Kirjoitin joskus taannoin Oliviaan jutun tuoksuista. Kerroin siinä, että varhaisimpiin tuoksumuistoihini kuuluvat piipputupakan, puun ja meren tuoksut: isä puuveneemme kannella polttamassa piippua. Piipun tuoksua haistaa nykyään niin harvoin, että minulta oli mennä pari päivää sitten jalat alta, kun Esplanadilla tuttu tuoksu leijaili nenään. Lähdin seuraamaan sitä ja löysin tuoksuvanan päästä kaksi nuorehkoa miestä piiputtelemassa Café Esplanadin "terassilla". Kummallakin oli parta, seiloritakki ja ainakin toisella raitaa alla. Ooh.

Olen heikkona paitsi piipun tuoksuun, myös merimies(klisee)estetiikkaan. Siis muiden päällä. Itse en osaa käyttää edes purjehtiessa seiloriraitaa tuntematta oloani urpoksi tai satukirjahahmoksi. Minun tekee mieli alkaa kerrostaa päälle liivejä, huiveja, koruja, mitä vain "harhauttavaa".

Mutta Junya Watanaben merimiesteemaisen kevät-kesämalliston asukokonaisuuksissa voisin minäkin röhnöttää - sitloorassa, tietokoneella tai baarissa, kaikki käy.

Kokonaisuudessa on juuri tarpeeksi sitä "harhautusta". Ehkä vähän liikaakin: takit ovat niin hienoja, että raidat jäävät kakkosiksi. Rakastan tuota paksun ja ohuen kankaan yhdistelmää, kuinka ohut kangas liplattaa raskaamman kankaan ympärillä. Se tuo mieleen meren: vaikka meri olisi peilityyni, se voi kauempana ulapalla aaltoilla ja nuo kaksi eri vesipintaa erottuvat toisistaan kuin veitsellä leikaten.

Niin ja Junyasta ja hienoista takeista puheen ollen. Jos joku teistä ei ole vielä nähnyt Junyan näkemystä miesten ensi syksyn muodista, käykääpä katsomassa. Mies on nero.

Kuvat Convoy ja Style.com

Uusimmassa britti-Ellessä on ihan hauska juttu vaatteiden kyvystä lähettää viestejä; ja ihmisten tavoista tulkita niitä väärin. Etenkin kaikkein avantgardistisimpien suunnittelijoiden vaatteiden ymmärtäminen vaatii edes lyhyttä oppimäärää muodin historiasta. Kirjoittaja, Robin Givhan, kertoo esimerkin omasta elämästään: hänellä oli töissä päällään uusi Junya Watanaben takki, jonka helmasta roikkui rähjäisiä lankoja. Hänen muotitietoisten työkavereiden mielestä takki oli todellinen löytö, Junyaa parhaimmillaan. Mutta työpaikan hississä Givhan huomasi, että turvamies virnuili ja sanoi lopulta auttavaisella äänellä "sinulla roikkuu...", oli sitten hetken hiljaa ja jatkoi: "Eiku, se on muotia... eikö?"

Muistan omalta kohdaltani vastaavia tilanteita muutamia. Peter Jensenin paita on ainakin aiheuttanut niitä (vaikka Jensen on kaikkea muuta kuin vaikeasti ymmärrettävä suunnittelija). Mutta kokoelmastani löytyy hänen - poikkeuksellisen "vaikea" - musta paitapusero, joka näyttää siltä, että se on puettu väärin päin: napit ja kaulukset on selässä. Muutama ihminen on tullut ystävällisesti kertomaan, että olen tainnut pukea paidan väärin päin. Edes minä en ole aamulla niin pihalla, että onnistuisin pukemaan paitapuseron väärin päin, siis muuta kuin tarkoituksella.

Myös ainakin Blessin sukkamaisia kenkiäni on ihmetelty ("sulla on tainut unohtua kengät kotiin"), samoin Rickin neuletakin reikiä ("kannattais paikata, ennen kuin purkautuu lisää") ja Junyan kaavun leikkausta ("mitä sun toiselle kädelle on tapahtunut?")

Joidenkin silmissä kuljen siis rikkinäisissä vaatteissa kropan kyhmyjä pullotellen ja osia raajoista piilotellen. Omasta mielestäni omistan kappaleita muodin historiaa ja kannan niitä ylpeydellä. Muoti on siitä mahtava laji verrattuna vaikkapa nykytaiteeseen, että sitä voi käyttää, joka päivä ja missä vaan. Omasta mielestäni kiinnostavin muoti pystyy samalla tavalla antamaan muodon jollekin sanoja karkaavalle kuin kuvataide tai musiikki tai tanssi. Kiinnostavin muoti ei kulu. Siinä voi sesongista riippumatta nähdä juuri sen itselle tärkeän mielleyhtymän, joka sai aikanaan ostamaan vaatteen. Hienoimpia vaatteita jaksaa tuijotella kuin hienoimpia tauluja. Niihin voi sijoittaa mitä mielikuvia haluaa, ne eivät tyhjene merkityksistä.

Onko mikään teidän vaatekaappinne osa aiheuttanut ihmisissä hämmennystä tai "vääriä tulkintoja"?

Kuva Commen syksy-talvinäytöksestä, Style.com.

Sain viimein luettua yhden lempikirjailijani, Orhan Pamukin uutukaisen Viattomuuden museo. Luin kirjaa tahallisesti hitaasti, koska halusin viipyä sen maailmassa mahdollisimman pitkään. Kirjan tarinan olisi voinut kertoa lyhyessä novellissa: mies rakastuu naiseen ja menettää tämän ja lohduttaa itseään naiseen liittyvillä esineillä, joita kerää koko ajan lisää. Mutta Pamuk kirjoittaa kuin todellinen materialisti: hän omistaa esineiden kyvylle sitoa rakkautta itseensä yli 700 sivua.

Ja miten tämä liittyy muotiin? Ei mitenkään, mutta se liittyy paljonkin omaan tapaani suhtautua vaatteisiin. Pidempään blogiamme lukeneille tämä ei ole uutta: En halua kotiini vaatteita, joista en pysty sanomaan, koska ja miksi olen ne ostanut ja mitä muistoja niihin liittyy. Muutamat pakolliset perus-t-paidat ja -topit ovat piilossa laatikossa. Ne ahdistavat minua. Ne tuntuvat tunkeilijoilta, persoonattomilta ja vierailta. Sen sijaan rekillä esillä olevat vaatteeni ovat kaikki olleet ystäviäni vuosia. Olen haaveillut niistä monesta pitkään ja lopulta saatuani rahat kasaan, ostanut. Niihin liittyy muistoja elämän varrelta: Marnin paidassa tanssin yksin Milanossa aamuun asti ja syöksyin suoraan lentokentälle. Junya Watanaben kaavussa vietin 30-vuotissynttärini ja sain maisterinpaperini. Mummun vanhaa cocktail-hattua käytin kommuunimme kevätjuhlissa, 12 vuotta sitten. Dries Van Notenin paidassa aloitin työni Oliviassa. Ja Marc Jacobsin korkokengissä käpyttelin kaksilla ensimmäisillä treffeillä mieheni kanssa; toiset treffit olivat Porvoon Linnamäellä, jonne piti kavuta jyrkkää ja juurakkoista rinnettä pitkin. Kahdeksan sentit korot ei ollut ihan nappivalinta.

En juurikaan enää käytä Jacobsin korkkareita. Ne ovat jotenkin levähtäneet eivätkä pysy jaloissani muuten kuin kuumalla kesäpäivällä, kun jalat ovat turvonneet; tai talvella paksujen sukkien kanssa. En ole toistaiseksi kuitenkaan ollut valmis luopumaan niistä. Kun se päivä tulee, kengät päätyvät jollekin (isojalkaisemmalle) ystävälle. En ole ikinä myynyt vaatteitani (Westerin kengät oli lähellä). Pitkään käytössä olleisiin vaatteisiin liittyy niin paljon muistoja, että haluan niiden pääsevän hyvään kotiin. Ja harvoin vaatteista edes pitää luopua. Miksi pitäisi? Jos jokainen vaate on rakkaudella ostettu ja vaalittu, miksi siitä haluaisi eroon?

Meillä oli tänään toimituksessa puhetta seksikkyyden ja muodin liitosta. Joku kommentoi, että tuskin Commeen tai Junya Watanabeen pukeutuvien miehet kehuvat naisiaan kotona seksikkäiksi. Olin tietenkin eri mieltä. Ja tiedän tämän faktana. Junya on yksi lempisuunnittelijoistani, samoin Commen Rei Kawakubo. Ja saan kuulla kotona ihania sanoja. 

Maailmassa on ihmisiä, joille seksikkyys ei tarkoita lantion ja tissien ja uuman tai sixpackin ja leveiden hartioiden korostusta ja mahdollisimman suurta paljasta ihopinta-alaa. Maailmassa on ihmisiä, joille seksikkyys ei ole yhtä kuin korkkarit ja mekko ja uhkea tukka tai hyvä farkkupeppu ja rento jäbälookki. Uskokaa tai älkää, joillekin seksikkyys on asennetta, itsevarmuutta, rohkeutta rikkoa rajoja ja heteronormatiivisia (pukeutumis)koodeja. Yksi heistä on tietenkin Ann Demeulemeester, naisista kaunein ja seksikkäin. Käykää lukemassa parhaat palat hänen vanhasta haastattelustaan Sugar Kanen blogissa. Se on ylevöittävä kokemus, lupaan sen. 

Seksikästä loppupäivää kaikille.

Sugar Kanen blogissa on käynnissä kiinnostava keskustelu it-laukuista (ja -kengistä). Aihe herättää minussa suht kuumia tunteita (siis olen pitkälle samoilla linjoilla Sugar Kanen kanssa), yritän pitää itseni aikuisen tilassa. Pahoittelut jo etukäteen, jos en onnistu. Sillä luulen, että nämäkin tunteet  voi selittää lapsuudella, milläpä muullakaan. 

Ihannemaailmassani vaatekaapissani olisi asioita, joita ei olisi kenelläkään toisella. 

Vaihtoehto a): Ann Demeulemeester, Rei Kawakubo, Haider Ackermann, Rick Owens, Junya Watanabe ja kumppanit olisivat omia hovisuunnittelijoitani. Tekisivät minulle vaatteita mittatilauksena.

Vaihtoehto b): Tekisin itse vaatteeni. 

Vaihtoehto c): Ostaisin vain vintagea ja vielä tuunaisin vaatteita.

Vaihtoehto a on yhtä epätodennäköinen kuin että Päivi Räsänen sanoisi jotain suvaitsevan viisasta. Vaihtoehto b on poissuljettu, koska olen liian laiska ja lahjaton. Ja vaihtoehto c on vaikea siksi, että Suomesta löytyy harvoin omaa estetiikan tajua hivelevää vintagea, eBayta en ole vielä opetellut ja tuunaaminen ärsyttää jo sanana. 

Jäljelle jää siis valmisvaatemallistot. 

Yksittäisten vaatekappaleiden kohdalle syntyy harvoin it-nostetta (ainakaan sellaisten, joista itse pidän), mutta kenkien kohdalla ongelma on todellinen. Kuten Sugar Kanen blogissa kommentoin, en ole voinut käyttää Carin Westerin nilkkureitani kuin muutaman kerran. Miksi? No omaa typeryyttäni. En kestä sitä, että puolitutut kommentoivat, että "ai sulla on noi". Mitkä "noi"? "Ai kengät, joiden muotoilusta pidän, tai siis pidin ennen kuin avasit suusi?" Kengät ovat nököttäneet nyt vuoden hyllyllä, jos joku haluaa ne ostaa, laita viestiä. Muussa tapauksessa odottelen pari vuotta ennen kuin vedän ne uudelleen jalkaani. Sama koskee uskomattomalla alennuksella löytämiäni Demeulemeesterin sandaaleja (soljilla ja tolppakoroilla (!), kiilakorko näyttää tossa mallissa mun mielestä aparilta) – siis niitä en missään nimessä myy, mutta odottelen ensi kesään josko huuma-aallot olisivat tyyntyneet. 

Olen miettinyt, että näiden primitiivisten tunteiden täytyy johtua siitä, että kun on joutunut jakamaan 4-vuotiaasta kaiken siskon kanssa – huoneesta tuoremehun mittaamisen viivottimella – sitä vanhana haluaisi, että jotkut asiat olisivat ihan omia. 

Sugar Kanen tavoin en ole laukkujen suhteen yhtä intohimoinen kuin kenkien. Omistan yhden laukun, jos iltalaukkuja ei lasketa. Joku ilkeämielinen voisi kutsua sitä it-laukuksi. Jostain syystä se ei haittaa minua. Ehkä juuri siksi, että laukut eivät herätä minussa samalla tavalla tunteita kuin kengät (enkä ole nähnyt ihan samaa laukkua kenelläkään toisella Suomessa... voi tätä ihmisen pienuutta). Laukkuni on täydellinen. Laadukas, kiinnostavasti muotoiltu, logoton, suuri ja sen voi heittää olan yli ja unohtaa roikkumaan selälle. 

Olen salaa iloinen uutisesta, josta ulkomaiset naistenlehdet (muun muassa elokuun britti-Elle) nyt vouhkaavat: it-laukut ovat tulleet takaisin. Ehkä se tarkoittaa sitä, että pian kengistä (jotka tuntuivat vievän joksikin aikaa laukkujen statuspaikan) ei enää muodostu it-juttuja. Ja vaikka haluaisin jossain vaiheessa toisen laukun, se ei varmasti tule olemaan ainakaan mikään tämän sesongin hittiveskoista. Ei, vaikka kuinka yritän, esimerkiksi Célinen olkalaukku ei herätä minussa mitään tunteita:

Mitä te sanotte: Célinen laukusta ja it-laukkujen paluusta? Ja onko lukijoissa muita hölmöläisiä (tai Sugar Kanen sanoin käänteissnobeja), jotka haluaisivat omia suosikkisuunnittelijansa ja erityisesti kenkänsä itselleen?