Lueskelin uusinta Vanity Fairia ja tämä Johnny Deppin ja Tim Burtonin kuva sai minut muistamaan mielenkiintoisen kohdan Bill Brysonin kirjasta, jonka nimi on Sisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona (WSOY 2011).

Katsokaapa kuvaa: huomio kiinnittyy jäppisten naamojen jälkeen hihojen nappiriveihin, eikö? Jos joku on joskus näpelöinyt miesten puvuntakkia, tietää, että kyseiset napit ovat usein silmänlumetta. Hihoja ei saa niiden avulla auki.

Kävin omat bleiserini läpi ja siellähän ne olivat melkein kaikissa, valenapit. Kuvaan ottamani Jil Sanderin bleiseri on hyvä esimerkki: nappien alla on jopa napinlävet mutta niitä ei ole aukaistu ja napit on ommeltu päällimmäiseen kankaaseen kiinni. Napit läpineen ovat siis puhtaasti koristeet. Miksi?

Bryson kertoo, että hulluus sai alkunsa 1600-luvun puolivälissä. Napit tulivat silloin muotiin. Ja kuten usein muotivillitysten kanssa käy, ihmisillä lähti lapasesta: nappeja ommeltiin kaikialle, takkien selkäosiin, kauluksiin ja hihoihin, missä niillä ei ollut virkaa.

Selästä ja kauluksesta napit katosivat pikkuhiljaa mutta hihat pitivät pintansa. Minun ja (todennäköisesti) Deppin ja Burtonin pikkutakkien hihojen nappirivi on siis elävä muinaisjäännös: muisto muinaisesta muotivillityksestä.

Olen seurannut jännityksellä netissä levinnyttä juorua, jonka mukaan Raf Simons olisi korvaamassa Stefano Pilatin Yves Saint Laurentin luovana johtajana. Luulin tietoa aluksi uutiseksi ja taisin jopa hihkaista "jee": Pilatin kädenjälki YSL:llä ei kuulu suosikkeihini kun taas (nyt Jil Sanderilla olevalla) Simonsilla on silmissäni Midaan kosketus.

No, melko pian selvisi, että kyseessä oli juoru, joka oli lähtenyt liikkeelle jonkun tolvanan (ilmeisesti Bryanboyn) sisälukutaidottomuudesta: if-sana Suzy Menkesin jutun alussa on suht olennainen.

Nyt minulla on paha mieli Stefano Pilatin puolesta. Kiva että kaikki - tai no, minä - olivat innoissaan toivottamassa Pilatille tervemenoa. Mutta koko episodi taisi vain johtua siitä, että muodinseuraajat ovat päihdyksissä muotitalojen kuhinasta ja siihen liittyvästä odotuksesta. Kiinnostavin on tietenkin Dior, kuka korvaa John Gallianon? Mistä vapautuu paikka?

Telegraphin Lisa Armstrong epäilee, että Marc Jacobs siirtyisi Diorille ja hänen tilalleen Louis Vuittonille tulisi Tom Ford. (Niin ja samassa jutussa Armstrong ennustaa, että Pilati-parka siirtyisi Simonsin alta Armanille.) Monia muita Dior-veikkauksia kulkee netissä. Onko sinulla omaa arvausta?

Minulle tulee tästä kaikesta samanlainen olo kuin pienenä partiossa, kun leikittiin sitä tuolileikkiä: tuoleja oli yksi vähemmän kuin ihmisiä, musiikki soi, kun musiikki loppui, piti singahtaa yhdelle tuoleista, hitain tippui pois. Se oli kamala leikki.

Gettyn kuva Telegraphin sivuilta.

En tiedä pitäisikö minun syyttää Stellan pinkkejä kynttilöitä vai muodin tuulia siitä, että minä, neonvärien vihaaja, menin ensin ostamaan kreisin pinkin huulipunan (Macin Impassioned) ja nyt vilkuilen neonpunastelevia kenkiä sillä silmällä.

Jos katumuotiblogien kuratointia on uskominen, neonpinkkiin tai hot pinkkiin (mikä ikinä niiden virallinen ero sitten onkaan) on seonnut yksi jos toinenkin.

Vaikka hohtava pinkki näyttää piristävältä, tämä on sarjassamme trendejä, joita tyydyn ihailemaan kuvissa (niin kuin 99,99 % trendeistä kohdalla). En halua kotiin pyörimään riepuja ja roinia, joista pitäisin tovin mutta kyllästyisin sitten.

Sen sijaan voisin yrittää kinuta vuosia sitten Intiasta äidille tuliaisiksi tuomaani lähes neonpinkkiä villa-silkki-huivia takaisin. Kevätlainaan. Se voisi olla pinkin huulipunan kanssa aika, auts, kamala yhdistelmä. Mutta yksinäinen pieni pinkki piste mahtuu minunkin mustaan sydämeen.

Kengät Jil Sander / Net-a-porter, katumuotikuvat Vanessa Jackman, Cafe Mode, Elle.com ja Style Caster.

Minua ihmetyttää listat asioista, jotka "nainen tänä sesonkina haluaa". Elle Collections -lehden mukaan kaikki haluavat hankkia tätä sesonkia varten housupuvun, balettihameen, slip dressin, läpinäkyvän paidan, leveät housut ja valkoisen paitapuseron.

En tajua. Jos tähän mennessä ei ole kokenut tarvetta sellaisille klassikoille kuin housupuvulle, slip dressille tai valkoiselle paitapuserolle, miksi ihmeessä sitä tuntisi nytkään, sanoi sesonki mitä sanoi. Itse en aio ikinä hankkia balettihametta tai slip dressiä kun taas housupuku, läpinäkyvä paita ja valkoinen paitapusero tulevat löytymään kaapistani ja päältäni aina; silloinkin kun ne eivät ole "muodissa".

Viime päivinä olen viihtynyt taas valkoisessa. Olen vaihdellut kahta Laitisen paitapuseroa.

Rakastan kumpaakin paitaa. Vaikka ne ovat tavallaan klassisia, kummankin muotoilussa on jotain uutta ja kiinnostavaa. Toisessa on kauttaaltaan "kiristysnyörejä" ja toisen selässä poikittaiset napit, eli selkään saa koko lapojen matkalle "kurkistusreiän" (paita kaipaisi silitysraudan kosketusta, pahoittelut).

Rekiltäni löytyy myös kaksi muuta valkoista paitapuseroa mutta en käytä niitä koskaan. Ne ovat Laitisen paitojen rinnalla tylsiä, liian peruskauraa. Minun on ollut pitkään tarkoitus antaa ne pois, ystävälle, parempaan kotiin. Mutta tämä Tilda Swintonin asu on saanut minut epäröimään.

Perinteistäkin perinteisemmässä valkoisessa paitapuserossa on se etu, että siihen voi yhdistää jotain hurjaa (vaikka Jil Sanderin maksihame ei nyt olekaan niin hurja). Se on kuin valkoinen taulukangas, jolle voi räiskiä kreisejä värejä ja muotoja ja homma pysyy silti kasassa ja kokonaisuus "hengittää". Tildan tapauksessa paitis pitää asun rentona ja niin sukupuolineutraalina kuin iltapuvulle mahdollista on.

Niin ja mitä tulee tähän sesonkiin ja haluamiseen, toivoisin kovasti löytäväni vielä kolmannen kiinnostavan valkoisen paitiksen. Ei tarvitsisi koko aikaa olla pesemässä ja kuivattelemassa. Koska se huono puoli valkoisella kankaalla on, että minun elintavoillani se ei pitkään pysy valkoisena. Arjen ekspressionisti, joku voisi sanoa.

Kun olin pieni, meidän perhe oli oikein Marimekko-perhe: isällä oli lähes aina Jokapoika-paita tai Mao-pukua muistuttanut Marimekon vakosamettipuku ja Ristomatti Ratian suunnittelema "marilaukku", äidillä tasaraitaa ja meillä lapsilla Marimekon pallokuosia ja raitaa päällä. Saaressa oli ikkunoissa sinikeltaista Unikkoa ja samasta kuosista vahakangasversio ulkoruokapöydän päällä. Marimekon lakanoihin oli hyvä nukahtaa.

Vaatteet kestivät vuodesta toiseen ja osa niistä on jäljellä ja täydessä iskussa edelleen.

Sitten jotain tapahtui. Marimekko meni mielessäni pilalle. Se ei edustanut enää laatua ja huolettomia kesäpäiviä. Se alkoi haista pilaantuneelle unikolle.

Monen mitäänsanomattoman vuoden jälkeen brändi sai mielessäni taas hitusen hohtoa: Samu-Jussi Koski oli parasta, mitä Marimekolle oli tapahtunut sitten Armi Ratian. Palasin Kosken myötä asiakkaaksi: ostin kaksi silkkistä villatakkia, joiden napitus kulkee edestä taakse, alas asti. Ajatonta, kiinnostavaa designia. Kosken kuosivaatteista en jaksanut koskaan innostua. Jotenkin tuntui, että niiden muotoilussa oltiin menty kuosi edellä; vaikka etenkin Maija Louekarin kuosit olivat ja ovat hienoja. Katson niitä vain mieluummin astioissa.

No, Koski lähti. Ihamuotila on toki palkannut taloon Noora Niinikosken kaltaisia kiinnostavia nimiä, mutta jostain syystä en ole innostunut yhdestäkään viimeisimpien mallistojen vaatteesta. Ehkä syynä on taas ollut tuo kuosin kumartaminen.

Minun unelmissani Marimekko tekisi perustrikoidensa lisäksi myös siluetiltaan kiinnostavaa ja uutta raivaavaa muotia.

Ja kreisikuosisten ja naivististen Marin uusien laukkujen sijasta laukut saisivat mielestäni olla pelkistettyjä, marimekkomaisen huolettomia.

Ei, kuvat eivät ole Marimekon; ne ovat Jil Sanderin (eli Raf Simonsin) ensi kevään mallistosta (vaikka mekko voisi olla vintage Vuokko Nurmesniemi...). Käykää katsomassa koko mallisto täältä.

Olen säästänyt lokakuun alussa ilmestyneen Suomen Kuvalehden, koska toimitusjohtaja/pääomistaja Mika Ihamuotila puhuu siinä Marimekosta kertovassa artikkelissa (uusimmassa Imagessa on hyvin pitkälti saman sisältöinen juttu) mielestäni järkeä. Hän sanoo, että ihmiset eivät enää halua piilottaa minäänsä statussymbolien alle vaan ovat entistä valmiimpia tuomaan esiin oman persoonansa. Ihamuotilan mukaan me kuluttajat kysymme nyt, mitä järkeä on ostaa muotia, joka häviää jo kolmen kuukauden kuluttua: "Halutaan ostaa enemmän sellaista, mikä laadun ja visuaalisten ominaisuuksien takia pysyy pidempään rakkaana asiana."

Kyllä, en voisi olla enempää samaa mieltä. Nyt pitäisi enää rakastua johonkin Marimekon tuotteeseen.

Mikä suhde teillä on Marimekkoon?