymyjä kuin kuumimpia baareja ja kauppoja Kreuzbergin kaduilta.

Mikko asetti lomaodotukset sopivalle tasolle käymällä ensimmäisenä aamuna lähikaupassa hakemassa tuoreita croissantteja, aprikoosihilloa ja brieta pukeutuneena yöhousuihinsa. Minäkin taidan tarvita pyjamat, joiden sisällä maailmasta tulee pehmeämpi paikka.

Pizzaa, punkkua ja Twin Peaks Laurin ja Annan kanssa. Pettämätön konsepti. Lukuunottamatta ehkä kolmea kerjäävää mäyräkoiraa.