Rakastan ronskeja keskustelijoita. Työkaverini sanoi, ettei hän pidä sisällä viherkasveja, koska se on hänen mielestään kidutusta: ”Kasvit ovat onnellisempia ulkona”. Mielipide on minusta paitsi järjetön myös virkistävä kuin jääkaappikylmä meloni helteellä.

Maailmassa on liikaa mielipiteetöntä puhetta. Tiedäthän: ”Ensin mä katsoin, että aurinko paistaa, sitten mä huomasin, että no ei, siellähän sataa. Lähdin kuitenkin torille ja ostin korppoolaisia punaherukoita. Vai Pasi, olivatko ne nauvolaisia? Kyllä ne sittenkin olivat korppoolaisia…”

Kun kesken kaiken tajuan sortuneeni pointittomaan horinaan, yritän paikata tilannetta pajattamalla mahdollisimman nopeasti. Näin kuulija pysyisi ehkä hereillä jutun loppuun asti.

Mielipiteet eivät nukuta. Ne ovat osoitus siitä, että ajattelee. Ajatuksen jyrkkyys riippuu siitä, kuka sen esittää. Sinkulla ei saa olla mielipiteitä siitä, miten parisuhteessa pitäisi sopia olohuoneen tapetin väri. Parisuhteessa olevilla ei saa olla mielipiteitä sinkkujen suhteista. Lapsettomalla ei saa olla mielipiteitä imetyksestä. Kenelläkään – edes toisilla äideillä – ei saa olla mielipidettä, jonka saattaisi jollakin tavalla tulkita jotakuta äitiä syyllistäväksi.

(Minulla on paljon äitiyteen liittyviä mielipiteitä, joten olen alkanut niitä esittäessäni kertoa mielikuvituslapsestani. Se tosin harhauttaa helposti keskustelun pois alkuperäisestä aiheesta.)

Vanhustenhuolto on poikkeus. Kenellä tahansa saa olla siitä mielipide.

Joskus mielipiteestä tulee niin vallitseva, että sen haastaminen tuntuu melkein epäkorrektilta. Ihan pelottaa todeta, että hitaan elämän puolesta kohkaaminen on minusta suhteetonta. Tv:n katsojaluvut todistavat, etten ole ainoa slow lifea jo nyt toteuttava suomalainen.

Downshiftaustakaan ei varmaan sopisi kyseenalaistaa. Minusta olisi silti freesimpää hehkuttaa, että uralla eteneminen tarkoittaa yleensä sitä, että tekee paremmalla palkalla mielekkäämpää työtä.

Kun olin lapsi, minulla oli kirja, johon pyysin ystäviltä elämänohjeita ja kiiltokuvan. Jatkan perinnettä. Tässä sinulle kaunis maisemakuva ja muutama elämänohje, jotka olen havainnut hyviksi.

1. Riisu turkki

Elämässäni oli ihmisiä, joihin petyin aina uudelleen. He lupasivat lopettaa juomisen, valehtelemisen ja muut kulloinkin vallalla olleet pahat tapansa. Se johti siihen, että tämän tästä poljin jalkaa turhautuneena.

Sitten tajusin, etteivät nämä ohariollit ole lainkaan epäluotettavia. Hehän ovat päinvastoin valtavan luotettavia. Hyvin suurella todennäköisyydellä he jatkavat vanhoja tapojaan elämänsä loppuun. Tuntui kuin hartioiltani olisi nostettu 30 kilon minkkiturkki.

Ollit jatkoivat sekoilujaan, mutta minun ongelmani – pettymykset ja turhautuneisuuden tunne – katosivat.

2. Tyhjennä homeinen purkki

Huomasin, että joskus päivä kääntyi alakuloiseksi ilman että täysin tunnistin, mistä suunnanmuutos johtui. Ehkä joku oli sanonut jotain, joka tuntui pahalta, mutta asiaa ei tehnyt mieli ajatella tarkemmin. Lenkki tai leffa paransi olon ja sai tunteen vetäytymään.

Lopulta aloin epäillä, että torjumieni tunteiden varasto näyttää samalta kuin jääkaappini liian usein: monta haisevaa homeista tölkkiä rivissä. Päätin tyhjentää vastaisuudessa kaikki epämääräiset purkit heti.

Nykyisin suorastaan heittäydyn ikävien tunteiden valtaan. Menen sohvalle tuijottamaan kattoa ja alan etsiä tunteeni syvimpiä syitä. Kysyn ”miksi” niin monta kertaa, että löydän kipeän kohdan.

Vaikeinta on tunnistaa kateuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Yhtä ovelia pirulaisia ovat vain hillopurkin takana piileksivät mädäntyneet sipulit.

3. Muista olevasi onnellinen

Kaikki oli hyvin, mutta mietin silti, olenko nyt oikeasti onnellinen. Aina keksin jotain, joka voisi olla paremmin ja joka siten ehkä oli onnellisuuteni esteenä. Kun sitten olin hetken ihan oikeasti onneton, tajusin, ettei sitä tunnetta voi olla tunnistamatta. Ellei siis varmasti tiedä olevansa onneton, on onnellinen. Helppoa. Ja helpottavaa.

Onnellista kesää juuri sinulle!

Sanotaan, että tiukassa paikassa ihmisen moraali mitataan. Tiukka paikka on jokaisella eri kohdassa. Jollekin se on kolmen päivän linja-automatka Keski-Euroopasta kotiin tuhkan tukittua lentoreitit.

Kaksi ystävääni päätyi tällaiseen bussiin. Toinen oli näyttävästi raskaana ja saanut juuri ennen paluumatkaa lääkäriltä kävely-, istuma- ja kantokiellon ennenaikaisten supistusten vuoksi, toinen poti selkäkipuja. Kun yösija odotti retkeilymajan jyrkkien portaiden takana, naiskaksikko nöyrtyi pyytämään matkatovereiltaan apua painavien kantamustensa kanssa.

Ainoa, joka vaivautui vastaamaan, oli keski-ikäinen miesmumisija: ”On tässä näitä omiakin kasseja.”

Ei ole tätimäisempää kuin epäkohteliaisuudesta mariseminen. Siitä on vain lyhyt matka tilanteeseen, jossa alkaa käyttää sanaa nykynuori. Siksi hillitsen nyt raivoni ja mietin sen sijaan huonon käytöksen syitä.

Jokainen tietää oikein toimimisen edut. Yhteisöissä parhaiten menestyvät ne, jotka osaavat noudattaa sääntöjä ja saavat ystävällisyydellään muut puolelleen. Kaikilla on kokemusta siitä, kuinka hyvän olon oikein toiminen tuo. Vanhuksen saattaminen tien yli voi lisätä omaa onnellisuutta loppupäiväksi.

Ehkä epäkohteliaisuuden taustalla on vain pelkoja?

Kaupunkibusseissa olen arvannut huonolta näyttävän käytöksen johtuvan arkuudesta. Nuori mies ei tarjoa istumapaikkaansa lapselle tai vanhukselle, koska ei kehtaa. Mieluummin hän välttää koko kontaktin kääntämällä katseen ulos ikkunasta. Suomalainen ei halua silmätikuksi edes silloin, kun pääsisi paistattelemaan myönteisessä valossa.

Hissiin ensimmäisenä rynnivä pelkää myöhästyvänsä palaverista. Tiuskiva tarjoilija purkaa kiireen tuomaa ahdistusta ja pelkoa siitä, ettei pysty hoitamaan työtään.

Ymmärrykseni ei ole loputon. Seurasin epäuskoisena äitiä, joka siivosi lastenrattaita tiputellen karkkikääreitä ja tyhjiä mehutetroja jalkakäytävälle, enkä keksinyt hänen käytökselleen yhtään hyvää syytä.

Onneksi sellaista kohtaa harvoin.

Kotiin palaavat ystävänikin pääsivät laukkuineen huoneeseensa. Apuun tuli kolmekymppinen mies, joka ilmoitti huolehtivansa naisten laukuista koko loppumatkan.

Arvaan, että hänelle jäi reissusta kaikkein paras mieli.

Kun muotitiimimme haluaa tyyliasiaan taviksen mielipiteen, se tulee kysymään minulta. Tästä voi päätellä, etten ole varsinainen muotiguru.

Noviisiudestani huolimatta olen aina toivonut, että joku pyytäisi minua listaamaan tyyliperiaatteeni. Koska näyttää siltä, että saan odottaa ikuisesti, jaan tyylivinkkini pyytämättä.

Tämä Olivian numero keskittyy täydellisen garderobin kokoamiseen, joten ajoitus on perusteltu. Vastuu siirtyy nyt lukijalle.

Periaate 1: Hyödynnä tyylitaitureita

Pukeutuminen on useimpien tyylikkäiden rakas harrastus. He nauttivat tyyliaiheisista keskusteluista ja jakavat auliisti asiantuntemustaan. He tietävät, millä merkillä on istuvimmat farkut tai mistä löytää kauneimman silkkipaidan, vaikka eivät itse käyttäisi kumpiakaan.

Periaate 2: Ammenna elämäntyylistäsi

Lempiruokiani ovat ruisleipä ja kaurapuuro. Pidän merinäköalasta, lämpimistä kallioista ja tasaisesta valosta. Kotonani ei ole turhia tavaroita. Tietysti minulle mieluisin pukeutumistyylikin on askeettinen.

Pukeudun pokkana samaan mustaan mekkoon monta päivää peräkkäin. Rakkain vaatteeni on harmaa V-aukkoinen kašmirneule, jota olen käyttänyt kolme talvea vähintään kaksi kertaa viikossa. Muunnan asua vaihtelemalla huivia. Niitäkin minulla on vain kaksi.

Periaate 3: Mikään ei ole pakollista

Vaikka catwalkeilla näkyisi mitä, en suostu kätkemään vyötäröäni. En omista yhtään iltalaukkua, vaan lainaan sellaisen tarpeen vaatiessa. Ohitan monet muotivillitykset kokeilematta.

Periaate 4: Osta punaiset korkokengät

Punaiset korkokengät ovat paras ostokseni. Ei siksi, että olen käyttänyt niitä niin paljon, vaan siksi, että ne ovat minusta vielä vuosienkin jälkeen ihanat. Tavoitteeni on ostaa vain asioita, joita voin käyttää ikuisesti.

Periaate 5: Unohda tyyli

Minulla on vaatekaapissani erillinen osasto lomaa varten. Siellä odottavat kesää turkoosi intianpuuvillainen tunika (ostettu Paraisten Seppälästä 12 vuotta sitten), vaaleanpunainen rimpsumekko ja farkkuminihame.

Muotitiimimme ei ymmärrä lomapuvustoni logiikkaa. Jos tyyli ilmentää persoonallisuuttani, miten se voi kerran vuodessa vaihtua?

En edes yritä selittää. Tyyligurut eivät voi käsittää, ettei muoti ole meille taviksille elämää suurempi asia.

PS. Mitkä ovat sinun tyyliperiaatteitasi?

Mitä tekisit jos saisit tietää, että sinulla on puoli vuotta elinaikaa? Tätä kysymystä puin taannoin treffeillä. Vastasin, että matkustaisin Buenos Airesiin, jossa nuuskisin kokaiinia ja tekisin nonstoppina kaikkea kreisiä kuten harrastaisin suojaamatonta S/M-seksiä ryhmässä.

Deitilleni tuli kiire kotiin. Vitsini menevät usein huonosti perille.

Oman elämänsä rajallisuutta ja viimeisiä päiviä ajattelee vakavasti vain harvoin, vaikka on selvää, ettei aikaa ole kenelläkään loputtomasti. Tappava jäälohkare saattaa tipahtaa päähäni jo tänään. Todennäköisintä kuitenkin on, että kuolen hiipumalla vanhuuteen niin kuin useimmat. Silloin voi valita, miten ja millaisella asenteella viimeiset vuotensa elää.

Ystävä kertoi tuttavastaan, 92-vuotiaasta naisesta, joka oli julistanut elävänsä ”boheemisti, kuin viimeistä päivää”. Siinä iässä jokainen päivä on potentiaalisesti viimeinen, mikä pakottaa joka aamu harkitsemaan, miten aikansa käyttää.

Naiselle kyky liikkua itsenäisesti oli elämän suuri ilo. Hän lähti tapaamisesta kotiin bussilla, vaikka joutui odottamaan sitä pakkasessa puoli tuntia. Ja mikä häntä harmitti eniten? Se, ettei hän pystynyt imuroimaan:

”Haluaisin välillä sikailla, mutta en oikein voi, koska en pysty enää itse siivoamaan.”

Hänelläkin on todennäköisesti ollut elämässään aikoja, jolloin imurointi ei ole ollut nautinto.

Jos nyt saisin tietää, että minulla on puoli vuotta elinaikaa, en muuttaisi juuri mitään. Korkeintaan istuisin vielä vähän enemmän kotisohvalla, nyhertäisin vielä vähän enemmän ristipistotöitä ja söisin vielä vähän enemmän macarone-leivoksia.

Treffeillä kävisin vain sellaisten miesten kanssa, jotka nauravat huonoille vitseilleni.