Vierailija-nimimerkki kommentoi edelliseen postaukseen, ettei pidä Marc Jacobsista, koska tämä kopioi ideoita niin paljon muilta suunnittelijoilta. Totta. Siis että kopioi. Niin tekee moni muukin. Siksi oli virkistävää, että joku myönsi sen kerrankin ääneen. Yksi tämän hetken nuorista "it"-suunnittelijoista, JW Anderson totesi syyskuun britti-Ellessä näin: "The last collection Rei Kawakubo did for women was, for me, one of the most interesting of the season. Even thouh it's not wearable, it gives the industry something else to start picking from."

Anderson lisäsi haastattelussa perään: "There is an element there where certain designers are prepared to design for other designers. I think Miuccia is also like that."

Toisaalla haastattelussa Anderson totesi, että suunnittelijan työ on nykyään enemmänkin stailistin hommaa.

Niin se on. Tuntuu, että suuri osa suunnittelijoista välittää näytöslavoille sellaista, joka on jo olemassa; stailaa sen vain uudella tavalla. Andersonin mukaan suunnittelijoilla ei ole enää aikaa oman tyylivallankumouksen luomiseen, koska trendit vaihtuvat niin nopeasti: "You don't have time to sit there and think I'm going to reinvent the tailored suit and I'm going to spend years developing that, because by the time you've done it, the whole trend has turned." Siksi on helpompi tiirailla visionäärien mallistoja ja poimia sieltä sellaisia paloja, jotka on helppo kaupallistaa ja jotka tuntuvat olevan ajassa.

Luettuani Anderson-jutun aloin, jos mahdollista, arvostaa vielä enemmän Rei Kawakuboa ja Ann Demeulemeesteriä ja muita trendeistä piittaamatonta polkuaan kulkevia suunnittelijoita. He ovat yrittäneet vuosikymmeniä ja yrittävät edelleen luoda jotain täysin omaa ja uutta: siis tehdä kunnolla ja kunnianhimolla hommaansa vaatesuunnittelijoina.

Kuvat Style. com, ylempänä Commen syys 2011 -näytöksestä, alin kuva Andersonin parin viikon takaisesta kevät 2012 -näytöksestä. Ja on p-puhetta, etteikö Commen vaatteitta voisi käyttää, minä ainakin käytän.

Jokaisen Comme des Garçons -fanin kannattaa kiiruhtaa ostamaan uusin 032c-lehden numero.

Lehdessä on omistettu 40 sivua Commelle, ilmeisesti sen kunniaksi, että tänä vuonna merkin ensimmäisestä Pariisin-näytöksestä tulee kuluneeksi 30 vuotta. Rei Kawakubohan perusti merkin jo vuonna 1969, mutta vasta Pariisin-näytös räjäytti Commen kaikkien tajuntaan ja sai aikaan yhden muodin merkittävimmistä vallankumouksista.

Comme-osio lähtee liikkeelle äärimmäisen viihdyttävällä (yhden lempielokuvaohjaajani) John Watersin esseellä, jossa hän paljastaa pitkän Comme-addiktionsa salat ja muutamia absurdeja yksityiskohtia tyylistään, kuten sen, että hän piirtää tavaramerkkiviiksensä aina Maybellinen Expert Eyes -kynän Velvet Black -sävyllä. Waters myös toteaa, että nuorena muotisuunnittelijoiden vaatteita ei tarvitse mihinkään, silloin kannattaa luottaa omaan makuun ja ostaa kirppareilta kaikkein kauheimpia releitä ja yhdistellä niitä luovasti: "Ill fitting is always stylish." Mutta neljänkympin rajapyykin jälkeen Watersin mukaan ihminen tarvitsee kaiken mahdollisen avun: "Now is the time for designers, and, believe me, Rei Kawakubo has made it possible for older people to be as fashion daring as the young."

Watersin esseen jälkeen seuraa "Commen aakkoset".

23 sivuun on onnistuttu kokoamaan melkeinpä kaikki olennainen niin Commen bisnesstrategiasta kuin Rei Kawakubon mahtavan omalaatuisesta ajattelusta. En ala tässä referoida juttua, sillä jokaisen vähääkään kulttuurista kiinnostuneen pitäisi lukea (vähintään) se. Commen taustojen ja filosofian tunteminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen.

Loppuun kuitenkin Rein nerokas "rei-ismi": "For something to be beautiful, it doesn't have to be pretty."

Kaunista viikkoa kaikille.

Uusimmassa britti-Ellessä on ihan hauska juttu vaatteiden kyvystä lähettää viestejä; ja ihmisten tavoista tulkita niitä väärin. Etenkin kaikkein avantgardistisimpien suunnittelijoiden vaatteiden ymmärtäminen vaatii edes lyhyttä oppimäärää muodin historiasta. Kirjoittaja, Robin Givhan, kertoo esimerkin omasta elämästään: hänellä oli töissä päällään uusi Junya Watanaben takki, jonka helmasta roikkui rähjäisiä lankoja. Hänen muotitietoisten työkavereiden mielestä takki oli todellinen löytö, Junyaa parhaimmillaan. Mutta työpaikan hississä Givhan huomasi, että turvamies virnuili ja sanoi lopulta auttavaisella äänellä "sinulla roikkuu...", oli sitten hetken hiljaa ja jatkoi: "Eiku, se on muotia... eikö?"

Muistan omalta kohdaltani vastaavia tilanteita muutamia. Peter Jensenin paita on ainakin aiheuttanut niitä (vaikka Jensen on kaikkea muuta kuin vaikeasti ymmärrettävä suunnittelija). Mutta kokoelmastani löytyy hänen - poikkeuksellisen "vaikea" - musta paitapusero, joka näyttää siltä, että se on puettu väärin päin: napit ja kaulukset on selässä. Muutama ihminen on tullut ystävällisesti kertomaan, että olen tainnut pukea paidan väärin päin. Edes minä en ole aamulla niin pihalla, että onnistuisin pukemaan paitapuseron väärin päin, siis muuta kuin tarkoituksella.

Myös ainakin Blessin sukkamaisia kenkiäni on ihmetelty ("sulla on tainut unohtua kengät kotiin"), samoin Rickin neuletakin reikiä ("kannattais paikata, ennen kuin purkautuu lisää") ja Junyan kaavun leikkausta ("mitä sun toiselle kädelle on tapahtunut?")

Joidenkin silmissä kuljen siis rikkinäisissä vaatteissa kropan kyhmyjä pullotellen ja osia raajoista piilotellen. Omasta mielestäni omistan kappaleita muodin historiaa ja kannan niitä ylpeydellä. Muoti on siitä mahtava laji verrattuna vaikkapa nykytaiteeseen, että sitä voi käyttää, joka päivä ja missä vaan. Omasta mielestäni kiinnostavin muoti pystyy samalla tavalla antamaan muodon jollekin sanoja karkaavalle kuin kuvataide tai musiikki tai tanssi. Kiinnostavin muoti ei kulu. Siinä voi sesongista riippumatta nähdä juuri sen itselle tärkeän mielleyhtymän, joka sai aikanaan ostamaan vaatteen. Hienoimpia vaatteita jaksaa tuijotella kuin hienoimpia tauluja. Niihin voi sijoittaa mitä mielikuvia haluaa, ne eivät tyhjene merkityksistä.

Onko mikään teidän vaatekaappinne osa aiheuttanut ihmisissä hämmennystä tai "vääriä tulkintoja"?

Kuva Commen syksy-talvinäytöksestä, Style.com.

Meillä oli tänään toimituksessa puhetta seksikkyyden ja muodin liitosta. Joku kommentoi, että tuskin Commeen tai Junya Watanabeen pukeutuvien miehet kehuvat naisiaan kotona seksikkäiksi. Olin tietenkin eri mieltä. Ja tiedän tämän faktana. Junya on yksi lempisuunnittelijoistani, samoin Commen Rei Kawakubo. Ja saan kuulla kotona ihania sanoja. 

Maailmassa on ihmisiä, joille seksikkyys ei tarkoita lantion ja tissien ja uuman tai sixpackin ja leveiden hartioiden korostusta ja mahdollisimman suurta paljasta ihopinta-alaa. Maailmassa on ihmisiä, joille seksikkyys ei ole yhtä kuin korkkarit ja mekko ja uhkea tukka tai hyvä farkkupeppu ja rento jäbälookki. Uskokaa tai älkää, joillekin seksikkyys on asennetta, itsevarmuutta, rohkeutta rikkoa rajoja ja heteronormatiivisia (pukeutumis)koodeja. Yksi heistä on tietenkin Ann Demeulemeester, naisista kaunein ja seksikkäin. Käykää lukemassa parhaat palat hänen vanhasta haastattelustaan Sugar Kanen blogissa. Se on ylevöittävä kokemus, lupaan sen. 

Seksikästä loppupäivää kaikille.

Sugar Kanen blogissa on käynnissä kiinnostava keskustelu it-laukuista (ja -kengistä). Aihe herättää minussa suht kuumia tunteita (siis olen pitkälle samoilla linjoilla Sugar Kanen kanssa), yritän pitää itseni aikuisen tilassa. Pahoittelut jo etukäteen, jos en onnistu. Sillä luulen, että nämäkin tunteet  voi selittää lapsuudella, milläpä muullakaan. 

Ihannemaailmassani vaatekaapissani olisi asioita, joita ei olisi kenelläkään toisella. 

Vaihtoehto a): Ann Demeulemeester, Rei Kawakubo, Haider Ackermann, Rick Owens, Junya Watanabe ja kumppanit olisivat omia hovisuunnittelijoitani. Tekisivät minulle vaatteita mittatilauksena.

Vaihtoehto b): Tekisin itse vaatteeni. 

Vaihtoehto c): Ostaisin vain vintagea ja vielä tuunaisin vaatteita.

Vaihtoehto a on yhtä epätodennäköinen kuin että Päivi Räsänen sanoisi jotain suvaitsevan viisasta. Vaihtoehto b on poissuljettu, koska olen liian laiska ja lahjaton. Ja vaihtoehto c on vaikea siksi, että Suomesta löytyy harvoin omaa estetiikan tajua hivelevää vintagea, eBayta en ole vielä opetellut ja tuunaaminen ärsyttää jo sanana. 

Jäljelle jää siis valmisvaatemallistot. 

Yksittäisten vaatekappaleiden kohdalle syntyy harvoin it-nostetta (ainakaan sellaisten, joista itse pidän), mutta kenkien kohdalla ongelma on todellinen. Kuten Sugar Kanen blogissa kommentoin, en ole voinut käyttää Carin Westerin nilkkureitani kuin muutaman kerran. Miksi? No omaa typeryyttäni. En kestä sitä, että puolitutut kommentoivat, että "ai sulla on noi". Mitkä "noi"? "Ai kengät, joiden muotoilusta pidän, tai siis pidin ennen kuin avasit suusi?" Kengät ovat nököttäneet nyt vuoden hyllyllä, jos joku haluaa ne ostaa, laita viestiä. Muussa tapauksessa odottelen pari vuotta ennen kuin vedän ne uudelleen jalkaani. Sama koskee uskomattomalla alennuksella löytämiäni Demeulemeesterin sandaaleja (soljilla ja tolppakoroilla (!), kiilakorko näyttää tossa mallissa mun mielestä aparilta) – siis niitä en missään nimessä myy, mutta odottelen ensi kesään josko huuma-aallot olisivat tyyntyneet. 

Olen miettinyt, että näiden primitiivisten tunteiden täytyy johtua siitä, että kun on joutunut jakamaan 4-vuotiaasta kaiken siskon kanssa – huoneesta tuoremehun mittaamisen viivottimella – sitä vanhana haluaisi, että jotkut asiat olisivat ihan omia. 

Sugar Kanen tavoin en ole laukkujen suhteen yhtä intohimoinen kuin kenkien. Omistan yhden laukun, jos iltalaukkuja ei lasketa. Joku ilkeämielinen voisi kutsua sitä it-laukuksi. Jostain syystä se ei haittaa minua. Ehkä juuri siksi, että laukut eivät herätä minussa samalla tavalla tunteita kuin kengät (enkä ole nähnyt ihan samaa laukkua kenelläkään toisella Suomessa... voi tätä ihmisen pienuutta). Laukkuni on täydellinen. Laadukas, kiinnostavasti muotoiltu, logoton, suuri ja sen voi heittää olan yli ja unohtaa roikkumaan selälle. 

Olen salaa iloinen uutisesta, josta ulkomaiset naistenlehdet (muun muassa elokuun britti-Elle) nyt vouhkaavat: it-laukut ovat tulleet takaisin. Ehkä se tarkoittaa sitä, että pian kengistä (jotka tuntuivat vievän joksikin aikaa laukkujen statuspaikan) ei enää muodostu it-juttuja. Ja vaikka haluaisin jossain vaiheessa toisen laukun, se ei varmasti tule olemaan ainakaan mikään tämän sesongin hittiveskoista. Ei, vaikka kuinka yritän, esimerkiksi Célinen olkalaukku ei herätä minussa mitään tunteita:

Mitä te sanotte: Célinen laukusta ja it-laukkujen paluusta? Ja onko lukijoissa muita hölmöläisiä (tai Sugar Kanen sanoin käänteissnobeja), jotka haluaisivat omia suosikkisuunnittelijansa ja erityisesti kenkänsä itselleen?