Kun olin pieni, meidän perhe oli oikein Marimekko-perhe: isällä oli lähes aina Jokapoika-paita tai Mao-pukua muistuttanut Marimekon vakosamettipuku ja Ristomatti Ratian suunnittelema "marilaukku", äidillä tasaraitaa ja meillä lapsilla Marimekon pallokuosia ja raitaa päällä. Saaressa oli ikkunoissa sinikeltaista Unikkoa ja samasta kuosista vahakangasversio ulkoruokapöydän päällä. Marimekon lakanoihin oli hyvä nukahtaa.

Vaatteet kestivät vuodesta toiseen ja osa niistä on jäljellä ja täydessä iskussa edelleen.

Sitten jotain tapahtui. Marimekko meni mielessäni pilalle. Se ei edustanut enää laatua ja huolettomia kesäpäiviä. Se alkoi haista pilaantuneelle unikolle.

Monen mitäänsanomattoman vuoden jälkeen brändi sai mielessäni taas hitusen hohtoa: Samu-Jussi Koski oli parasta, mitä Marimekolle oli tapahtunut sitten Armi Ratian. Palasin Kosken myötä asiakkaaksi: ostin kaksi silkkistä villatakkia, joiden napitus kulkee edestä taakse, alas asti. Ajatonta, kiinnostavaa designia. Kosken kuosivaatteista en jaksanut koskaan innostua. Jotenkin tuntui, että niiden muotoilussa oltiin menty kuosi edellä; vaikka etenkin Maija Louekarin kuosit olivat ja ovat hienoja. Katson niitä vain mieluummin astioissa.

No, Koski lähti. Ihamuotila on toki palkannut taloon Noora Niinikosken kaltaisia kiinnostavia nimiä, mutta jostain syystä en ole innostunut yhdestäkään viimeisimpien mallistojen vaatteesta. Ehkä syynä on taas ollut tuo kuosin kumartaminen.

Minun unelmissani Marimekko tekisi perustrikoidensa lisäksi myös siluetiltaan kiinnostavaa ja uutta raivaavaa muotia.

Ja kreisikuosisten ja naivististen Marin uusien laukkujen sijasta laukut saisivat mielestäni olla pelkistettyjä, marimekkomaisen huolettomia.

Ei, kuvat eivät ole Marimekon; ne ovat Jil Sanderin (eli Raf Simonsin) ensi kevään mallistosta (vaikka mekko voisi olla vintage Vuokko Nurmesniemi...). Käykää katsomassa koko mallisto täältä.

Olen säästänyt lokakuun alussa ilmestyneen Suomen Kuvalehden, koska toimitusjohtaja/pääomistaja Mika Ihamuotila puhuu siinä Marimekosta kertovassa artikkelissa (uusimmassa Imagessa on hyvin pitkälti saman sisältöinen juttu) mielestäni järkeä. Hän sanoo, että ihmiset eivät enää halua piilottaa minäänsä statussymbolien alle vaan ovat entistä valmiimpia tuomaan esiin oman persoonansa. Ihamuotilan mukaan me kuluttajat kysymme nyt, mitä järkeä on ostaa muotia, joka häviää jo kolmen kuukauden kuluttua: "Halutaan ostaa enemmän sellaista, mikä laadun ja visuaalisten ominaisuuksien takia pysyy pidempään rakkaana asiana."

Kyllä, en voisi olla enempää samaa mieltä. Nyt pitäisi enää rakastua johonkin Marimekon tuotteeseen.

Mikä suhde teillä on Marimekkoon?

Toivoo Stanley (+ me)

Palataan muodin pariin taas ensi viikolla, levänneinä ja pyöristyneinä!

Olen viime viikkoina saanut karvaasti huomata, etten omista talvitakkia, joka peittäisi takapuolen. Lempitalvitakkini, Laitisen "gorilla", jää lantiolle. Ja sen toisen talvirotsini (kyllä, omistan vain kaksi jollei viime talvena äidiltäni saamaani "taukotakkia" lasketa), New Yorkista vuosia sitten hankitun vintage-Guccin selkäpuolen halkio ulottuu melkein vyötäröön asti. Kummatkin takit ovat ihania, täydellisiä. Mutta muutama päivänä edes Ruskovillat eivät olet pelastaneet takamusta jäätymiseltä ja olenkin joutunut pukemaan iltakävelylle siipan karvavuorellisen A.P.C.:n (ihanan) parkatakin. Ja nyt hän on saanut jostain päähänsä, että minä tarvitsen uuden takin, pitkän sellaisen. Olisi kuulemma kiva käydä yhdessä iltakävelyllä. "Onhan sinulla se vaarisi vanha kelsi", yritin.

Lopulta oli pakko myöntyä. Vaikka en välttämättä halua uutta talvitakkia, taidan todella tarvita sellaista. Pitkää, lämmintä, hienoa. Täydellistä.

Olen aloittanut perinpohjaisen etsinnän. Mutta mistä ihmeestä johtuu, että huomiohaaviini tuntuu tarttuvan takkeja, joissa on jossain kohtaa tuulenmenevä aukko?

Jak & Jilistä bongattu Burberry Prorsumin takki ei varsinaisesti ratkaisisi ongelmaani vaan siirtäisi sen vain takamuksesta napaan.

Olin ala-asteella varmaan ainoa, jolla ei ollut neonväristä toppatakkia tai tupsuhattua tai edes rannehikinauhaa. Luokkakaverillani Annalla oli neonpunainen toppis, jossa oli neonkeltaisia tähtiä. Annalla oli myös neonvihreä tupsupipo, semmoinen jonka tupsu oli tehty paksuista löysistä rastamaisista langoista. Muistanko väärin, jos väitän, että keväällä hän veti jalkaansa neonvihreät nilkkalenkkarit.

Vanhempieni mielestä neonvärit olivat rumia. En muista, opinko tämän totuuden heiltä vai keksinkö ihan itse. Joka tapauksessa kasvatin massiivisen vihan neonvärejä kohtaan. En saanut joululahjaksi neontupsupipoa; sain ruskaisen oranssinpunaisen myssyn, jonka tupsu sojotti kiinteänä kohti taivasta. Ja talvitakkini oli luunappinen duffeli. Ja kenkäni ne kuuluisat siansorkat. En todellakaan ollut koulun trendikkäin tyttö.

Taustani huomioon ottaen on jokseenkin outoa, että ensi kevään mallistoista silmäni poimivat neonvärejä - ja  pitävät joistain niistä!

Kuvissa ylhäältä Christopher Kane, Burberry Prorsum, Proenza Schouler ja Rue du Mail. Muut kuvat Style,com, paitsi Proenzan Jak & Jil.

Etenkin ylimmän kuvan Christopher Kanen "twinset"-lookki on mielestäni hieno. Ehkä neonvärit eivät ole anteeksiantamattoman kamalia an sich: kyse on vain siitä, miten ja missä niitä käyttää. Jopa minä olisin valmis antamaan neonille mahdollisuuden noissa Kanen kenkien muodossa. Kyllä ne aina kasarinilkkalenkkarit voittavat. Vai mitä olette mieltä?

Kerroin eilen intoilevani monotoniaa, yhtä väriä päästä varpaisiin. Muistin illalla, että sain Milanon matkalla idean hankkia mittatilauspuku. Sehän olisi todella helppo tapa saada monotoniaa, ja vieläpä todella tyylikkäällä tavalla!

Haluaisin matan, tummansinisen villakangaspuvun, jossa vähän pidempi, todella niukka, mutta helmasta ulos potkaiseva helma, kapeat ja korkealle kainaloon leikatut hihat. Housut voisivat olla vähän lököt, poikamaiset suoralla etumuksella. Nämä vajaat lahkeet näyttävät oikein hauskoilta:

Tämän kuvan ruutukangas on sopivan miehekäs ja Dries Van Notenmaisen boheemi:

Kuvat allekirjoittanut ja the sartorialist.