Tiedoksi: hotellimme nimi oli Creta Palace. Se oli elämäni toinen puolihoitohotelli, edellisen kerran asuin Plataniaksen Minoa Palacessa. Molemmissa oli hyvä ruoka, eikä niissä tarjottu pelkästään kreikkalaista ruokaa vaan välillä oli myös kiinalaista ja Creta Palacessa esimerkiksi sushia. Ja tietysti peruspihvit jne. Puolihoitohotellit ovat kalliimpia, eikä viiniä yleensä saa laseittain  vaan pitää tilata vähintään puoli pulloa. Mälsää. Aina ei maistu, eikä sitä kuitenkaan raaskisi jättääkään. Nyt kyllä jätin pari kertaa ja tunsin itseni Hyväksi Ihmiseksi.

Seisovassa pöydässä menettää tietysti ruokalistan tutkimisen ilon. Se on minusta olennainen osa ravintolassa syömisen nautintoa. Silloinkin, kun valinnan tekeminen tuntuu mahdottomalta.

Pakko kertoa, mikä oli mukavin hetki matkalla. Osallistuimme järjestettyyn retkeen Knossoksella. Knossoshan on siis raunioitunut kuninkaan palatsi lähellä Iraklionia. Ruuhka oli hirveä ja lämpöasteita varmaan neljäkymmentä. -Miks meidän piti tulla tänne? poika kysyi varmaan kolme kertaa ja niin kirkkaalla äänellä, että opaskin varmasti kuuli. Ohjatun kierroksen jälkeen jäi puoli tuntia omaa aikaa kierrellä alueella ja ottaa valokuvia. Me ryntäsimme heti vapaa-ajan alettua lähimpään ravintolaan ja tilasimme cokiksen ja lasin valkoviiniä. Kylmä pöytäviiini maistui taivaalliselta rauniosession jälkeen, ja oloa paransi vielä entisestään se, kun kuvitteli lopun ryhmän hikoilemassa ihmismassan keskellä. Olenko ehkä kulttuurinvastainen juoppo? Paljon mahdollista.

Joku halusi tietää, mikä oli jogurttispaghettimunakoisoannoksen nimi, jotta ohjeen voisi helpommin googlettaa. En tiedä.

Olettaisin, että paistetun munakoison (kesäkurpitsakin käy varmaan hyvin) mätetään esimerkiksi eilisen spagetin jämät ja kuorrutetaan ruoanlaittojogurtilla ja uuniin. Pitääpä kokeilla itsekin. Juustokuorrutuskaan ei varmaan tekisi pahaa.

Mitä tulee Rethymnonin ravintolarjontaan, niin Restaurant Veneto  (4, Epidermou street) oli minulle uusi tuttavuus. Ravintolassa oli viehättävä ja rauhallinen sisäpiha. Minä söin gryerejuustolla täytettyjä kalkkunapihvejä ja poika kana-souvlakia. -Äiti tässä sanotaan että ne on marinoitu, hän mankui ensin listaa tutkiessaan. Ilme oli sen laatuinen kuin siinä olisi lukenut ”myrkytetty”. Hyvin ne kuitenkin alas menivät.

Vanhassa satamassa on Taverna nimeltä ”Seven Brothers”, ollut jo 60-luvusta lähtien. Lammasvartaan liha oli vähän sitkeää, mutta palvelu todella ystävällistä. Minua ilahduttaa aina uudestaan kreetalaisten lapsirakkaus; lähes joka paikassa pojan hiuksia pörrötetään ja hänelle sanotaan pari ystävällistä sanaa. Näin ei todellakaan ole kaikkialla.

Hotellin aamiainen oli luku erikseen. Tomusokerilla kuorrutettuja pannukakuja ja vohveleita, noin kymmentä erilaista kakkua ja viineriä, smoothieta, munakkaita, perunakroketteja ja kuohuviiniä. Se oli kylläkin niin makeaa, että maistoin vain kerran. Hyvä niin, viiniä tuli kitattua viikon aikana muutenkin ihan tarpeeksi, eikä se oikein aamusta maistu, edes minulle.

Hei taas. Ja uudelleen terveisiä Kreetalta, tällä kertaa Rethymnonista. Tuntuuko teistä, että matkustan koko ajan? Niin minustakin. Muita harrastuksia minulla ei sitten olekaan. Vai onko ruoanlaitto harrastus? Minusta ei. Se on elämään kuuluva välttämättömyys, tosin hauska sellainen.

Joku kaipaili Lussekatten-pullan ohjeeseen sahramia. Jätin sen pois siksi, että en pidä siitä. Kun tein kyseistä pullaa ensimmäisen kerran, panin sahramia ja minusta se teki pullaan uimahallimaisen lisämaun. Pojallekaan ei kelvannut. Mutta lisätkää ihmeessä ripaus, jos haluatte.

Mutta nyt taas vähän kreetalaisesta ruoasta. Olimme hotellissa, jonka hintaan kuului puolihoito. Seisova pöytä oli mahtava! Tosin ruokaa oli joka ilta niin montaa lajia, että piti ottaa vain vähän kaikkea ja joskus jättää joku kokonaan väliin. Sain maistaa sellaisiakin ruokia, joita en ennen ole Kreikassa saanut kuten jumalaista spaghetilla täytettyä ja jogurtilla kuorrutettua munakoisoa. Jälkiruokapöytää tyydyin yleensä vain ihailemaan, kun ei enää mahtunut. Suklaakakkua, vanukkaita, kirsikkaleivoksia, hunajakakkuja. Viimeisenä iltana pöydässä komeili suklaalähde, johon sai kastaa tikun päässä olevia hedelmiä.

Lapsille oli oma nurkkaus, josta sai perusmättöä kuten spaghettia ja lihapullia. Ne tarjoiltiin ihanilta kärpässienikuvioisilta lautasilta. Kerran sitten itsehillintä petti, ja hain itsekin lasten pöydästä jauhelihapihviä ja muusia vain siksi, että saisin syödä kärpässienilautaselta. Säälittävää. Matkoilla ilmeisesti taantuu.

Iski kauhea Pariisi-ikävä. Se alkaa aina niin, että alan ajatella pariisilaisia kahviloita.

Rakastan espressokoneitten hurinaa ja kuppien kilinää ja kalinaa; rakastan sitä miten tarjoiljat (jotka edelleen ovat yleensä  miehiä) pyyhkäisevät pöydän viereen nuolena heti kun on istuutunut, ja kysyvät mitä haluan. Aina ystävällisesti, aina pilke silmässä. He käyttäytyvät kuin näyttelijät hyvässä komediassa. Joka puolelta kuuluu puheen sorinaa. Totta kai sillä on oma lisäviehätyksensä, että keskustelut käydään ranskaksi.

Kerran tilasin eräässä bistrossa pihvin läpikypsennettynä. Syy: jos tilaa mediumina, se ui veressä. -Oletko nyt ihan varma? tarjoilija kysyi kulmiaan kohotellen. (Piti minua varmaan umpimoukkana.)

-Olen, vastasin.

-Omapa on elämäsi, hän totesi iloisesti ja lähti.

Paras aika matkustaa Pariisiin on kevät, syksy ja talvi. Kesällä Pariisi on täynnä typeriä jenkkejä. Anteeksi jos kuulostan rasistiselta, mutta kun ne puhuvat niin kovaa ja rumasti ja tukkivat kaikki kadut. Ja miksi helvetissä ne kulkevat aina ryhmissä? Läheisriippuvaisia.

Pariisissa voi syödä hyvin kalliisti ja hyvin halvasti. Esimerkiksi Fondue-ravintolat ovat edullisia, ja niitä löytyy Saint Michelin metroaseman läheltä pilvin pimein.

Viimeksi olisin halunnut kokeilla legendaarista Laperouse-ravintolaa. Siellä ilotytöt ovat aikoinaan hanganneet asiakkailta saamiaan timanttisormuksia peileihin testatakseen niitten aitouden. Olisin kuollakseni halunnut nähdä ne naarmut. Mutta 50 euroa pääruoasta on yksinkertaisesti liikaa. Tyydyin kurkistelemaan tunnelmallista salia huokaillen ikkunan takaa.

Vielä vähän espanjalaisesta ruoasta.

Perinteinen paella ei ole koskaan innostanut minua (mautonta mössöä) eikä tapas-kulttuurikaan erityisemmin hetkauta. Tapaksien tilaaminen tiskiltä tuntuu jotenkin epämääräiseltä. Tiskeillä on sitäpaitsi aina tungos.

Marbellassa maistoin häränpihviä (miehen lautaselta pari palaa), joka oli ihanaa ja pehmeää kuin voi. -Liha tuodaan meille Argentiinasta, ylpeä tarjoilija selitti. (Mikähän siinä muuten on, että juuri argentiinalainen liha on niin hyvää? Syökö niitten elukat jotain erikoisheinää?)

Jälkiruokalistaa tyydyin vain vilkaisemaan. Tarta del whisky eli viskillä kostutettu kakku vaikutti hyvältä, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.

Kornia, että ostin Espanjan matkaoppaan vasta matkan jälkeen. Sitä oli mukava lueskella sherrylasi kädessä, ja kelata mitä kaikkea olisi voinut maistaa. Aamiaiseksi espanjalaiset syövät muunmuassa sianihralla ja murskatulla paprikalla päälystettyä paahtoleipää. Mikä menetys, ettei tullut hotellin buffee-aamisella vastaan. Erikoisuuksiin kuuluu myös valkosipulilla maustettu kylmä mantelikeitto. Tuota noin.

Fideua-niminen ruoka olisi saattanut mennä alas. Se on paellaa, jossa on sen ikuisen riisin sijasta nuudeleita. Ehkä ensi kesänä sitten.

Näin viime yönä painajaista. Olin maailman ihanimmassa leipomossa ja katselin vitriinissä lepäileviä pullia ja leivoksia. Aina kun osoitin myyjälle tahtovani jonkun leivonnaisen, vieressäni asioiva naishenkilö osti nenäni edestä juuri  sen. Tai itseasiassa kaikki, niin ettei minulle jäänyt mitään. Viimeinen menetetty herkku oli iso pulla, jonka keskellä oli mantelimassavoisilmä. Heräsin kärttyisenä. Päätin lohduttaa itseäni oikealla pullalla aamukahvin kanssa, ja sulatinkin (Tanniset!) yhden. Mutta ei se ollut sama asia kuin unen pulla. Ja ne kaikki muut jutut. Okei, jotkut näkevät painajaisia siitä, että heidän kurkkunsa viilletään auki, mutta toisaalta tuo on sama asia.

Marbellassa minulle sattui oikea ruokaan liittyvä painajainen. Tilasin Puerto Banusissa kanaa barbeque-kastikkeella. Odottelin ruokaa viiniä siemaillen ja vitivalkoisia huvijahteja katsellen. Mikä idylli! Kun ruoka tuotiin, se maistui myös idylliltä.Kanan päällä tosin oli niin paljon pekonia, että alkoi hirvittää. Ajattelin ottaa edes yhden pois, ettei tulisi niin huono omatunto. Jotenkin onnistuin pekonia metsästäessäni sohaisemaan haarukalla niin, että barbeque-kastike roiskahti päälleni. Uuden valkoisen puseron päälle, leualle, kaulalle ja pöydälle. Laskin kymmeneen ja nousin sitten rauhallisesti ylös ja kävelin vessaan. Katsoin peiliin. Näytin katutappelussa käväisseeltä idiootilta. Pesin itseni ja pahimmat tahrat puserosta. Ja niin kekseliäs olin, että tajusin kuivattaa puseron käsienkuivauspuhaltimessa. Kostea se oli silti, ja tarjoilija katsoi minua oudosti, mutta pääasia etten joutunut palaamaan verisen näköisenä hotelliin. Ja vielä tärkeämpää: en itkenyt lainkaan!

Sitten ruokaan. Ensin oikaisen sen väärän käsityksen, että Marbellasta ei löydy halpoja ravintoloita. Vaikka se on vähän ”jet set” -paikka, niin superkalliin kalaravintolan vieressä saattaa yhtäkkiä olla joku edullinen paikka, josta saa yhtä hyvää ellei parempaakin ruokaa. Kerran panostin merianturaan samppanjakastikkeessa, joka maksoi 21 euroa, ja petyin. Kalarullat vaikuttivat keskeltä raaoilta, ja samppanjan makua sai hakemalla hakea. En kehdannut mainita tarjoilijalle kalan kyspyysasteesta, koska en tiennyt onko meriantura tapana tarjota juuri noin, mutta jätin sisukset syömättä. Tämän jälkeen en enää tilannut kalaa enkä mitäään muutakaan kahdenkymmenen euron hintaista.

Ihanin ravintola Marbellan vanhassa kaupungissa on ”El Balcon de la Virgen” eli ”Neitsyen parveke”. Oven yläpuolella on suloinen Madonna-patsas, ja ulkoseinän kukkaköynnökset ryöppyävät melkein pöytien päälle. Söin siellä kanaa katkarapukermakastikkeessa. Lisäksi tarjottiin gratinoitu perunaruusuke. Hinta 10 euroa. Ajatus katkaravuista ja kanasta yhdessä epäilytti ensin, mutta se oli matkan paras illallinen. Toisen kerran tilasin kania metsästäjän tapaan, mutta se oli pieni pettymys. Rustoisista kanipaloista oli rasittavaa nyhtää lihaa irti, ja kastikkeessa oli luumuja ja herneitä. Perunamuusi pelasti sekavan kokonaisuuden. Tunnelmaa  pettymys ei onnistunut pilaamaan. Haluan heti takaisin ”Neitsyen parvekkeelle”!

No niin, nyt palasin Marbellasta. Se on ihana kaupunki Andalusiassa; valkoisia taloja, appelsiinipuita, ihmeköynnöksiä ja suloisia kirkkoja. Ja paljon eläkeläisiä, mikä luo turvallisuuden tunnetta. Ja tietysti ravintoloita.

Aloitetaan juomista. Olin jo unohtanut, miten hyvää (ja halpaa) on Tio Pepe-sherry jääkylmänä oliivien kanssa. Sopii erityisesti kauppojen uuvuttamille naisille piristysruiskeeksi. Ruoan päälle tuli tavaksi ottaa espanjalaista brandya. Erityissuosikkini oli Magno, joka maistui aivan vaniljalta. Täytyy tarkistaa saako sitä Alkosta. Brandykin oli edullista ja annokset valtavia, lasitkin kalamaljan kokoisia. Mies ilmoitti, että kansa, joka jakaa tiukkaa viinaa näin avokätisesti, ei voi olla täysin paha. Sangriaa maistoin kerran, ihan ok aperitiivina, mutta liian makeaa koko illan lipittelyyn.

Espanajalaiset rose-viinit ovat herkkua, mutta sen sijaan laseittain myytävät valkoviinit lähes juomakelvottomia. Tämä muuten on yleismaailmallinen ilmiö; jos syö yksin tai viiniä ei muuten vain halua tilata kuin lasillisen, lasiisi kaadetaan helposti jonkun surkean viinin jämät. Puolikas pullo nyt ei maltaita maksa, mutta kyse on periaatteesta; miksi esimerkiksi sinkun pitäisi tilata puolikas pullo ja jättää osa lämpenemään? Varsinkin kun ihminen on rakennettu niin, että jos juomaa (tai ruokaa) on, siitä on tehtävä selvää.

Pari sanaa lentokoneruokailusta. Ensinnäkin; miksi kaikki aina haukkuvat lentokoneruokaa? Minä olen saanut lentokoneissa lähes aina hyvää ruokaa. Menomatkan munakas lihapullien ja tomaattikastikkeen kanssa maistui hyvältä. Paluumatkalla tarjottiin perunamuusia ja lihapihviä jossain ihanassa tummassa kastikkeessa. Pojalle ei kelvannut sekään ja hän antoi oman annoksensa vanhalle äidilleen ja söi itse pelkän jälkiruoan eli voisilmäpullan. Pistelin toisenkin annoksen melkein kokonaan loppuun. Sitäpaitsi lentokonehenkilökunnalla on usein juuri oikeaa pilkettä silmässä. Kun pyysin kahvin kanssa konjakin, veikeä miespuolinen tarjoilija katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Tuota täytyy käydä kyllä kysymässä kapteenilta.” Ja antoi konjakin hihitellen pirullisesti.

Edellisellä lentomatkalla joku stuerteista kuulutti matkustajille, mitä sen lennon menu sisälsi, ja sanoi: ”Lapsille tarjoamme tänään maksalaatikkoa!” Näin, miten viereisellä penkillä istuvan pikkutytön ilme venähti. Hän meni lähes kalpeaksi. -Vitsi vitsi, stuertti jatkoi pienen taidepaussin jälkeen. -Lapsille tarjotaan spagettibolognesea!”.  Jos ei tuo ole oikeaa lomalennon palveluasennetta niin mikä on?

Mikä oli siis paras ruokakokemus Kreetalla? Mahdoton tehtävä päättää. Ehkä Semiramiksen Kleftiko. Taikka Tholosin jogurttilammas. Ei, kun sittenkin viimeisenä iltana Atlantiksessa syöty jauhelihapihvi, joka oli täytetty fetalla ja kasviksilla. Huonoin kokemus oli italialaisravintola Veneton rucola-parmesaani-pizza. Se maistui mitättömältä ja tuntui suussa kuivalta ruoholta. Kreikassa kannattaa selvästi käydä kreikkalaisissa ravintoloissa. Niissäkin saa pizzaa, mutta se on paljon parempaa kuin tuon Veneton pizza, vaikka onkin paksupohjaisempaa.  

Tein myös uuden suklaalöydön: Boss-merkkinen suklaalevy hasselpähkinäversiona. Tosi pehmeää ja ylellistä. Fazerin keltaista pähkinäsuklaata on vaikea peitota, mutta Boss melkein teki sen. Anne ja Tuomo eivät syöneet juuri lounasta, koska kuumuus kuulemma vei ruokahalun. Tä? Minun ruokahaluuni eivät lämpötilat vaikuta pätkääkään. Pelkällä sämpylällä en iltaan asti pärjää. Anne väitti, että minulla on lapamato. Aika pahasti sanottu, mutta katsoin läpi sormien, sillä se on lomamatkan onnistumisen ehdoton edellytys.