Pahoittelen tahatonta radiohiljaisuutta, kaunokaiset! Kodin verkko on ollut dramaattisella tuulella enkä ole ennättänyt kirjoitella toimistolta - on ollut kiire saattaa maailman palikat sellaisiin paikkoihin, ettei viikon poissaolo kaada koko palapeliä niskaan kun tulen takaisin. Elämässä on välillä liikkuvia osia enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Kukaan ei ole voinut välttyä kuulemasta kuinka paljon kaipaan aurinkoa ja lumetonta maata jalkojen alla. Onnekas sattuma on ollut puolellani, sillä työni lähettävät minut torstaiaamuna viikoksi Barbadokselle kirjoittamaan juttua ja valokuvaamaan muuan aviisiin. BARBADOS! Melkoinen edistysaskel siitä, että useimmiten pääsen työni puitteissa Tavastialle - tai pisimmillään Tampereelle juomaan kaljaa Musiikki & Mediaan.

Kamera ja tietokone kulkevat kainalossa, joten matkakuulumisia on luvassa pitkin viikkoa - kun nyt ensin ehtisi siihen lentokoneeseen. Parempi siis lähteä pakkaamaan, ja sitä ennen tarkistaa kuinka monta mäyräkoiraa on ryöminyt nukkumaan matkalaukkuun.

Kuvat ovat muutaman vuoden takaiselta Thaimaan matkalta. Olen kuullut huhua, että samantapaisia maisemia löytyy myös Karibianmeren rannalta. Kohta se nähdään. Tärkeimmät matkatavarat työvarusteiden ohella: bikinit, aurinkorasva ja pari hyvää kirjaa.

Olen henkisesti viisivuotias, joka rakastaa lammikoita ja niissä loiskimista. Jännä juttu, että ystävät ja muut elämäni aikuiset eivät halua kävellä kanssani kaupungilla keväisin. Erityisen paljon pidän lammikoista nimittäin juuri tähän aikaan vuodesta, kun ne tarkoittavat, että päivien plussa-asteet ja aurinko sulattavat lumikinokset paljaan asfaltin tieltä - juhlaa!

Kevääksi on ollut tarkoitus hankkia uudet kumpparit, kun vain vuosi tai kaksi sitten hankkimani Tretornin kumisaappaat ovat alkaneet vuotaa useammasta kohdasta - uskomatonta, vedenpitävyys on kuitenkin suurinpiirtein ainut kumisaappailta vaadittava ominaisuus. Suutari saisi ehkä vuotokohdat tukittua, mutta ei paljoa motivoi upottaa niihin enempää roposia, kun reikiä tulisi todennäköisesti vain uusiin kohtiin.

Sain kuvien valkoiset Nokian saappaat lahjaksi valmistajalta viime syksynä, mutta niihin ihastunut äitini on jo ilmoittanut että ne muuttavat hänen mukaansa pohjoiseen kun hän tulee seuraavalla kerralla käymään. Jahas. Taidan hankkia itselleni tilalle kirkkaan oranssit nokialaiset, niitä on tiettävästi saapunut kauppoihin ja oranssit kumpparit ovat ehkä juuri sitä mitä tämä kevät kaipaa.

Vieläköhän ehtisi hankkia sukset työmatkan taittamiseksi? Joskus ei uskoisi, että matka kotiovelta Suvilahteen on vain muutama sata metriä, kun perille päästyään tuntuu siltä että olisi selvinnyt Siperiasta. Onneksi Kattilahallin tornit ja kaasukellot erottuvat sakeimmankin lumipyryn läpi ja auttavat suunnistuksessa.

Mutta pyryttäköön vaan märkiä tiskirättejä vaakasuoraan päin naamaa - viikon päästä tähän aikaan meikä uittaa varpaitaan loskalammikoiden ja lumikinosten sijaan Karibianmeressä. MAINITSINKO JO ETTÄ KARIBIANMERESSÄ?!? Kyse on työmatkasta, mutta voi sitä näppäimistöä takoa aurinkovarjon alla mojito vieressä - voihan? Ei tarvinne erikseen kertoa, etten malta odottaa.

Olen tehnyt töitä koko goddam päivän enkä pääse nukkumaan ihan lähitunteina, joten on sama pitää tauko ja piipahtaa lähipunkräkälässämme kuuntelemassa miltä Waves Of The Echon uudet biisit kuulostavat livenä. Tämä ei ole yksi niistä, mutta joudutte nyt tyytymään siihen ellette liity seuraan Lepakkomiehessä.

Kyllä jokainen tarvitsee lähipunkräkälän, jonne piipahtaa limulasilliselle kesken ankean ja työntäyteisen keskiviikkoillan. Kyllä, limu. Työtoverini Mari on tartuttanut minuun pahan kola-addiktion, miten siitä pääsee eroon?!?

KEVÄT! Jos se lukee lehdessä sen täytyy olla totta.

Päivän tyylivalintoja: Noolanin musta villamekko valtavalla kauluksella, lempinahkarotsi ja isot aurinkolasit, jotka peittävät tosiasian että Yves Saint Laurentin valovoide on loppu.

Lapissa asuva äitini soitti eilen päivittääkseen päivän uutiset maan arktisemmilta leveysasteilta - eli lähinnä valittaakseen siitä, että hänen oli mentävä kolmannen kerran viikon aikana lapioimaan lunta pihalta päästäkseen latoon hakemaan takkaan puita. Se oli kuulemma huutava vääryys, sillä hänellä on hemmotellun naisen sielu. Sellaiselle hikiset hanttihommat eivät kaikesta päätellen sovi.

Ehkä hemmotellun naisen sielulla varustetun äitini olisi korkea aika pakata kirjansa ja korkokenkänsä ja muuttaa etelään, sillä Helsinkiin tuli tänään kevät!

Vai onko joku eri mieltä siitä mitä vuodenaikaa eletään kun lumet lotisevat viemäreihin, aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja ihminen tarvitsee ensimmäisen kerran kuuteen kuukauteen AURINKOLASIT?

Kun nyt sielusta kerran puhutaan, omani on kyllä kissan, joka hakeutuu nukkumaan vaikka kovimmalle betonille, kunhan siihen osuu juova auringonvaloa. Yhtäkkiä on niin kovin paljon helpompi hengittää. Joko saa kaivaa Converset esiin!?

Sen lisäksi, että koko kaupungista on tullut selviytymisleiri, jossa saa joka kadunkulmassa henkensä kaupalla punnita tarkkailisiko katonrajassa roikkuvia jääpuikkoja vai pääkallojäätikköä jalkojensa alla, koirien ulkoilutuksesta kotipuistossa on tullut arktinen eloonjäämistaistelu. Puistossa pääsee kulkemaan vain kinoksiin tallottuja pikkupolkuja pitkin. Sanomattakin selvää, että ne ovat hengenvaarallisen liukkaita, mutta jos erehtyy astumaan sivuun polusta, uppoaa reittä myöten kinokseen. Mitenkään päin ei voi voittaa. Vaikka palvelusväen tunnelmat eivät ole erityisen juhlavat, mäyräkoirat ovat tietysti tohkeissaan lumen määrästä. Hyvä että joku on. Pitäisiköhän aussitytön opetella vihdoin hiihtämään ja pakata koirat pulkkaan?

Olen silti kiitollinen - paitsi jokaisesta kerrasta kun saan itseni ja koirani takaisin kotiin yhtenä kappaleena - siitä, että lämpötila alkaa olla taas inhimmillinen. Nahkatakin lisäksi tarkenee muillakin kevyemmillä välikausitakeilla, kuten muutaman vuoden takaisessa Andy Warhol for Pepe Jeansin harmaassa takissa jonka löysin vasta kaappini kätköistä. Isot napit ja ronskit käännökset hihansuissa kruunaavat militantin meiningin, tykkään kovasti. Harmi ettei takki oli edukseen kuvissa, se on todellisuudessa ryhdikäs ja kapea eikä mikään loimi.

Takki* Andy Warhol for Pepe Jeans, lapikkaat* Kero, käsintehty huivi saatu lahjaksi ystävältä, kynsikkäät Noolan, villamekko Filippa K, kynsilakka Mavalan London. (*Saatu lahjaksi tai kokeiluun blogin kautta.)

Ryhdikkään takin ohessa Keron lapikkaat tekevät ulkoilusta edes vähän vähemmän kärsimystä. Olen hullaantunut omiini niin paljon, että tekisi mieli hankkia kevääksi lyhyemmätkin versiot, luonnonnahkaisina tai ehkä jopa punaisina. Saamelaiskulttuurilta lainattuja vaatteita koko ikänsä urbaaneihin releisiin yhdistänyt äitini on eittämättä ylpeä kun lukee tämän.

Tuu jo, jänis meni tuonne.

Rinkulanmallista villahuivia en olekaan esitellyt vielä! Tummanharmaa huivi on ollut kuluneiden kuukausien suosikki, sain sen nimittäin lahjaksi eräältä rakkaalta Maijalta, joka kutoi sen meikälle syntymäpäivälahjaksi. Ellen väärin muista se on alpakkaa. Ainakin se on maailman pehmein, lämpimin ja minun näköisin - ja muistuttaa jostain hyvästä ja ihanasta näinäkin päivinä, kun kiskoisin mieluummin kuparinpunaiset hiukset yksitellen päästäni kuin menisin ulos.

Päivän talviaiheinen narina päättyi tähän, kiitos ja kuulemiin. Huomenna muihin aiheisiin, mutta kertokaapa kaunokaiset, enhän ole ainoa joka toivottaisi jo kevään todenteolla tervetulleeksi?!

Kuvat Dorit Salutskij @ Paikka auringossa

Porilainen pakotettu imurin varteen ja koirat lahjottu keräämään puruluunsa koriin - sunnuntai meni siivoten. Nyt jotain aivan muuta, kuullaan kaunokaiset kohta!

Torstai-ilta on käytännössä jo viikonloppu, joten vaihteen saa vaihtaa vapaalle, heittäytyä sohvalle ja nostaa kintut kohti kattoa. Saahan? Kotimaisen indieduon Burning Heartsin uusi single saattakoon tien läpi täyteenaikataulutetun perjantain kohti kiireetöntä kaksipäiväistä, jonka aion viettää juurikin tässä asennossa, vaakatasossa.

Kuka tässä kaipaa baareja, kun on sänky, vastavaihdetut lakanat ja pakastimessa ainakin vielä yksi purnukallinen äidin keittämää lohikeittoa. Ja musiikkia, joka muistuttaa siitä, että kohta jalkojen alla on loskan, jään ja kuran sijaan kevättä kohti lämpenevä asfaltti.

Rämmin aamukahdeksalta puiston puolimetrisessä kinoksessa silmät puoliummessa vähintään yhtä unisen ja kärttyisen nakkivaljakkoni kanssa, kun maanantaistani tuli asteen jännittävämpi: mäen takaa tarpoi vastaan kolmekymmentä sotilasta täydessä metsävarustuksessa kiväärit ja rinkat olalla. Hetken mietin kuinka monen päivän Hesarit on lukematta, jos Suomi on ajautunut uuteen talvisotaan meikän keskittyessä esimerkiksi siihen minkä sävyistä neonsiksakia kotini kaipaa, mutta sitten kuulin yhden sotilaista suunnittelevan tyttöystävänsä viemisen illalla Strindbergiin. Asiat eivät voi olla kovin huonosti, jos suklaakakku on sotilasväen puheenaihe.

Lumi on peittänyt kaupungin, jäätä sataa vaakasuoraan ja kaupungilla kulkemiseen tarvittaisiin suksien lisäksi kypärä. Mutta jotain hyvääkin: talvinen valo on lempeä kesää odottavalle väsyneelle, ainakin kun se suodattuu jäätyneiden oksien ja huurteisen ikkunan läpi. Aurinkokin näyttäytyi, valkoisena välkehtineessä Suvilahdessa olisi tarvinnut aurinkolasit. Ehkä se kevät sieltä kuitenkin tulee? Sitä odotellessa voisi mennä vaikka Strindbergille suklaakakulle, jos eräs porilainen keksisi pyytää.