Rämmin aamukahdeksalta puiston puolimetrisessä kinoksessa silmät puoliummessa vähintään yhtä unisen ja kärttyisen nakkivaljakkoni kanssa, kun maanantaistani tuli asteen jännittävämpi: mäen takaa tarpoi vastaan kolmekymmentä sotilasta täydessä metsävarustuksessa kiväärit ja rinkat olalla. Hetken mietin kuinka monen päivän Hesarit on lukematta, jos Suomi on ajautunut uuteen talvisotaan meikän keskittyessä esimerkiksi siihen minkä sävyistä neonsiksakia kotini kaipaa, mutta sitten kuulin yhden sotilaista suunnittelevan tyttöystävänsä viemisen illalla Strindbergiin. Asiat eivät voi olla kovin huonosti, jos suklaakakku on sotilasväen puheenaihe.

Lumi on peittänyt kaupungin, jäätä sataa vaakasuoraan ja kaupungilla kulkemiseen tarvittaisiin suksien lisäksi kypärä. Mutta jotain hyvääkin: talvinen valo on lempeä kesää odottavalle väsyneelle, ainakin kun se suodattuu jäätyneiden oksien ja huurteisen ikkunan läpi. Aurinkokin näyttäytyi, valkoisena välkehtineessä Suvilahdessa olisi tarvinnut aurinkolasit. Ehkä se kevät sieltä kuitenkin tulee? Sitä odotellessa voisi mennä vaikka Strindbergille suklaakakulle, jos eräs porilainen keksisi pyytää.

Pizzaa, punkkua ja Twin Peaks Laurin ja Annan kanssa. Pettämätön konsepti. Lukuunottamatta ehkä kolmea kerjäävää mäyräkoiraa.

Unohdimme molemmat ystävänpäivän, mutta niin lahopää en onneksi (vielä) ole, että unohtaisin Karon syntymäpäivän.

Korkkasimme juuri vaaleanpunaisen samppanjan, joka saapui lehdistölahjuksena ystävänpäiväksi ovelle - löytyihän sille sopiva tilaisuus! Lokoisaa lauantaita kaunokaiset, vien nyt poikaystävän ulos katsomaan miltä maailma näyttää 34-vuotiaan silmin. Onnea kulta!

Kuten Mikko tänään totesi vallitseva sääolosuhde on kuolema, mutta ainakin työmatkani on kaunis - olkoonkin lumi(pyryi)nen. Jääpuikkoja, jäätyneitä oksia ja lumeen peittynyt Suvilahti-kyltti, niitä katselen joka aamu kun yritän vielä saada silmäni pysymään auki ja muistaa kuka olen. Siihen on syitä miksi en sovi yhtään tapaamista ennen yhtätoista.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan tunnustaa, että suunnitelmani työtaakan keventämisestä eivät ole toistaiseksi ihan toteutuneet. Katala juoneni oli, että Mellakka Helsingin myötä saan rinnalleni työtoverin jonka kanssa jakaa artistitiedotustehtävät ja ehdin keskittyä enemmän blogeihini ja henkilökohtaiseen harrastukseen nimeltä luova kirjoittaminen, mutta kysyntä on ollut melkoinen vaikkemme ole ehtineet avata vielä verkkosivuja, painaa käyntikortteja tai keksiä miten vanhan kaasutehtaan Konttorin astetta modernimpi astianpesukone toimii. Ongelma on toki onnellinen, joten en valita - kai se rytmi siitä tasaantuu kunhan selviämme tästä palaverisumasta. Jossain vaiheessa tarvitsemme tosin lisätyövoimaa, siihen asti työharjoittelumahdollisuuksista tiedustelleet voivat postitella avoimia hakemuksia osoitteeseen info@mellakkahelsinki.fi. Astianpesukoneisiin liittyvistä taidoista plussaa.

Olen unenpuutteesta huolimatta ollut monesta asiasta onnellinen, kuten siitä että aamuisin on valoisaa kun kävelen tien yli ja Suvilahden halki toimistolle ja hyvällä säkällä valoa riittää vielä illallakin kun kävelen takaisin. Aamuinen pyry taittui jossain vaiheessa auringonpaisteeksi, hetki meni muistellessa mistä oudosta valoilmiöstä on kyse. Sekin on ollut tervetullutta vaihtelua freelancerin elämään, että on paikka, jonne levittää sadat keltaiset muistilappunsa, kalenterinsa, kaksi muistiinpanovihkonsa ja kolmesataa promosinkkunsa. Kodin saa pyhittää kaikkeen muuhun, pyykinpesuun, leffailtoihin ja mäyräkoirat kainalossa torkkumiseen.

Pakko vielä jakaa Mikon lähettämä kuva, joka aiheutti spontaanin huutonaurukohtauksen kesken taksimatkan. Kuinka totta.

Olen viettänyt juuri sellaisen viikonlopun kuin toivoinkin: nukkunut pitkään, maleksinut keittiöön tutkimaan olisiko joku keittänyt kahvia, torkahtanut sohvalle, mennyt sänkyyn lukemaan kirjaa ja nukahtanut, pessyt hampaat ennen iltayhtätoista ja herännyt ilman herätyskelloa. Viikonlopun asu: harmaa kasmirneule, joka ovat palvellut pyjamana villasukkien kera ja kotiasuna tummanharmaiden neulehousujen kera. Parasta on, kun ei tarvitse vaihtaa erikseen päivävaatteisiin. Koirien ulkoilutuskin onnistuu, kun vetää kotivaatteiden päälle kumisaappaat ja poikaystävän parkan.

Ettei menisi liian idylliseksi, kerrottakoon vastapainoksi että olen myös hoivannut äkillisen kuumeen sänkyyn kaatamaa miestä keittämällä kuumaa karpalomehua ja tekemällä pasta carbonaraa, taistellut valkosipulisella pasta-annoksella omaa flunssaani vasten ja tajunnut vasta yhdeksältä sunnuntai-iltana että töitäkin olisi ollut. Niitäpä tässä nyt teen omaa hölmöyttäni aamuun asti, mutta voisivat asiat olla huonomminkin: aamuksi on kahvimaitoa, koirat nukkuvat vieressä korvapuustina ja niiden tuhinasta huolimatta kuulen, että mies hengittää tasaisesti. Ja mikä tärkeintä: vaikka lääkärireissu odottaa heti aamuvarhaisella, diagnoosi on tällä kertaa tiedossa ja sairaalareissun sijaan luvassa on vain resepti.

Pasta carbonarasta tuli muuten täysin syömiskelpoista, vaikka tein sen vahingossa pelkkien munankeltuaisten sijaan kokonaisista kananmunista. Miksei kukaan ole koskaan kertonut? Monta muutakin tärkeää asiaa on opittu tänä viikonloppuna, kuten se että Arelalizzan kasmirneuleessa näkee parempia unia kuin haalistuneissa bändipaidoissa, pikkukoiralla on nykyisin lupa pitää isompaansa tyynynä ja luminen maisema on kaunein kun sitä katsoo untuvapeittoon kääriytyneenä sisältä.

Kysyin Facebookin puolella mistä haluatte seuraavaksi lukea ja eniten ääniä sai tietysti vaihtoehto jotain aivan muuta. Saamanne pitää: esittelen viikon - tai ehkä jopa kuukauden - asusteen joka edustaa klassikkosarjassa "tarpeeksi kamala ollakseen kuuma". Mitä, onko minusta tulossa hipster!? Olkoon, jos se takaa lämpimät korvat.

Kuva paljastaa ryytyneestä kohteestaan juuri sopivan paljon. Vihaan naistenlehtien jokakeväistä mantraa peilikuvansa kohentamisesta kesäkuntoon, mutta nyt alan ymmärtää mistä huoltotoimenpiteissä on kyse. On vähän semmonen olo, että kasvohoidon, kampaajan, jalkahieronnan ja manikyyrin lisäksi tarvitaan kuntokuuri, detox ja kuukauden kauneusunet ennen kuin minusta saadaan taas ihmisen näköinen.

..kakkoselle, jonka kävimme pakkasta ja pyryä uhmaten piirtämässä lappuun.

Ja yksi hullu mies, joka ei suostunut esiintymään kameran edessä karvalakissa jonka hän on minulta nyysinyt, mutta kyllä se oli mukana.

Tänään vietetään valtakunnan neljättä Ravintolapäivää! Lämpömittarin lukemat ovat laskeneet oman kipurajani väärälle puolelle enkä aio liikkua kolmen peittoni alta ennen iltaa, mutta olen hengessä mukana viime elokuussa vietettynä Ravintolapäivänä napsittujen valokuvien muodossa, kas näin:

Hakaniemen ranta, Le Frog ja Pikkaraisen viinibaari - minulle eivät sammakot maistuneet, mutta yhden naisen ja koiran polkupyöräilevän viinibaarin antimet senkin edestä. Kattokahvila Kalliossa ja tapasravintola, joka tarjoili suoraan Pengerkadulla jonottaville nälkäisille. Elokuun aurinko melkein lämmittää ruudun läpi.. Mutta ei niin paljon, että lähtisin tänään uhmaamaan siperialaisia sääolosuhteita.

Lauantai on valjennut samanlaisen lumituiskun saattelemana kuin perjantaikin. Hyvä syy olla koko päivä sisällä, pussailla mäyräkoiria ja vältellä siivoamista esimerkiksi Yann Tiersenin uusimman albumin Skyline parissa. Ranskalainen multi-instrumentalikko muuttaa kullaksi jokaisen sävelen johon koskee.

Lokoisaa lauantaita, kaunokaiset! Palaan langoille pian, kun saan vielä yhden kupin kahvia. Rokkari kolisee keittiössä, tuleekohan sieltä aamupalaa?