Kävin eilen hakemassa pienennyksessä olleen vintage-sormukseni Alfred K:sta. Sormus kapeni melkein puolella sentillä ja lopputulos on erinomainen, sitä mitä pitää: katkokohtaa ei näe ollenkaan. Hyvä niin, koska olen nähnyt muunlaisiakin lopputuloksia. Ja tämän sormuksen kohdalla olisi kyllä päässyt itku, jos jälki olisi ollut kökköä. Sormus on nimittäin uniikki, ruotsalaisen Cecilia Johanssonin vuonna 1978 käsin tekemä (hän teki kylläkin samalla idealla useampia sormuksia). Siippani osti sormuksen minulle lahjaksi (tämä tärkein syy, miksi sormus on jo rakas), kun näki mitä sisäistä taistoa jouduin käymään yrittäessäni laittaa sitä sormestani takaisin myyntihyllylle tukholmalaisessa Nordlings Antikissa.

Nordlings Antikiin kannattaa ehdottomasti suunnata, jos on kiinnostunut 50–70-lukujen koruista. Paikan valikoima on kerrassaan vakuuttava. 

Mutta jos rakastutte vanhaan, liian suureen hopeasormukseen, jossa on kivi, kannattaa muistaa seikka, jonka kuulin eilen Alfred K:ssa. Kivellistä hopeasormusta on vaikea pienentää siististi ilman että joutuisi purkamaan sormusta täysin osiin (mikä taas maksaa). Tämä johtuu hopean lämmönsiirto-ominaisuuksista. Hopea tarvitsee niin korkean sulamislämpötilan, etteivät kivet sitä kestä. Kivikohdan voi yrittää laittaa vesimaljaan käsittelyn ajaksi, mutta ilmeisesti tämä on vaikeaa ja lopputulos voi olla kökkö. Ainoastaan timantti, rubiini ja safiiri ovat "helppoja kiviä", koska ne kestävät kuumuutta. Ja kullan kanssa ei ole koskaan ongelmia, eli kultasormusten pienennys on helppoa. Näin siis kertoi itse herra Alfred K eilen minulle. Jos langoilla on hopeaseppiä, korjatkaa mahdolliset ymmärrysvirheeni.