Jensenin kiusaus -ruokablogi loppuu tähän postaukseen: menen vähän yli vuodeksi toiseen lehteen töihin. Olen ollut Olivian matkassa sen syntymästä asti, joten haikeutta näihin lähtöhaleihin sisältyy suuresti. Viimeinen postaukseni ei ole resepti vaan kymmenen ajatustani ruuasta ja sen valmistamisesta. Ne kuuluvat näin:

1. En ole valmis juoksemaan hyvän ruuan perässä erikoiskaupasta toiseen. Tavallisesta, hyvästä lähikaupasta pitäisi löytyä laadukkaan ruuanlaiton perusraaka-aineet. Onneksi on myös netti.

2. Ruuanlaitto ei ole minulle intohimo. Pidän hyvästä ruuasta ja teen mieluummin itse ruokaa kuin söisin valmisruokaa, mutta syynä on maku, ei se, että haluaisin seistä keittiössä tunnista toiseen. Maku menee minun keittiössäni kaiken, usein myös terveellisyyden edelle.

3. Kaikki E:t eivät ole epäterveellisiä. Silti olen päättänyt syödä suhteellisen luonnollista ruokaa, jossa on vähän lisäaineita. Saan siitä hyvän mielen, se riittää perusteluksi. Mielessäni ovat myös erään taksikuskin sanat: Onko kukaan tutkinut, miten eri lisäaineet yhdessä vaikuttavat ihmisen kehoon?

4. Pidän silti erittäin paljon salt&vinegar-sipseistä ja pitsasta. Joskus syön myös mielelläni Big Macin, juon light-Cokiksen sitruunalla ja vetäisen kolme isoa, amerikkalaisesta cake mix -pakkauksesta tehtyä browniea. Olen kuitenkin huomannut, että näiden herkkujen himo ja tyydytys laimenee vuosi vuodelta.

5. Kuka tahansa voi oppia hyväksi ruuanlaittajaksi. Teen ruokaa itse lähes aina reseptistä. Maustamisen taito paranee kokemuksen myötä, samoin taikinoiden käsittely ja reseptien tulkintakyky, mutta perusruokia pystyy tekemään taitavasti kuka tahansa.

6. En yllättyisi, jos olisin vielä jossain elämänvaiheessani vegaani.

7. Ruuanlaittoon liitetään usein ajatus siitä, että vieraita on syömässä paljon ja koti on täynnä ihmisiä. Teen mieluiten ruokaa 4-6:lle. Silloin pystyy vielä keskustelemaan hyvin ruokapöydässä.

8. Säästän mielelläni ihan mistä tahansa muusta kuin ruuasta.

9. Arvostan kovasti sellaisia, taitavia ruuanlaittajia, joilla ei ole taputtavaa yleisöä ympärillä ja jotka eivät kerro ruokaan liittyviä sankaritarinoita itsestään. Moni perheenäiti on sellainen.

10. Miksi niin usein sanotaan, että parisuhteessa jompi kumpi on se, joka "meillä tekee ruuat". Eikös se voisi olla molempien homma. On kiva myös istua valmiiseen pöytään.

Kiitän teitä lukijoita koko sydämestäni tästä vuodesta (erikoisterkut "assistentilleni" Juusolle...). Menkää nyt lukemaan Kirjasieppoa, Henkarikohtaista tai Paras aika vuodesta....

Hyvää ruokahalua jatkossakin, Hanna

Viimeksi kävimme läpi, mitä Lidlistä tarttuu mukaan. Samoja tuumauksia oli eilen, kun kuljeskelin Tampereen Punnitse&Säästä-kaupassa siemenien, pähkinöiden ja mausteiden seassa. Olen ostanut mausteet jo pitkään joko täältä, Hakaniemen kauppahallista tai sitten netitse Ryytihyppysestä Jyväskylästä. Esimerkiksi curryjauhe on mauste, jonka tuoksussa ja jopa koostumuksessa on huima ero, jos sen ostaa massatuotteena tai mausteisiin erikoistuneesta liikkeestä. Sama koskee kanelia. Ja kuivattua oreganoa. Ja...

Koska maustehyllyni on tällä hetkellä aika hyvässä terässä, mukaan tarttui tällä kertaa pari vakiotuotetta, eli Kallon luomuliemikuutiot:

Sekä pari intialaista mausteseosta, vindaloo (josta oli resepti tällä viikolla), Rogan Josh (jota aion tehdä pian myös "scratchista") sekä sarviapilajauhetta, jota itse asiassa kuuluisi tulla vindaloo-liharuokaan mutta jonka jätin reseptistä pois, koska sitä saa niin harvoista paikoista.

Mitä sinä ostat Punnitse&Säästä-kaupasta?

Esivalmistelen täällä kotona intialaista vindaloo-liharuokaa iltaa - ja blogia - varten (ihan äiti tulossa vieraaksi syömään), kun luen, että Töölön Museokadulla tapahtuu: porvoolainen luomukauppa Anton&Anton on avannut kaupan (vähän pakkoruotsia peliin)!

Eli nyt voisi käytännössä ensin hakea Töölön Crustumista saksalaiset leivät ja sitten pyöräillä AA-kauppaan hakemaan Ruotsista tuotua luomukanaa. Joku voisi kutsua sellaista elämänlaaduksi.

Now back to vindaloo, palaan pian.

Nyt on se aika syksystä, kun elintarvikeuutuuksia tulee kauppoihin. Tai ainakin niistä tuli näytteitä minulle. 100 % täysjyvävehnäjauho on tervetullut lisä jauhohyllylle, varsinkin kun on luomutuote. Itse en rajaa täysjyvävehnäjauhon käyttöä leivän tai sämpylöiden tekoon vaan käytän surutta myös makeiden leipomusten joukossa.

Toinen uutuus on Plus-maito eli Valio Maito Plus (on selvää, että me eli kansa alkaa käyttää tästä nimitystä Plus-maito). Siihen on lisätty 100 % enemmän enemmän D-vitamiinia, 50 % enemmän kalsiumia ja 50 % enemmän proteiinia kuin tavallisessa, rasvattomassa maidossa on. Plus-maidossa on siis kalsiumia 180 mg/100 g, kun rasvattomassa luomumaidossa ja kevytluomumaidossa on 120 mg/100 grammaa maitoa. Luomumaitoihin ei D-vitamiinia luonnollisesti ole lisätty.

Plus-maito on korkeapastöroidaan, mikä lisää sen säilyvyyttä. Tämä ei luonnollisesti ole niiden mieleen, jotka haluavat mahdollisimman vähän prosessoituja elintarvikkeita. Plus-maitoa ei voi keittää, mutta se kestää lämmittämisen esimerkiksi kaakaota varten. Testasin maiton lämmittämisen 66-asteiseksi omassa maidonlämmittäjässäni: toimi hyvin, ja itse asiassa vaahtoutui paremmin kuin monet muut maidot.

Meillä pysytään silti luomumaidossa. D-vitamiini hankitaan muilla keinoin.

Viime kesänä käväisin Heinolan (kännykkäkuva yllä) ja Lohjan toreilla ja mietin kummassakin, että meininki oli suoraan Italiasta. Haitari soi, kahvipaikat olivat täynnä, rouvat ihanissa kesämekoissaan, kauppakassit vierellään, kukkia, vihanneksia ja munkkipossuja tori täynnä. Puheensorina oli niin kova, että hyvä että omaa ääntään kuuli.

Siksi on niin kummallista, että oman mökkikunnan torilla meininki on tämä. Vihanneskojut ovat kyllä ihanat, mutta olisiko ihan kaupunginjohtajan tasolla aika tällaisissa kunnissa miettiä, voisiko torikulttuurin visuaalista ja sosiaalista otetta hiukan parantaa? Ostan perunani ja vihannekseni kesäisin torilta mutta syynä ei todellakaan ole torieleganssi. Käyn kojuissa torista huolimatta.

Paraisten kaupunki on tärkeä liitoskohta Turun saaristossa. Ihmiset pysähtyvät Paraisilla kauppaan ennen etenemistä Korppooseen, Nauvoon ja ulkosaaristoon. Vilkas ja kaunis tori olisi varmasti hyvä vetonaula näinä lähiruokien aikoina. Eikä Parainen taatusti ole ainoa, jossa toriin ei ole satsattu. Pitäisi aloittaa torikampanja. Torit ovat ihania. Mutta niitä pitää vähän hoitaa.

Lauantai-iltana piti vielä käydä veneellä katsomassa muinaistulien ilta. Paikalliset sytyttivät tulia, ja Paraisten vierassataman edustalle sytytettiin kunnon kokko. Sen sytytti Paraisilta kotoisin oleva kirjailija, toimittaja, Ylen Moskovan ex-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén, jonka uusin kirja  Sitten saavuin Moskovaan ilmestyy syyskuussa.

Täällä on toivuttu rippijuhlista, joihin kokkasin pari päivää. Koska olin valinnut suolaiseksi "pääruuaksi" italialaisen perunasalaatin, jouduin myös miettimään, montako perunaa tukusta ostan perunasalaattia varten, jos vieraita tulee 30. Joku sanoi, että kaksi per nenä, toinen ehdotti kolmea.

Perunasalaattia tuli noin sadalle.

Ostin tukusta 68 isoa, kuorimatonta perunaa, jotka keitimme ja kuorimme pedantisti. Perunasalaatista tuli hyvää, mutta vieraiden yllätykseksi näistä juhlista lähdettiin doggie bagin kanssa ulos...

Kävin ennen juhlia Kilon Lidlissä, mikä on minulle jokseenkin eksoottinen kokemus, koska kotinurkillamme ei kyseistä kauppaa ole. Vaikka Lidl on ollut Suomessa jo vuodesta 2002, keskusteluissa pohditaan usein vielä, mitä kukin sieltä ostaa - ja minkä takia sinne menee.

Minullakin on omat suosikkini: raejuusto, joka on tarpeeksi kosteaa, täyteläistä ja oikeanmakuista, chorizo-makkara ja testivoittajamozzarella (0,79 e), josta otin vahingossa light-version.

Mitä itse käyt ostamassa Lidlistä - jos käyt?

Kävin iltapäivällä Olivian päätoimittajan Niina Leinon kanssa katsomassa Eat, pray, love -elokuvan, joka perustuu Elizabeth Gilbertin samannimiseen kirjaan. Lyhykäisyydessään: traumaattisesta erosta toipuva päähenkilö lähtee vuoden reissulle, neljäksi kuukaudeksi Italiaan syömään, neljäksi kuukaudeksi Intiaan ashramiin meditoimaan ja vielä neljäksi kuukaudeksi Balille nauttimaan (ja rakastumaan). Niina kirjoittaa seuraavaan Oliviaan oman näkemyksensä elokuvasta, mutta minä kommentoin tässä Italia-osuutta eli ruokaa.

Kommenttini on lyhyt. Kyseessä ei ole ruokaelokuva, eikä Italia-osuudesta tule vastustamatonta pakkoa päästä keittiöön. Ruokakuvaukset ovat jokseenkin kliseisiä - etenkin spagetinsyömiskohtaukset - ja jotenkin tuntuu, että leffantekijöiden kannattaisi välttää erityisesti kaikkia Italiaan liittyviä kliseitä.

Paras, aivan nopea ruokakohtaus, tulee Bali-osiossa, jossa balilaisista vihanneksista ja hedelmistä loihditaan terveysjuomaa.

Matkakuume leffasta silti nousi.

Kesto 2 h 22 min, Suomen ensi-ilta 8. lokakuuta 2010.

Meillä juodaan paljon kaakaota. Tämäkin on koulukuntakysymys: itse juon kaakaon mieluten lähes sokeroimattomana, vahvasta kaakaopulverista tehtynä ja jos onni suo, laitan kermavaahtoa päälle (Ekbergin kahvilassa saa muuten hyvää kaakaota). Jälkipolvi taas lappaisi kuppeihin määrättömän määrän kaakaota, eikä mikään mahti saa heitä kääntymään siitä amerikkalaisesta perusmerkistä, josta aina välillä tulee markkioille vähäsokerisia tai muita dajm-versioita (ne eivät toki käy).

Vuosia sitten ostin tämän purkin, johon kaakao aina siirretään sen omasta pakkauksesta. Muutama vuosi sitten tajusin, että jälkipolvella on varmasti jo muisto kaakaopurkistamme ja se tulee tuntumaan heistä tutulta aikuisena. Niinpä törmäsin ilokseni samanlaisiin purkkeihin turkulaisessa sisustuskaupassa ja ostin niitä kaksi lisää: saavat tyttäret sitten omansa kun muuttavat kotoa pois.

Mitään näin radikaalia ja pitkälle vietyä en aikaisemmin ole tainnut tehdäkään.

Facebookissa keskusteltiin tänä aamuna siitä, kuinka appelsiinien kulutus on vähentynyt. Syy: niiden kuoriminen on liian hankalaa. Kyseinen statuspäivitys viritti nopeasti keskustelun siitä, kuinka hankalaa kuoriminen onkaan, ja eräs kommentoija totesi ostavansa aina klementiineja tai satsumia, koska mandariinien kuoriminen on myös niin vaikeaa. Seuraava kommentoija totesi, että Sveitsissä myydään jo valmiiksi kuorittuja ja keitettyjä kananmunia.

Noh, onhan meilläkin kalafileet, joista ruodot on valmiiksi poistettu.

Minunkin mielestäni appelsiineja on välillä rasittava kuoria. Mutta se ei estä ostamasta niitä. En nimittäin kuulu siihen ihmisryhmään, jonka pitää vielä siivota jokainen lohko puhtaaksi valkoisista rämmäleistä.

Mitenköhän suuri on muuten granaattiomenoiden kulutus Suomessa, kun pitää kaivella siemeniä ulos hedelmästä? Vinkiksi vain, että ei niitä tarvitse kaivella, riittää kun puristaa puolikasta kunnolla, niin siemenet putoilevat suoraan salaattiin.

Näin sanoi näyttelijä, kirjailija, kolumnisti ja ex-poliitikko Jutta Zilliacus, 75, haastattelun päätteeksi muutama päivä sitten Hufvudstadsbladetissa. Tulin hyvälle tuulelle. On kiinnostavaa, kun joku ei koske hellaan, ei hämmennä mitään, ei leivo eikä pyöri keittiössä.

Oma äitini tekee nykyään kolmea ruokalajia: lohimedaljonkeja (itselleen) ja lohikeittoa ja mummin spagettia lastenlapsilleen. Koko lapsuutensa marjametsässä viettäneenä hän hakee nykyään mustikat vain yhdestä paikasta: Kauppatorilta.

Mahdankohan itse tehdä ruokaa 20 vuoden päästä? Vai elänkö tomaateilla, juustoleivillä ja ravintolaruualla? Tekisinkö ruokaa itselleni, jos asuisin yksin? Tällä hetkellä tuntuu, että pari kertaa viikossa ainakin. Keittokirjoihin on ehtinyt jo muodostua tietynlainen ystävyyssuhde, ja kun on tarpeeksi kauan laittanut ruokaa, ei oikein enää mielellään syö eineksiä eikä sinne-päin-keitoksia. Mutta se on selvää, että jugurtti-leipä-linja lisääntyisi ja ehkä aamupalat tulisi välillä haettua kaupasta.

Tällä hetkellä ei kuitenkaan taida olla pelkoa, ettei huvittaisi enää tehdä ruokaa. Tulin mökiltä käymään kaupungissa osittain jo hiukan kyllästyneenä jatkuvaan syömiseen ja ruoan ympärillä pyörimiseen. Haahuilin kotona, tein kotihommia, luin hiukan, kunnes katseeni osui uusimpaan keittokirjaani. Ei auttanut mikään, oli pakko päästä selailemaan. Seuraavaksi haluan tehdä kirjasta maissikeittoa, johon tulee vuohenjuustolla kuorrutettuja krutonkeja. Voisin vaikka tarjota Jutta Z:llekin.