Olin pari päivää sitten mukana ostamassa ystävälleni iltapukua. Löysimme Play it again, Samista hienon kokonaan mustasta pitsistä tehdyn puvun. Puku istui kuin hansikas ystävälleni (olemme tismalleen samankokoiset ja haaveilen, että puku päätyy ystävän gaalan jälkeen jotenkin mystisesti rekilleni, heh). Iltapuvusta innostuneena olen fiilistellyt syksyn näytöslavojen pitsitarjontaa. Mutta vaikka pitsiä, nimenomaan mustaa, näkyy syksyn näytöksissä paljon, mitään superhienoa en niistä löydä. Suosikkini taitavat olla Lanvinin täyspitsinen housupuku (kuva ei jostain syystä futaa) ja Balenciagan suurennuslasin alle joutunut pitsi, joka muistuttaa enemmänkin verkkoa.

Lähimenneisyydestä tulee heti mieleen kaksi mallistoa, joista olen pitänyt valtavasti ja joissa musta pitsi on ollut keskeisenä. Syksyn 2008 mallistolla Riccardo Tisci lunasti viimein paikkansa Givenchyn johdossa. Pidin erityisesti siitä, miten pitsiä oli käytetty osana takkien abstrakteja aplikointeja.

Christopher Kanen syksyn 2010 mallisto - joka muuten käynnisti Kirsi Pyrhösen huippumallin uran - oli loistava osoitus siitä, miten Kane pystyy sulattamaan mitä kummallisempia ja "kamalampia" asioita yhteen ja jotenkin saamaan lopputuloksesta paitsi muotia eteenpäinvievää myös kaunista.

Kuvat Style.com.

Syksyn catwalkeilla kiilsi ja välkkyi taas niin että Dame Edna jää kakkoseksi. Suurin osa suunnittelijoista tuntui menneen siitä mistä aita on matalin: perushameen tai -housujen päälle oli lätkitty paljetteja tai ne oli leikattu ties mistä kiiltokankaasta. Itse en tunnetusti jaksa perusvaatteista intoilla ja vauhkota.

Kiiinnostavimmin sähikäisteemaa lähestyi mielestäni Christopher Kane sekä omassa mallistossaan että Versuksella.

Ennen Kanen mallistoa olisin voinut vannoa, etten ikinä pukisi päälleni mitään muovista; saati muovia, jonka sisällä lilluu jotain nestettä. Enkä pukisi vieläkään, siis mitään mekkoa (paitsi iltapukua), mutta periaatteessa voisin, sen verran hullu, tuore ja kierolla tapaa kaunis tuo Kanen mekko on.

Versuksen mallisto taas kiinnitti ovelalla tavalla huomion vyötäröön, paljasti sen olematta vulgääri. Pidän siitä miten "korsettiluut" eivät näytä korsettiluilta vaan jollain tapaa arkkitehtonisilta, graafisilta elementeiltä. Mekkohan on kuin auringossa kiiltelevän Chrysler Buildingin pikkusisko.

Vaikka tässä ihailen ja ihmettelen noita paljetti- ja kiiltoasioita, ei todellakaan ole tarkoitus hankkia rekille mitään uutta. Sieltä löytyy teemaan sopivasti jo täydellinen talvitakki ja pari paljetti-/kristalliliiviä, tietenkin Demeulemeesteriltä; naiselta, joka aina kurkottaa suunnittelussaan korkeammalle kuin ylähyllylle varastoituihin peruskaavoihin ja paljettikankaaseen.

Kuvat Style.com

Vaikka huushollistamme ei löydy televisiota, katson monia sarjoja dvd:ltä. Tällä hetkellä on menossa muun muassa Mad Men. Katsoin eilen yhden jakson ja jäin miettimään, että pystyisinkö missään olosuhteissa pukea twinsettiä päälleni. Se kun symboloi mielessäni sellaista Sloane Ranger -henkistä arvokonservatismia, jonka tunnen itselleni vieraaksi.

Sitten muistin Balenciagan kesämalliston ja tajusin, että kyllä, pystyisin. Sopivasti eriparinen, sopivasti epäsovinnainen.

Myös jo kertaalleen kuittaamani Christopher Kanen vinksahtanut twinset-näkemys romuttaa vaateduon symboliikkaa riittävästi makuuni; siis periaatteessa, neonvärejä ei kuitenkaan oikeasti rekilleni tule.

Mitä mieltä olette twinseteistä? Löytyykö kaapista?

Ylempi kuva Patrick Demarchelier/Vogue, alempi Style.com.

Olen täällä aiemminkin avautunut lentämättömyyssäännöstäni, joka on pitänyt nyt yli kaksi vuotta. Kyllä, piti vielä oikein laskea mielessä ja tarkistaa, mutta näin se on, en ole yli kahteen vuoteen astunut lentokoneeseen - jos yhtä työkeikkaa Tukholmaan ei lasketa. Ja se on kuulkaa hyvin naiselta, joka aikaisemmassa elämässä säästi jokaisen ropon lentokassaan ja suhautti heti tilanteen tullen johonkin toiseen maanosaan.

Matkustaa voi muutenkin kuin liikkumalla: lukemalla kirjoja, katsomalla elokuvia, tutustumalla uusiin ihmisiin. Ja Pretaportobellon tapaiset palvelut mahdollistavat sen, että kotikoneella voi tuntea melkein vaeltelevansa vaikkapa Lontoon Portobello Roadin kojulta kojulle. Eihän se tietenkään ole sama asia, mutta mielikuvitus on ihmeellinen asia.

Itse vietin juuri äsken aurinkoisen hetken Lontoossa ja hypistelin toinen toistaan kreisimpiä vintage-paljettipaitoja ja silkkihaalareita ja linttaan astuttuja saappaita. Näitä Zandra Rhodesin korkkareita pyörittelin pitkään käsissä. Niissä on jotain samaa henkeä kuin Christopher Kanen viime syksyn mallistossa, jota ihailin kovin.

Päätin kuitenkin jättää kengät ostamatta, kuten olisin tehnyt myös oikeassa Lontoossa. Sillä parasta on vieraassa paikassa vaeltelu ja uusien ja kauniiden asioiden bongaaminen; ei niiden raahaaminen kotiin (paitsi jos niihin Rakastuu ja on valmis sitoutumaan loppu elämäksi). Mutta jos joku todella menetti sydämensä kukkakoroille, ne löytyvät Pretaportobellon vintage-puolelta.

Olin ala-asteella varmaan ainoa, jolla ei ollut neonväristä toppatakkia tai tupsuhattua tai edes rannehikinauhaa. Luokkakaverillani Annalla oli neonpunainen toppis, jossa oli neonkeltaisia tähtiä. Annalla oli myös neonvihreä tupsupipo, semmoinen jonka tupsu oli tehty paksuista löysistä rastamaisista langoista. Muistanko väärin, jos väitän, että keväällä hän veti jalkaansa neonvihreät nilkkalenkkarit.

Vanhempieni mielestä neonvärit olivat rumia. En muista, opinko tämän totuuden heiltä vai keksinkö ihan itse. Joka tapauksessa kasvatin massiivisen vihan neonvärejä kohtaan. En saanut joululahjaksi neontupsupipoa; sain ruskaisen oranssinpunaisen myssyn, jonka tupsu sojotti kiinteänä kohti taivasta. Ja talvitakkini oli luunappinen duffeli. Ja kenkäni ne kuuluisat siansorkat. En todellakaan ollut koulun trendikkäin tyttö.

Taustani huomioon ottaen on jokseenkin outoa, että ensi kevään mallistoista silmäni poimivat neonvärejä - ja  pitävät joistain niistä!

Kuvissa ylhäältä Christopher Kane, Burberry Prorsum, Proenza Schouler ja Rue du Mail. Muut kuvat Style,com, paitsi Proenzan Jak & Jil.

Etenkin ylimmän kuvan Christopher Kanen "twinset"-lookki on mielestäni hieno. Ehkä neonvärit eivät ole anteeksiantamattoman kamalia an sich: kyse on vain siitä, miten ja missä niitä käyttää. Jopa minä olisin valmis antamaan neonille mahdollisuuden noissa Kanen kenkien muodossa. Kyllä ne aina kasarinilkkalenkkarit voittavat. Vai mitä olette mieltä?