Mikä siinä on, että asukuvia tulee napattua etenkin sunnuntaisin kun tukka on takussa, meikkiä minimaalissesti jos ollenkaan, nahkashortsit kaivettu ryppyisinä vaatepinon alta ja ulkoiseen olemukseen panostettu yhteensä ehkä minuutti?

Vastaus 1) Sunnuntaisin on valokuvaustaitoista seuraa eikä kellään ole kiire. Vastaus 2) Sunnuntaisin on keskimääräisesti onnellisempi olo ja silloin viihtyy nahoissaan, tukka takussakin ja vaikka nahkashortseissa olisi vähän ryppyjä.

Taitaa silti olla aika kaivaa jostain tehokkaammat hoitoaineet ja konsepti nimeltä kampa. Mutta sitä voi miettiä maanantaina, ei sinä sunnuntaina kun ensimmäistä kertaa tänä vuonna tarkenee terassilla ilman takkia.

Kuvat Mikko Rasila

Joinakin päivinä on vaan armollisempaa sekä katsojille että kohteelle ikuistaa asu ilman päätä. Osuva rajaus, sillä kevään, kiireen ja muiden tosiasioiden aiheuttamassa sekasorrossa on muutenkin sellainen olo, ettei pää pysy mukana. Jumalille kiitos perjantaista, se ei tule koskaan hetkeäkään liian aikaisin.

Kuvan tarkoitus oli esitellä arkiversio Styleinin nahkashortseista: lyhyt harmaa t-paita, lyhyehkö samettijakku ja Acnen nilkkurit ovat palvelleet useampanakin päivänä. Hämmentävää, miten kepeältä nahkashortsit voivat näyttää.

Kun vielä perjantaista selvitään, alkaa autuas viikonloppu ja ehtii tarkistaa löytyykö vaatekaapista jotain muutakin.

Kuva Mikko Rasila

Oho, perinteisen vappusään - siis räntäsateen - sijaan ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta! Vielä eilen hytisytti, kun nyt on kevät, perkele -raivolla painelin pitkin katuja nahkarotsissa ja villasukin varustetuissa Converseissa. Tänään vilusta ja viimasta ei ollut enää tietoakaan, tilalla oli lempeä tuulenvire, hyväntuulinen lintu lehdettömän puun oksalla ja auringonvalo, joka saa ajan seisahtumaan.

Kyllä hymyilyttää. Ja ihan vähän hävettää, että vielä viime yönä viihdytin poikaystävää koko kotimatkan baarista itsesäälisellä monologilla siitä kuinka muutan ulkomaille, jos sää ei lämpene vaikka kalenteri kolkuttelee jo toukokuuta. Tänään tarkeni Weekdayn ohuella villatakilla, jonka sain aikoinaan syntymäpäivälahjaksi Tiinalta - ja josta on väljän mallinsa, peukaloreikiensä ja maailman pehmeimmän materiaalinsa (akryllia, joka käsittämätöntä kyllä kestää, kestää ja kestää) ansiosta tullut sittemmin yksi vaatekaappini käytetyimmistä vaatekappaleista.

Vagabondin viime vuoden alesta hankitut konjakinruskeat kiilakorot toimittavat virallisten kevätkenkien virkaa. Varpaat saavat kurkkia, mutta muutoin umpinainen malli suojelee vilustumiselta kun aurinko laskee ja lämpöä hohkava asfaltti viilenee.

Vuorikideriipus näyttää meikän silmään parhaalta yhdistettynä överirentoihin asuihin, joissa ei ole mitään muuta kiiltävää, hohtavaa tai kimaltavaa. Hippityttö minussa (VOI KYLLÄ, se ottaa kohta taas kesäksi vallan) haluaisi yhdistellä sitä amuletinomaisesti tummanpuhuviin rukousnauhoihin ja intiaanisulkiin, mutta ehkä on kaikkien onni, ettei korukokoelmastani löydy kumpaakaan.

Rennoissa sunnuntaireleissä ei taida olla muuta uutta auringon alla kuin Berliinin tuliainen numero kaksi, nimittäin pikkuruinen konjakinruskea nahkalaukku johon mahtuu vain välttämätön. Ympäristöystävällisesti käsitellystä nahasta tehty laukku on peräisin samasta kaupasta kuin Karon laukku ja on samanmerkkinenkin - harmi vaan, etteivät hintalapun ja laukun kryptiset merkinnät ole paljastaneet, mikä se merkki on! Asiasta kysyneille tiedoksi, että salapoliisityö jatkuu. Lupaan selvittää kaupankin nimen, äkkiseltään muistan vain että se sijaitsi Kreuzbergissa Oranienstrassella.

Neuletakki Weekday, tunika Helmut Lang, farkut ikivanhat, kengät Vagabond, nahkalaukku Berliinistä, vuorikideriipus Jalokivigalleriasta, huivi Gaudete, aurinkolasit The Local Firm.

Puolilaiskan päivän ohjelmaan on kuulunut mukaan napattu aamupala koirapuiston penkillä, päivätorkut perhekasassa, piipahdus kauppaan ja perunasalaatin teko huomista varten. Salaatin tekoon osallistui tasapuolisesti koko talous: minä ja Karo pilkoimme, sekoittelimme ja kinasimme perunan, omenan ja suolakurkun suhteesta, Juno piti huolta lattialle tipahtavista goudanpalasista ja Jarvis johti koko projektia keittiön tuolista.

Alkavana keväänä olen ajatellut pukeutua esimerkiksi nahkahousuihin, harmaaseen pellavaneuleeseen, Converseihin ja Karon kaapista nyysittyyn armeijatakkiin. Höystetään lierihatulla, joka taitaa kaikkien lukijoideni kiusaksi tehdä paluun ihan näillä näppäimillä.

Villapaita Our Legacy / Beam, armeijatakki lainattu poikaystävältä, (teko)nahkahousut Topshop, tennarit Converse, hattu saatu lahjaksi, mäyräkoira mallin oma.

Puolet vaatteistani on miesten osastolta, niin nytkin. Miesten lierihattu ja poikaystävän takki on saanut seurakseen Our Legacyn pellavaneuleen, jonka hankin Beamin miestenosastolta muutama kuukausi sitten, se on odottanut kaapissa kelin lämpenemistä. Vielä kun elohopea mittarissa nousisi pikkuisen, niin ulkona todella tarkenisi paljain nilkoin! Kesä alkaa siitä kun sukat saa jättää kaappiin.

Kuvat Dorit Salutskij @ Paikka auringossa

Kevättalvinen pukeutuminen ei nyt oikein inspiroi, kun tekisi mieli kaivaa jo bikinit kaapista. Mustat ja harmaat lempivaatteet palvelevat näinä mielikuvituksettomuuden päivinä - ja jos asusta uhkaa tulla liian totinen, kirpparilta ongittu nahkalakki pelastaa. Monen ystävän mielestä voisi jäädä pelastamatta, mutta minkä sille voi, kun saksalaiset sukujuuret vetävät puoleensa kaikkea nahkaista ja kornia.

Firetrapilta saatu harmaa neule on pehmeä, lämmin ja peittää pehmeän ja edustuskelvottoman hämärään välimaastoon osuvan takaliston. Täyttää siis tärkeimmät neuleelle asettamani kriteerit, sen ohella että tykkään epäsymmetrisestä kauluksesta ja sen napituksesta.

gTien korvikset on tehty patinoituneista, ohuista metalliketjuista: toimiva yhdistelmä siroa ja reteää. Passaa meikäläiselle, kun suurin osa korviksista tuntuvat liian tyttömäisiltä. Omistan tätänykyä ehkä neljät korvakorut, joista ehkei niin kovin yllättäen kaikki ovat Jennin käsialaa.

Takki secondhandina hankittu Filippa K, neule* Firetrap, (teko)nahkahousut Topshop, kiilakorkonilkkurit Carin Wester, korvakorut gTie, nahkalakki secondhand, kynsikkäät sattumanvaraiset, hopeinen nivelsormus* Fashionology, kynsilakka Mavalan London. (*Saatu yhteistyön kautta.)

Sulaisi jo pois tuo riivattu jäätikkö, niin saisi taas juoksennella lempikiilakoroissaan pelkäämättä henkensä edestä. Mummoköpöttely, ei hyvä. Prätkäsaappaissa ja lapikkaissa on tullut vedeltyä taas 95% tästäkin talvesta, kun ei pysy pystyssä muissa kengissä.

Kuvat Dorit Salutskij @ Paikka auringossa

Sen lisäksi, että koko kaupungista on tullut selviytymisleiri, jossa saa joka kadunkulmassa henkensä kaupalla punnita tarkkailisiko katonrajassa roikkuvia jääpuikkoja vai pääkallojäätikköä jalkojensa alla, koirien ulkoilutuksesta kotipuistossa on tullut arktinen eloonjäämistaistelu. Puistossa pääsee kulkemaan vain kinoksiin tallottuja pikkupolkuja pitkin. Sanomattakin selvää, että ne ovat hengenvaarallisen liukkaita, mutta jos erehtyy astumaan sivuun polusta, uppoaa reittä myöten kinokseen. Mitenkään päin ei voi voittaa. Vaikka palvelusväen tunnelmat eivät ole erityisen juhlavat, mäyräkoirat ovat tietysti tohkeissaan lumen määrästä. Hyvä että joku on. Pitäisiköhän aussitytön opetella vihdoin hiihtämään ja pakata koirat pulkkaan?

Olen silti kiitollinen - paitsi jokaisesta kerrasta kun saan itseni ja koirani takaisin kotiin yhtenä kappaleena - siitä, että lämpötila alkaa olla taas inhimmillinen. Nahkatakin lisäksi tarkenee muillakin kevyemmillä välikausitakeilla, kuten muutaman vuoden takaisessa Andy Warhol for Pepe Jeansin harmaassa takissa jonka löysin vasta kaappini kätköistä. Isot napit ja ronskit käännökset hihansuissa kruunaavat militantin meiningin, tykkään kovasti. Harmi ettei takki oli edukseen kuvissa, se on todellisuudessa ryhdikäs ja kapea eikä mikään loimi.

Takki* Andy Warhol for Pepe Jeans, lapikkaat* Kero, käsintehty huivi saatu lahjaksi ystävältä, kynsikkäät Noolan, villamekko Filippa K, kynsilakka Mavalan London. (*Saatu lahjaksi tai kokeiluun blogin kautta.)

Ryhdikkään takin ohessa Keron lapikkaat tekevät ulkoilusta edes vähän vähemmän kärsimystä. Olen hullaantunut omiini niin paljon, että tekisi mieli hankkia kevääksi lyhyemmätkin versiot, luonnonnahkaisina tai ehkä jopa punaisina. Saamelaiskulttuurilta lainattuja vaatteita koko ikänsä urbaaneihin releisiin yhdistänyt äitini on eittämättä ylpeä kun lukee tämän.

Tuu jo, jänis meni tuonne.

Rinkulanmallista villahuivia en olekaan esitellyt vielä! Tummanharmaa huivi on ollut kuluneiden kuukausien suosikki, sain sen nimittäin lahjaksi eräältä rakkaalta Maijalta, joka kutoi sen meikälle syntymäpäivälahjaksi. Ellen väärin muista se on alpakkaa. Ainakin se on maailman pehmein, lämpimin ja minun näköisin - ja muistuttaa jostain hyvästä ja ihanasta näinäkin päivinä, kun kiskoisin mieluummin kuparinpunaiset hiukset yksitellen päästäni kuin menisin ulos.

Päivän talviaiheinen narina päättyi tähän, kiitos ja kuulemiin. Huomenna muihin aiheisiin, mutta kertokaapa kaunokaiset, enhän ole ainoa joka toivottaisi jo kevään todenteolla tervetulleeksi?!

Kuvat Dorit Salutskij @ Paikka auringossa

Tummuva tukkaväri on asettanut odottamattomia haasteita pukeutumiselleni. Oletan, että tuleva pähkinänruskea sopii vaatekaappiini siinä missä tuhkanvaaleakin, sillä samansävyistä tummaa on löytynyt lyhyitä platinablondivaiheitani lukuunottamatta oikeastaan aina tuhkanvaaleiden kutrien joukosta omanvärisen tyven muodossa. Mutta viikon pituinen välivaiheeni, tämä riivattu kuparinpunainen, ei istu vaatteideni seuraan sitten yhtään. Ainoastaan kokomusta tuntuu toimivan, ja se nyt toimii aina.

Huivi ja shortsit* Stylein, villapaita Y's, villakangastakki secondhandina hankittu Filippa K, merinovillaiset sukkahousut Wolford, kynsikkäät sattumanvaraiset. (*Saatu lahjaksi blogin kautta.)

Ehdoton lempivillapaitani, miesten alerekiltä aikoinaan ongittu Y'sin musta villaneule, on vuosien tajuttoman tiheän käytön jälkeen alkanut reikiintyä sieltä sun täältä. Lampaannahkaisella huivilla ja shortseilla (niihin palaan vielä erikseen, ansaitsevat oman juttunsa!) terästettynä siitä saa vielä mitenkuten kaupunkikelpoisen, jos ei katso kovin tarkkaan riisu takkia ollenkaan, mutta löytyisikö lukijaraadilla vinkkejä kolikonkokoisten reikien huomaamattomaan paikkaukseen - tai siihen voiko niistä tehdä jollain taikatempulla tarkoituksellisen näköiset? Lempivilliksestä luopuminen ei luonnollisesti ole vaihtoehto.

Kuvien releissä kävin Mikon studiolla ystäville järjestetyssä taidemyyjäisissä. Jennin pikkusoturi juoksenteli ympäri studiota taikaviitassaan, lauma mäyräkoiria loikki perässä. Meikä sai istua, rouskuttaa aamupalaksi korppuja (miksi ihmeessä sitä ei vaan ikinä tule ostaneeksi korppuja?) ja parannella eilisiltana Korjaamolla hankittua päänsärkyä. Koti kutsui iltaan asti venähtäneen iltapäivän jälkeen, sohva vaan joskus on ihmisen paras ystävä. Lokoisaa lauantaita, kaunokaiset!

Ikuisuusaihe nimeltä TUKKA tapetilla taas! Jos joku ymmärsi edellisestä jutusta, että hiuskriisieni syy olisi rakkaissa luottotukkavelhoissani Sumissa ja Markossa, oikaistaanpa heti: vika on kyllä tässä tuolin ja ruudun välissä, meikän suunnitelmat eivät ole nimittäin ikinä niitä ihan nopeimpia toteuttaa, mikä sopii harvinaisen huonosti yhteen sen tosiasian kanssa, etten ole luonteena ihan kärsivällisimpiä. Kun tahtoo hapsottavasta poikatukasta pitkän ilman pidennyksiä, ei auta kuin ryhtyä vuoden pituiseen kasvatusprojektiin (ja valittaa asiasta kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan).

Kasvatussuunnitelmat eivät ole muuttuneet - kohti pitkää kesätukkaa 2012! Mutta ikuinen taisteluni vaalean ja tumman välillä on kallistunut ainakin toistaiseksi kohti ei tummaa mutta tummempaa. Tähtäimessä on omaa luonnollista semitummaa väriäni hipova pähkinänruskea, joka vaalenisi kohti latvoja. Vapise Alexa Chung. Suunniteltua sävyä ei saanut värjättyä tuhkanvaaleaan tukkaani ihan kertaheitolla, Sumi varoitti että siitä olisi tullut tunkkainen ja pahimmassa tapauksessa harmaa. Siksipä elän viikon pituista välivaihetta nimeltä PUNAPÄÄ ja kupariin taittava lämmin sävy onkin itseasiassa ihan siedettävä nyt kun olen ehtinyt tottua tummuneeseen peilikuvaani (punaista meikälle aiemminkin ehdotellut gangsteressa on aina oikeassa). Ensi tiistaina seuraa värjäys numero kaksi, palaan aiheeseen silloin.

Mutta mitäpä sanotte (olkoonkin väliaikaisesta) kuparisesta Sörkän friidusta?

Kuva Dorit Salutskij @ Paikka auringossa

Sivutetaanpa hetkeksi hengenvaarallinen sääilmiö nimeltä talvi - ulkona nimittäin tarkenee nahkatakilla! Villakerroksia en jättäisi kotiin vieläkään, mutta onhan se nyt tässä kaupungin kokoisessa nolla-asteisessa loskalammikossa juhlaa, ettei tarvitse kääriytyä kolmeen kaulahuiviin, paksuimpaan takkiin jonka omistaa tai untuvamakuupussiin, jollaiseen pukeutuneena olen muutamina aamuina haaveillut lähteväni ulos.

Samat asiat jaksavat ilahduttaa joka vuosi kevään kurkkiessa kulman takana: nahkatakin kaverina keikkuvat väljät pipot, kevyemmät kengät ja huolettomammat hartiat.

Kuva Dorit Salutskij @ Paikka auringossa

Ooh, perjantai! Taas on selvitty viikosta, tyylipisteitä ei jaeta. Helmikuu on ollut samanlaista tyylin juhlaa kuin tammikuukin: villapaitoja, pipon alle työnnettyjä kutreja ja kynsikkäissä palelevia sormia, kun perheen pienimmät ovat taas salakuljettaneet lampaankarvalla vuoratut tumput omiin kätköihinsä.

Mutta yksi käytännön haaste on ainakin ratkaistu: löysin Beamhillin alerekiltä vihreän talviparkan 70% alessa. Huppu löytyi, koko passasi eikä viidenkympin hinta huimannut päätä, joten päätös ei ollut mahdottoman vaikea. Kun takkiin yhdistää Indian Summer Vintagesta hankitun nahkaisen, karvavuoratun lentäjänlakin, ei enää palele.

Kuvassa ei ole Juno vaan prinsessanakkimme sisko Luna, jonka suukot eivät lopu koskaan kesken. Luna on valokuvaajan assistentti, jonka tehtävä on omasta mielestään viihdyttää kuvauskohdetta sillä välin kun omistaja yrittää kuvata.

Kerolta viime talvena saadut kaupunkikelpoiset lapikkaat ovat osoittautuneet korvaamattomiksi kavereiksi, kun kotikujalta saa aamulla kahlata metroon yön aikana pyryttäneen puolen metrin lumikinoksen läpi.

SLURPS. Mainitsinko jo ne suukot? Niitä jaetaan hyvin anteliaasti.

Parkan ainut huono puoli on, että se saisi olla pidempi. Otetaan kuitenkin huomioon että sen omistaa nainen, jonka mielestä minimitta on vuodenajoista riippumaton kuolematon konsepti. Mutta kaikkea ei voi saada, onneksi sentään epoletit ja suuret taskut joihin voi työntää ne palelevat sormet. Ja kolme miljoonaa suukkoa.

Mikolle kiitos kuvista. Mitäpä sanoo lukijaraati talvitakista?