Kävelin eilen villin ja vapaan valokuvaajan ja rokkarin kanssa nälkäisenä Raflaan parsaherkkujen perässä ja muistin, että kamerasta löytyy vielä julkaisemattomia kuvia viime viikolta, kun olin paikalla samoissa merkeissä vähän isommalla seurueella. Hanna kutsui ilmiön nimeltä Issues, Stellageen, Jennin ja meikän maistelemaan uutta parsalistaa, jota on tarjolla toukokuussa kunnes kesän salaattilista syrjäyttää sen - ja mehän maistelimme. Arvio on eittämättä puolueellinen, koska kuulun muutenkin Raflan vakiovieraisiin ja valtaan kantapöytäni harva se viikko milloin liikkuvan toimistoni, milloin ystävien kera.

Graavattua lohta ja vihreää parsaa Dijon-sinappikastikkeella. Resepti, jolla on yksinkertaisesti mahdoton mennä pieleen. (Ainakaan, jos on Raflan kokki. Itsestäni en menisi takuuseen.)

Seuraavaksi pöytään kannettiin toinen klassikko: parsaa ja parmankinkkua, joka taisi olla kevyesti paahdettu. Kaverina uunissa kuivattuja tomaatteja, rucolaa ja pinjansiemeniä. Tulee ihan järjetön nälkä pelkästään tuon kuvan katsomisesta.

Parsaherkut huuhdellaan alas kuohuvalla tai kylmällä valkoviinillä, mieluiten hilpeässä seurassa. Tälläisillä tarjoiluilla on kovin vaikeaa olla olematta hilpeä.

Ehdottomaksi suosikiksi nousi parsarisotto grillatuilla tiikeriravuilla - ehkä parasta risottoa vuosiin! Seurueessa taisi muutama muukin olla samaa mieltä. Enää pitää kurkistaa kalenteriin ja miettiä kuinka monta kertaa sen ennättää käydä syömässä ennen kuin parsaviikot ovat ohi (ja kuinka monta annosta kestää vetää ennen kuin farkkushortsien nappi alkaa kiristää - jotenkin epäilen, etteivät Raflan kokit käytä kevytkermaa).

Stellageellä on pit-kä tuk-ka! Hyväksyn.

Hanna sanoo aina, että paras kiitos kokille on tyhjä lautanen. Meidän jäljiltämme jokainen kulho oli nuoltu puhtaaksi, joten seurueen palaute oli yksimielinen ja -selitteinen.

Instagramilla ikuistetussa kuvassa poseeraa ainut valkoviini jota meikäkakara juo ilman kivennäisvettä ja herra nimeltä Ketonen, joka ilmeestä päätellen on tykännyt valkoviinistä hänkin.

Parsa oli parasta ja ilta ihana. Ravintolakriitikko Harasek kiittää, kuittaa ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi testaamaan kaikki muutkin kaupungin parsa-annokset, jos sen saa tehdä näin hyvässä seurassa.

Fashion-kirppis täytti tänään Korkeavuorenkadun kauneimman kortteliravintolan Maxillin muodinjanoisista kaupunkilaisista. Päivän aikana ehti soittaa monta hyvää kappaletta, tyhjentää lasin jos toisenkin kuohuvaa, myydä muutama vaate ja hankkia useampi tilalle, maistella ravintolan koko muotipäivän menun läpi (vuohenjuustosalaatti ja chorizo-varhaiskaalipata saivat peukut) ja rapsuttaa monta monta ovella piipahtanutta mäyräkoiraa.

Ja tietysti todistaa Mikon ja paljettihupparin kohtalokas kohtaaminen, ja todeta, että Maxillin baarissa voi helposti istua kokonaisia sunnuntaipäiviä kun on kimaltavaa hyvää seuraa, ja terassille paistava aurinko tekee kaikesta jos mahdollista vieläkin kimaltavampaa parempaa.

Seuraa jälleen kansalaistiedotusta: Helsingin paras kahvi ja ehdottomasti herkuimmat voisarvet asuvat vain parin korttelin päästä meistä, nuoren kalliolaispariskunnan perustamassa Kahvila Sävyssä. Valikoimaan kuuluu lisäksi Raikastamon luomumehulla terästetty aamupala, jonka saa napattua myös mukaan - harkitsen pientä poikkeamaa koirien aamukävelyn varrelta.

Pikkuruinen kahvibaari löytyy Sörnäisistä kun kurkistaa piritorin kulman taakse, mutta lähiaikoina on luvassa uusia tuulia: Sävy muuttaa isompiin tiloihin muutaman korttelin päähän Aleksis Kiven kadun ja Harjukadun kulmaan. Jatkossa on ainakin astetta paremmat mahdollisuudet mahtua nauttimaan kahvinsa pöydän äärellä muiden kofeiininkaipuisten joukossa, jos ei tullut hakemaan kahvinsa mukaan.

Asiakassuhteensa ammattimaistanut Mellakka Helsinki saa onneksi olla mukana levittämässä sanaa - ja juomassa noin viisi kuppia kahvia joka palaverissa. Voisikohan Sävy avata samaan syssyyn toisenkin toimipisteen kilometrin päähän Suvilahteen? Taidamme perustaa adressin.

Tekisi mieli puhua vielä vähän noista voisarvista, mutta nälkä kurnii jo valmiiksi ja kahvila on kiinni sunnuntaisin. Parempi ajatella jotain muuta. (VOISARVI! VOISARVI! JUURI UUNISTA TULLUT HÖYRYÄVÄN LÄMMIN VOISARVI!)

Jos haluaa pysyä kärryillä tulevista avajaisista, se onnistuu helposti tykkäämällä Sävystä Facebookissa. Meikä tykkää kyllä muutenkin. Lisää tätä kaupunkiin, kiitos - ravintoloita ja kahviloita, joiden ei tarvitse kilpailla koolla tai volyymilla, sillä laatu on taattu ja tunnelma jo itsessään riittävä syy tuomaan kerran käyneen asiakkaan takaisin.

Pizzaa, punkkua ja Twin Peaks Laurin ja Annan kanssa. Pettämätön konsepti. Lukuunottamatta ehkä kolmea kerjäävää mäyräkoiraa.

Sain luotettavilta tahoilta vinkkejä, että parkametsästykseen kannattaisi suunnata Vuorikadulla sijaitsevaan Indian Summer Vintageen. Hymyilyttävällä nimellä varustettu vintagekauppa on ollut tutustumislistalla siitä asti kun aukesi Kaisaniemen kulmille, joten otin vihdoin asiaksi poiketa sisään.

Paikka, jonka katukyltissä on keijuvaloja, ei voi olla läpeensä paha. Eikä ollutkaan: kun päätäviistovan matalasta ovesta puikahtaa sisään, eteen avautuu rekkikaupalla vanhoja takkeja, armeijavaatteita, villapaitoja, hattuja ja asusteita. Löytyypä käsinpoimitun vintagen joukosta Kaksitvån ja jokusen muunkin pienen merkin vaatteita, kirjoja, levyjä - sekä tietysti jukebox josta löytyy Pet Shop Boysin It's A Sin. Miten voisi olla tykkäämättä?

Löysinpä rekkien seasta kauppiaankin, Juhon joka esitteli putiikin ehkäpä kuumimpia kenkiä. Menisitkö treffeille naisen kanssa, joka loikkaisi ratikasta nämä jalassaan? Minä ainakin. Upeat!

No löytyikö se parka? Ei tietenkään. Valikoimissa on läpi vuoden viidenkympin hintainen Ranskan armeijan parka, joka on niin iso että sen sisään mahtuu kaksi Stellaa ja niin lämmin, etteivät sivuseikat kuten kokopolitiikka tai istuvuus kiinnosta enää yhtään. Mutta ne olivat tietysti loppuneet pakkasen piinaamien kaupunkilaisten rynniessä parkaostoksille (tiesivätkö kaikki niistä ranskalaisista parkoista paitsi minä?) - toiseksi viimeisen vei ilmeisesti saman vinkin saanut lukijani (kiitti!!!) ja sen vihoviimeisen - jota sain ystävällisesti sovittaa - oli varannut eräskin Sugar Kane. Mutta en ole katkera, sillä löysin putiikista jotain muuta lämmittävää sitä parkaa odotellessa - näette pian!

Indian Summer Vintage Store // Vuorikatu 22, Kaisaniemi // Ma-pe 12-20, la 12-18.

Useimmiten sovin työpäivän jälkeen tärskyt ystävien kanssa Coronaan, tänään kokoonnuin Mikon ja Jennin kanssa kangaskauppaan.

Voi tätä kukallisten verhokankaiden ja kimaltavien trikoon määrää.

Mutta helppo on hymyillä kun tietää mitä tuli hakemaan (= pistää konseptin hetken mielijohteesta uusiksi lannistuttuaan valikoimasta). Meikä muina naisena nojailee rullalliseen mustaan teddykarvaa.

Arvaatteko mitä saa aikaiseksi (= Jenni saa) kolmesta poronnahkataljasta (joita ei tosin hankittu Eurokankaasta, jossa tunnetaan vain käsite aito tekonahka), kolmekymmenestä napista, villavanusta ja metristä mustaa teddykarvaa?

Kahdesta ylimmästä kuvasta kiitos Mikolle!

Tänään vietetään valtakunnan neljättä Ravintolapäivää! Lämpömittarin lukemat ovat laskeneet oman kipurajani väärälle puolelle enkä aio liikkua kolmen peittoni alta ennen iltaa, mutta olen hengessä mukana viime elokuussa vietettynä Ravintolapäivänä napsittujen valokuvien muodossa, kas näin:

Hakaniemen ranta, Le Frog ja Pikkaraisen viinibaari - minulle eivät sammakot maistuneet, mutta yhden naisen ja koiran polkupyöräilevän viinibaarin antimet senkin edestä. Kattokahvila Kalliossa ja tapasravintola, joka tarjoili suoraan Pengerkadulla jonottaville nälkäisille. Elokuun aurinko melkein lämmittää ruudun läpi.. Mutta ei niin paljon, että lähtisin tänään uhmaamaan siperialaisia sääolosuhteita.

Viikonloppu jatkuu eilisen pizzateemalla: painelimme Karon kanssa vaaliuurnilla vierailun jälkeen vatsa kurnien Pitkänsillän tuolle puolen Putte's Pizzaan. Emme olleet vieläkään ehtineet testata Antto Melasniemen Kalevankadulle avaamaa uutta paikkaa, jossa tarjotaan kylmän kaljan ohella napolilaiseen tyyliin valmistettua laatupizzaa. Korjasimme siis vääryyden tänään Jennin ja yhden nälkäisen nelivuotiaan kanssa.

Teollinen tunnelma ja katossa miljoona hehkulamppua, ei voi mennä pieleen. Tykkään myös ravintoloista, joissa on tilaa liikkua ja hengittää - ei tarvitse pujotella omaan tuoliinsa takamus viistäen naapuripöydässä istuvien lautasia.

Saatan kuolla nälkään.

Kiukku saattaa tulla isommillekin pojille, jos pizzaa ei ala kuulua.

Tuolla ne paistuu kiviuunissa! Toivoa on!

Salamipizza oli ihan kelvollista, mutta ei ehkä ihan kolmentoista euron edestä, sillä mozzarellaa oli AIVAN LIIAN VÄHÄN. Pizza = tekosyy syödä paljon juustoa. Muita miinuksia: Jennin juuressalaatti ei maistunut miltään ja pizzoissa puolestaan oli paikotellen niin paljon tomaattikastiketta, etteivät suupalat maistuneet miltään muulta. Tykkäsin kyllä simppelistä listasta, rapsakasta pizzapohjasta ja mutkattomuudesta, jolla pizzat kasataan muutamasta laadukkaasta raaka-aineesta. Jos nälkä ajaa paikalle toiste, pitää ainakin muistaa vaatia tupla-annos mozzarellaa.

Muita pizzanatseja langoilla?

Viikon duuniputki jatkui vielä lauantaina kuvauksen merkeissä. Pienestä turnausväsymyksestä huolimatta mitä mukavin työpäivä, sillä sain viettää sen villi ja vapaa valokuvaajan kanssa. Olen puolivahingossa järjestänyt asiani niin hyvin, että saan tehdä suurimman osan töistäni omien ystävieni kanssa - se on sitä paljon peräänkuulutettua arjen luksusta, jos jokin!

Kuvausten jälkeen ehdimme poiketa Rättiriehaan kadun toisella puolella muutamaksi minuutiksi ennen kuin uutta kotia vaille jääneet aarteet pakattiin laatikkoihin ja Beef tyhjennettiin kirppispöydistä. Kuvassa kaksi kolmasosaa menestykseksi osoittautuneen muotikirppiksen järjestäjistä, siis ihana Issues (taustajoukkojen kolmas, Veitolan Maria, ei osunut linssin eteen) samispipoineen.

Stellageen nurkkapöytä oli kevyesti kirppiksen dadaistisin. Vai mitä sanotte heleillä sydämillä varustetusta neuleesta, joka peittää juuri ja juuri navan? Ihan Stellageen näköinen! Olen tosin antanut itseni ymmärtää, että naisen tyylihistoriasta löytyy kummallisempiakin virityksiä. Täytyy seuraavalla visiitillä vaatia vintille piilotetut kuva-albumit nähtäväksi. (Alan ymmärtää miksi Stellagee väittää joutuvansa blogissani aina kyseenalaiseen valoon. Mutta minkä sille mahtaa, että hänen tekemisissään on julkaisukynnyksen ylittävää viihdearvoa?)

Inke ja Samujin printtimekko. Tennarit rajautuivat kuvasta, ehken ollut alitajuisesti vielä valmis yhdistelmään Inke ja sporttiset vibat, vaikka olenkin bongannut ilmiön nimeltä Issues juoksulenkiltä Kallion kaduilla. Myönnetään, suloiset tennarit oli, jos mikään nyt voisi muuta ollakaan Kallion oman Alexa Chungin jaloissa.

Korvaukseksi siitä, että sain julkaista kuvan Stellageen sydänpaidasta, lupasin julkaista kuvan myös aidosta pikku-Guccista joka kädessään Stellagee paineli lukionsa käytävillä. Laukku on nimittäin yhä myynnissä! Ostakee pois! Upea on. Mikkokin löysi laukun Stellageen pöydästä, tosin suuren matkakassin jonka kuvausassistenttina päivän toiminut Luna myös ilmeisesti hyväksyi päätellen riehakkuudesta, jolla nakkineiti loikkasi kassin kimppuun.

Työviikko - ja kirppispäivä - päätettiin kulman takana Ysibaarissa pasta carbonaralla huuhdottuna alas kylmällä Coronalla, joka muuttui toiseksi ja vielä kolmanneksi ennen kuin koti kutsui ja raskaan työn raataja kaatui koirien keskelle sänkyyn vartin yli kymmenen. Elämäni on yhtä rock'n'rollia. Onneksi poikaystävä tasapainotti kolistelemalla pikkutunneilla studiolta baarin kautta kotiin ja herätti kysyäkseen onko nälkä. Minulla ei ollut, nakkivaljakko sen sijaan jaksoi kyllä kömpiä keittiöön nuuhkimaan paistuvan kalan tuoksua (24h-lähikauppa, yötyöläisten onni).

Sunnuntai valkeni viidentoista tunnin yöunien jälkeen yllättävän valoisana. Vielä kun vetäisi toiset samanmoiset perään, niin olisi taas valmis uuteen viikkoon. Uutisia luvassa aamulla, kuullaan kaunokaiset!

Shanghai Cowboy pelasti eilen elämäni. Hortoilin Marin käsikynkässä Unioninkadulle koko päivän kestäneen palaverin jälkeen, kolmen tunnin yöunien voimalla ja nälkäkuoleman partaalla. Olin purskahtaa lohduttomiin kyyneliin kun paikka olikin vielä kiinni, mutta sattuma oli kerrankin puolellamme: enkeli numero yksi oli villi ja vapaa valokuvaaja, joka pyöri tyhjässä ravintolassa kameransa kanssa ja päästi meidät sisään, enkeli numero kaksi kaupungin kultaisin ravintoloitsija Richard joka suostui ruokkimaan meidät. Pyysimme keittiöstä "ihan mitä tahansa lämmintä" ja pelastus saapui alta viiden minuutin höyryävän kuuman chili con carnen muodossa. Mikään ruoka maailmassa ei ole ehkä koskaan maistunut paremmalta.

Kuvia ei ole, koska käytin viimeiset voimani haarukan nostamiseen enkä olisi jaksanut edes tarkentaa saati painaa laukaisinta - sitäpaitsi ruoka hävisi alta aikayksikön. Julkaisenpa sen sijaan muutaman viime vuoden varrelta napatun otoksen samaisessa omistuksessa olevasta Siltasesta, joka on pelastanut elämäni monet kerrat aiemmin, kuluneen syksynkin varrella.

Uusi parisuhdeperinteemme, maanantain leffailta, päättyy yhdeksän kertaa kymmenestä Siltaseen samoista syistä: nälkä kurnii, tekee mieli jotain hyvää joka ei maksa hävyttömästi eikä kovin kauas jaksa lähteä. Olen sitäpaitsi salaisesti kiintynyt laiskaan tunnelmaan, joka siellä arki-iltaisin vallitsee: baarimikko on sytyttänyt pöytiin kynttilät, kokki hengaa keittiön ovella ja joku soittaa David Bowien 70-luvun levyjä. Valitin joskus paikan palvelusta: joko se on parantunut tai sitten olen käynyt siellä tarpeeksi, kun ei ole enää hetkeen harmittanut. Ja se safka - väitän, ettei samaan hintaan löydy kovin helposti parempaa. Tänään kuulin huhua, että sillä rintamalla on lähipäivinä luvassa ihan uusia tuulia. Kunhan chililla ja jalopenoilla höystetyt ranskalaiset pysyvät valikoimissa! PRETTY PLEASE! (Salaisesti elättelen toiveita, että myös Shanghai Cowboy muuttaisi sillan tälle puolen, niin päätyisimme sinnekin useammin.)

Jos hyvä ruoka takaa paremman mielen, auttaa siihen yhteinen aikakin. Joulun lomapäivät kuluivat remonttihommissa uudella toimistolla, mutta maanantaiperinne tekee paluun ensi viikolla. Elämä studioonsa unohtuvan muusikonrentun kanssa tuntuu kummasti todellisemmalta, kun saa kerran viikossa viettää kokonaisen illan toisen kainalossa ilman huomiosta kilpailevaa vintagekitaraa tai uutta rumpumikkiä. Paras parisuhdevinkki: kalenteriin kirjattu kainaloaika, oli se sitten leffateatterin pimeässä, Siltasen nurkassa tai kotisohvalla.

Alan olla vakuuttunut siitä, että onnen resepti on kovin yksinkertainen. Sielu voi hyvin kun ruumis saa hyvää ruokaa ja sydän rakkautta, tuli se sitten ystäviltä, mäyräkoirilta tai ihmiseltä jonka kanssa kinaa öisin peitosta.