Olivian uuden ruokablogin löydät täältä:

http://www.olivialehti.fi/Ruoka/Ruokablogi/tabid/229/Default.aspx

Jensenin kiusausta pitää Hanna Jensen. Hän aikoo jakaa kanssanne parhaat reseptit, ravintolakokemukset, keittiövälineet, suosikkikaupat, ruuanlaittomokat, vinkit ja muut oudot ja vähemmän oudot ruokaan liittyvät intohimot.

Et ehkä löydä tästä blogista molekyyliluomuksia etkä kasakaupalla Hors d’oeuvre -ohjeita mutta sitäkin enemmän rustiikkista arkiruokaa with a twist.

Tervetuloa!

Kävin tänään Maatilatorilla, joka sijaitsee Helsingin lasipalatsissa. En ollut ikinä kuullutkaan, että sellainen on olemassa, mutta kun näin kilven niin kävelin sisään. Viihtyisä paikka. Maatilatorin ideana on mitä ilmeisimmin myydä lähi- ja luomuruokaa suoraan tiloilta kuluttajille. Ostin Rustiikki-sämpylöitä (hiivattoman) ja karpalo-aprikoosi-manteli-sämpylän. Lisäksi kassiin tarttui karjalanpiirakoita ja hummus-tahnaa. Puodista olisi saanut maalaisjuustoja, lakritsaa, hilloja, sinappia ja jopa olutta, mutta tällä kertaa en jaksanut raahata. Luomukaupoissa on se hyvä puoli, että niissä asioidessaan tuntee itsensä vastuulliseksi, raikkaaksi ihmiseksi. Ehkä siellä myytiin vähän liikaa tyrni-tuotteita minun makuuni. Tyrnin maku ei ole koskaan ollut minulle mieleen. Mutta kiinnostata tuttavuus muuten, tämä Maatilatori.

Ennen tätä ostosreissua söin hyvän lounaan Kosmoksessa. Oli miltei mahdoton valita ottaako siikaa yrttiöljyllä maustettuna artisokkarisoton kanssa vai kuhaa Aki Kaurismäen tapaan. Valitsin kuhan siksi, että se oli gratinoitu, ja rakastan kaikkea gratinoitua. Poltin myös sormeni siirtäessäni lautasta lähemmäksi, vaikka tarjoilija nimenomaan varoitti lautasen kuumuudesta. Mutta ruoka oli hyvää. Perunamuusiruusukkeita, kuhaa hummerikastikkeessa, koristeena jättikatkarapuja ja tilliä. Ja taisi siinä olla juustoakin, mikä on tietysti iloinen asia, jos ruokaa mainostetaan gratinoiduksi.

Terveisiä Oulusta. Se oli yhtä juhlaa, varsinkin ruokajuhlaa. Ensin äidin lihapullat, uusia perunoita kermakastikkeessa ja keitettyjä porkkanoita. Niitten maku oli saatu taivaalliseksi maustamalla ne kunnolla; suolaa ja jotain vihannesmaustetta. Täytyy katsoa löydänkö täältä samaa. Niin, ja voita. Äiti sanoi hiukan anteeksipyydellen, että ”siinä sitten myös vähän voita”. Vähän saattaa tarkoittaa muutamaa ruokalusikallista, mutta minulta ei todellakaan tarvitse pyydellä anteeksi voin käyttämistä. Unohdin kysyä keitinveden määrää, mutta arvelen että vain niin paljon että porkkanat peittyvät.

Juhla jatkui illalla Annella ja Tuomolla. Grillissä juuri sopivan hiiltyneitä kanafileitä vartaassa (hunajamarinoituja, marketista), possunpihvejä, uusia perunoita (Siikli, sikahyviä) ja kanttarellikastiketta. Anteeksi vain kreetalaiset, mutta teidän souvlakinne eivät pärjänneet tässä kilpailussa. Kun ylistin ruokaa, Tuomo heittäytyi vaatimattomaksi. ”Keskinkertaisehen pyritähän, mutta priimaa pukkaa tuleen”. Niinpä.

Anne ja minä vastasimme kastikkeesta, joka ei ensin maistunut miltään, tai no, jauholta. Lisäsimme soijaa, vasikkafondia, paahdettua sipulia ja kermaa ja kiehautimme uudelleen. Täydellistä.

Tämän jälkeen kalorit kirjaimellisesti hypittiin pois tanssimalla Hurriganesin ja Marionin tahtiin. Soitetiin hikipäässä ilmakitaraa. Ehkä minä vain kuvittelin, mutta minusta talon pojat Harri ja Henry katsoivat meitä säälivästi. (Jos keski-ikä on tollasta, me ei haluta sinne?)

Kävin eilen Liddlissä. Ostan sieltä aina Camembertia (juuri sopivan napakkaa, ei liian kypsää) ja katkarapuja Cocktail-kastikkeessa. Ne ovat vakiot. Sitten tarttuu kärryyn mitä milloinkin. Murokokoelma on Liddlissä vaikuttava.

Huomasin taas saman asian kuin usein ennenkin; monet lappavat kärryihin ruokia katsomatta ollenkaan niitten viimeistä käyttöpäivää. Miten ne uskaltavat? Itse olen sen asian kanssa lähes neuroottinen, koska pelkään vatsatautia ja muutenkin; en uskalla missään nimessä koskea ruokaan, jonka viimeinen käyttöpäivä on mennyt. Lasken myös sen, milloin mahdollisesti syön ruoat, etteivät ne mene parin päivän päästä omassa jääkaapissa vanhoiksi. Serkkuni Katja (lääkäri, Ketsuppi-Ollin pikkusisko) syö surutta viikkokausia sitten vanhoiksi menneitä kananmunia, eikä ole kuollut niihin. Kyllä minä tiedän etten minäkään kuolisi, mutta se ajatus. Niitä kyllä voisi syödä, mutta kun ei halua.

Kerran siivosin ruokakaappia ja huomasin kauhukseni, että sieltä löytyi muunmuassa graham-jauhoja vuodelta -07. Pussista ei löytynyt matoja eikä kuoriaisia, mutta jo ajatus siitä, että olen säilyttänyt sellaista muumiokamaa kaapissa, hytisyttää.

Tuoreruokatuotteden säilyttämisessä luotan ainoastaan jääkaappeihin. Siksikään en välitä käydä mökkivierailuilla, koska usein mökeillä säilytetään ruokia jossain epämääräisessä maakuopassa. Niin kuin keski-ajalla jumalauta! Eivät ne voi säilyä siellä! Ja esimerkiksi maidon täytyy olla kylmää, vaikka sitä ei litkisikään sellaisenaan vaan lisäisi tilkan kahviin. Voi olla, että tarvitsisin jonkinlaista siedätyshoitoa, ehkä jopa hypnoositerapiaa. Taikka psykoanalyysia. Mutta ei ole motiivia työstää tätä asiaa tämän enempää. Nyt kun pääsin jakamaan sen teidän kanssanne, tunnen itseni melkein terveeksi.

Muistatteko lapsuuden satukirjoista ruoka-aiheisia satuja? Minä muistan monta. Aarteiden kirja-sarjassa oli esimerkiksi sellainen kuin ”Matka Piparkakkumaahan”.

Se oli ihana! Siinä oli kaksi lasta, jotka ahmivat liikaa piparkakkutaikinaa ja saivat mahansa kipeäksi ja joutuivat sänkyyn. Yöllä heitä tuli hakemaan jonkinlainen piparkakkuporo piparkakkureellä ja lennätti taivaan halki piparkakkumaahan ja siellä oli yllätys ykkätys piparkakkulinna ja piparkakkukuningas ja kuningatar. Ja heille tarjottiin piparkakkuja niin paljon kuin he jaksoivat syödä. Olisin kuollakseni halunnut päästä sellaiseen paikkaan.

”Hanhiemon tarinoissa” oli satu padasta, joka vain kiehui ja kiehui. Köyhä tyttö sai taikapadan, joka alkoi keittää puuroa käskystä. Joku muu muistaakseni otti padan eikä tiennyt, miten puuron tulvimisen sai loppumaan, ja koko kylä täyttyi puurosta. Kuva oli kiehtova; tietä pitkin valui valtava puurovirta, josta kaikki sohivat lusikalla itselleen puuroa.

”Kakku kieriväisen” muistavat varmaan kaikki. Pannukakku (jolla oli naama!) hypähti pakoon pannusta, ja kieri pois nälkäisten lasten ulottuvilta, kunnes sika söi sen.

”Henrietta Mantelisuu” oli ihana prinsessa, jolla oli ”talo tehty voista ja piiput mansikoista ja seinät marengista ja lattiat sokerista.” Niin, ja ”vaunut taikinasta ja hevoset lakritsasta”. Muistan kelanneeni, miten taikinavaunut muka pysyivät pystyssä tiellä. Eikä voi-talo kuulostanut kovin turvalliselta paikalta elää.

Entä Tyyris Tyllerö, kananmunamies joka putosi aidalta ja levisi maahan keltuainen mäsänä? Tyyris Tyllerön rikkoutumisen lopullisuus tuntui kammottavalta. ”Eikä mikään eikä kukaan voinut Tyyris Tylleröä parantaa”. Argh!

Saduissahan oli ennen vanhaan aina joku opetus. Mikä opetus tähän muka sisältyy? Että jos olet kananmuna, älä istu aidalla?

Oletteko huomneet, että lapset näyttävät jäätelöä syödessään psykopaateilta. Täydellinen keskittyminen nuoleskeluun, kaikesta piittaamaton katse. Eivätkä ne koskaan, koskaan anna toisen maistaa paitsi vasta sitten kun jäätelö on jo loppua kohti sulanut. Silloin he tökkäävät käteesi tahmaisen vohvelin jämän ja sanovat armollisesti: ”Nyt saat!” Ja nuolaisevat huuliaan nautinnollisesti kuin kermaa litkinyt kissa. Pelottavaa.

Ravintolassa ne suojelevat omia annoksiaan kuin perintökalleutta. Edes yhtä haarukallista ei tipu. Paitsi sitten kun he eivät jaksakaan enää ja ruoka on jo kylmää. ”Ota sitte!” Ja eteesi työnnetään sotkuinen kasa veltostuneita ranskalaisia ja väsyneitä kananuggetteja. Pahinta tässä on se, että lapsille tuodaan aina ruoka ennen aikuisia. (Miksi, herran tähden?) Ja sitten joutuu vesi kielellä odottamaan omaansa ja katsomaan sitä ahmimista. Se on niin väärin!

Ja mitä miehiin tulee, niin jotkut ovat uskomattoman niuhoja annostensa suhteen. Miehen tavasta suhtautua närppimiseen pystyy päättelemään yhtä ja toista. Naiset, jos törmäätte joskus mieheen, joka ei anna teidän napata edes pikku haarukallista lautaseltaan, niin tässä tulee asiantuntijan neuvo: jättäkää hänet heti. Hän ei tule antamaan teille mitään muutakaan.

Jos taas onnistutte löytämään miehen, joka suostuu vaihtamaan kanssanne lautasta, jos teille ei oma annos maistu, pitäkää hänestä kiinni viimeiseen asti. Heitä on vähän, ja yleensä he ovat varattuja.

Joku kirjoitti, että hyvän salaatin saaminen ravintolassa on harvinaista. Tämä on aivan totta. Yleensä niissä liian vähän lisukkeita kuten kanaa tai tonnikalaa tai mikä milloinkin nyt sattuu olemaan salaatin otsikko. Ja sitten se, että salaatinpalaset (olivat ne sitten jäävuorta tai romanescua tai ceausescua vai mitä niitä kaikkea on) ovat valtavia, eivät ne mahdu kokonaisina suuhun sotkematta naamaa (ja meikkiä). Joskus vuohenjuustosalaatti onnistuu, jos sen kanssa saa tarpeeksi leipäkrutonkeja. Caesar-salaattikin yleensä menee alas, varsinkin kanaversiona. Taidehallin ravintolassa Töölössä on ainakin ollut hyvä Caesar-salaatti, toivottavasti se löytyy vielä listalta.

Salaatin masentavin olemus on muuten kaalista tehty raaste, jonka sekaan on paiskottu ananaksenpaloja. Ei lisättävää.

Johanna Hartikaisen kirjoittamassa ihanassa tv-sarjassa ”Tahdon asia” oli herkullinen roolihenkilö nimeltä Nenna, kotiäiti, joka piti kunnia-asianaan tarjota perheelle omatekoisia, vitamiinipitoisia salaatteja ja raasteita. Kun aviomies lopulta sai Nennasta tarpeekseen, hän huusi ruokapöydässä: ”Ja noi sun raasteet on tosi pahoja! Porkkanaraastetta ja puolukoita, hyi saatana!” Nenna reagoi puhkeamalla ölisevään itkuun. Ei käynyt sääliksi. Nenna oli besserwisser ja idiootti. Teki vieraille lettuja pakasteessa olevasta ”tisumaidosta” ja halveksi ”uraäitejä”. Sitä on muuten vieläkin liikkeellä, nimiä mainitsematta.

Kiitos Tamam-infosta! Ruoka kuulosti niin hyvältä, että on pakko päästä taas ensi kesänä Haniaan. Enkä sitä paitsi tiennyt, että siellä on keskellä salia joku allas.

Minulla on parhaillaan lapsivieraita kylässä, Ketsuppi-Ollin lapset Aarni ja Unna. Kyhäävät  juuri majaa kylpyammeeseen. Tein koko porukalle sörtsöä lounaaksi, ja itselleni tonnikalaperunapihvejä. Eivät pysyneet kasassa, en viitsi välittää ohjetta eteenpäin.

Lapset ovat vaativia ruokavieraita. Aina on joku sivumaku, joka ei miellytä. Tai jotain uutta ja epäilyttävää. Jos he näkevät jossain ruoassa sieniä, he luhistuvat.

Kun kutsun perheitä kylään, teen lapsille joko ruoan erikseen tai ostan nakkeja. Se on tietysti vastoin sääntöjä, koska pitää oppia maistamaan kaikkea. Miksi, herran tähden? Kyllä ne sitten myöhemmin oppivat. Lapsilla on lapsen maku.

Unna syö yleensä kaiken, mitä eteen laitetaan. Viimeksi tarjosin hänelle lihaperunasoselaatikkoa, jossa oli jotain, mikä mätti.

-Milli-täti, tää luoka on pahaa! hän sanoi kirkkalla, iloisella lapsenäänellä. Itse pirukaan ei voisi loukkaantua totuudesta, joka kerrotaan noin suloisesti.

Salaattia en sentään Unnallekaan uskalla tarjota, kun se jää kuitenkin lautasen reunalle. Lapset eivät tajua salaatin päälle. Eivät kyllä tajua kaikki aikuisetkaan.

Oletteko huomanneet, että jotkut ihmiset kasaavat salaatin pääruoan päälle ja lorottavat siihen sitten salaattikastiketta? Sen jälkeen he mössäävät koko annoksen ennen kuin syövät sen. Eikö siinä nyt mene vähän maut sekaisin? No, ei kuulu minulle.

Joskus olen joutunut syömään kylässä salaattia ilman salaattikastiketta. Siitä tulee jotenkin toivoton olo. Ei oikein jaksaisi elää. Eikä kysyä emännältä, että onko teillä salaattikastiketta. Älkää te tehkö yhdellekään ruokavieraallenne samaa.

Apua, unohdin kertoa Juhlavan pullapitkon ohjeessa maidon määrän! Se on 2 dl. Onneksi joku lukijoista huomasi asian. Ja sitten päivän varsinaiseen aiheeseen.

Ravintoloitten tarjoilijat ovat erikoinen ihmisryhmä. Ainakin suurin osa suomalaisista tarjoilijoista pysyy asialinjalla. Joskus näkee jonkun, joka uskaltaa ilahduttavasti rikkoa työroolinsa ja tuoda oman persoonansa esille. Toisinaan ns. paremmissa ravintoloissa tuntuu siltä kuin tarjoilija pelkäisi asiakasta, ja siitä tulee kiusaantunut olo.

Pariisin latinalaiskorttelissa on Orestes-niminen kreikkalaisravintola (metroasema Odeon), jossa on edullinen ruoka ja ihanat kattoparrut ja kyntteliköt. Kun pyysin pyylevältä  ja hyväntuuliselta tarjoilijalta lasin talon valkoviiniä, hän vastasi: ”En suosittele, se on aivan paskaa viiniä”. Häkellyin niin, etten älynnyt kysyä, miksi sitten pidätte sitä listalla vaan tilasin talon punaviiniä. Miehellä oli tapana tuoda muka vahingossa asiakkaille lisää viiniä, vaikkei sitä oltu tilattu. Hän oli varmaan oppinut kokemuksesta, että harva palauttaa viinilasin, joka on tuotu eteen houkuttimeksi.

Mikä on teidän eksoottisin tarjoilijakokemuksenne?

Minun eksoottisin tarjoilijani asuu Kyproksella. Kävin muutama vuosi sitten Sinikan kanssa Pafoksella, ja siellä oli pieni idyllinen ravintola, jonka omistaja-tarjoilijalla oli tapana säikytellä asiakkaita. Hän tarjoili ensin ruoat ja juomat pöytään ihan normaalisti, mutta laskua tuodessaan hän yhtäkkiä leväytti esiliinansa auki ja esiliinan alta ponnahti valtava muovinen tekokulli. Se oli kiinnitetty hänen vyötärölleen.

-Herrajeesus! Sinikka kiljaisi kun näki sen ensimmäisen kerran. Mies ulisi naurusta. Meillä on siitä muovikapineesta valokuvakin todisteena. Aloimme kutsua ravintolaa ADHD-ravintolaksi. Pafoksen lähellä oli muuten kylä, jonka nimi oli Pervola. Ehkä mies oli sieltä kotoisin. Mutta yhtä pervoja olimme itsekin; oli pakko päästä vielä kaksi kertaa ADHD-ravintolaan ja nähdä tekokullitemppu. Ja oli siellä kyllä mielettömän hyvä ruokakin.

Ensinnäkin terveisiä kielipoliisille: tiedän tekeväni kielioppivirheitä tässä blogissa. Se johtuu siitä, että tämä on tällä hetkellä ainoa kirjoittamisen muoto, joka tuottaa minulle puhdasta iloa eikä juuri lainkaan paineita. Näin ollen yritän unohtaa kaiken virallisen ja oikean kirjoittaessani postauksia, itse asiassa (menikö oikein?) yritän unohtaa olevani kirjailija. Se antaa ihanan vapauden tunteen. Saa silti oikoa, mutta älä innostu liikaa. Ihminen muistetaan parhaiten hänen virheistään.

Sain juuri lainaksi Vivi-Ann Sjögrenin keittokirjan ”Vivi-Annin keittiössä”. Siinä on monia hyvän tuntuisia ohjeita kuten perunamunkit tai saksanpähkinäkermarisotto. Kuvitus sen sijaan ei jostain syystä näytä kovin houkuttelevalta.

Kerran eräs toimittaja kertoi, millaisia vilunkitemppuja ruokia kuvattaessa tehdään. Joskus ruoat on kuulemma kiillotettu ruokalehtien kuvia varten lakalla, että ne näyttäisivät paremmilta. Ja fotoshoppauksen avulla voi nykyään tehdä muutakin kuin saada naiset näyttämään sileämmiltä ja hoikemmilta kuin livenä.

Kerran olin studiossa kuvattavana jotain haastattelua varten, eikä mikään oikein tuntunut sujuvan. Valokuvaaja ei ollut mihinkään tyytyväinen ja mumisi minulle käsittämättömiä ohjeita. Hän ei osannut edes päättää, mihin asentoon minun pitäisi mennä. Jossain vaiheessa toimittaja kuiskasi korvaani: ”Älä hermostu. Vika ei ole sinussa. Tuo kuvaaja on tottunut kuvaamaan ainoastaan ruokia. Ketään muuta ei nyt tähän hätään saatu.”