Parikymppisenä ajauduin työkaverini kanssa kiistaan feminismistä. Hänestä me feministit vain heittäydyimme uhreiksi, minusta hän ei käsittänyt, kuinka paljosta olimme velkaa menneiden sukupolvien naisasianaisille. Heidän ansiostaan saatoimme istua baarissa kinastelemassa ilman miesseuraa!

Varsinaisesta asiasta olimme samaa mieltä. Vaadimme samaa palkkaa sukupuolesta riippumatta ja niin edelleen.

Jankkasimme, puhuimme toistemme ohi ja kärjistimme. Lopulta menetin pelin toteamalla ystävälleni, että "sä et ole feministi koska olet niin tyhmä".

En kommentillani varsinaisesti auttanut feminismin asiaa, puhumattakaan ystävyydestämme. Päädyin törkeään herjaan, koska keskustelutaitoni loppuivat. Samalla vein meidät umpikujaan.

Pelkään, että perussuomalaisuuskeskustelulle käy samoin. Kärjistämme aiheita "vihapuheeksi" ja herkuttelemme Teuvo Hakkaraisen kommenteilla.

Kiusaus on ymmärrettävä, tekeehän se keskustelusta kiinnostavampaa. Yhteisymmärryksen löytymistä se ei kuitenkaan edistä.

Ja kuten moni on jo todennut, kahtiajakautumiseen meillä ei ole varaa. Meidän pitää pystyä keskustelemaan tulevaisuudesta ja etsimään ratkaisuja yhdessä.

Tässä numerossa toimitussihteerimme Ninni Lehtniemi pyrkii rakentamaan siltaa ikäisiinsä perussuomalaisiin naisiin (sivu 46). Tärkeimmät keskustelut käydäänkin juuri yksilötasolla: lounastunneilla, kuntosaleilla ja kaikissa niissä arkisissa tilanteissa, joissa maailmankuvat voivat lähentyä toisiaan.

Enää minua ei häiritse, jos joku ei halua kutsua itseään feministiksi. Sen sijaan toivon, etten koskaan väsy perustelemaan, miksi tasa-arvo on tärkeää.

Joistakin hetkistä tietää, että ne jäävät muistoihin. Koin sellaisen viikko sitten. Olin vanhainkodissa tekemässä amatöörimanikyyrejä asukkaille, jotka osasivat pyytää nudesävyä tai vähän näyttävämpää lakkaa. Samalla karismaattiset naiset kertoivat elämäntarinaansa.

"Minulla oli hyvä mies. Keitti joka aamu puuron ja piti hyvänä. Harmittaa, etten tullut koskaan sanoneeksi sitä hänelle."

"Näköni meni hoitovirheen vuoksi. Olisin mieluummin menettänyt kuulon."

"Olin sairaanhoitaja ja rakastuin lääkäriin. Sota olisi ollut muuten paljon raskaampi kestää."

Aloin miettiä, millainen vanhus minusta tulee. Rullaanko vanhainkodin käytäviä rollaattorilla vai pyörätuolilla? Olenko samanlainen kuin se muistisairas rouva, joka huolehti, kuinka löytäisi kotiin hoitohuoneesta? Käpristääkö reuma sormeni koukkuun? Onko minun kuppini puolitäysi vai puolityhjä? Mitä muistelen elämäni käännekohtina?

Odotan vastausta kiinnostuneesti kuten 38-vuotias työkaverini. Hän esitti itselleen toiveen opetella suhtautumaan vanhenemiseen uteliaasti. Toive oli minusta viisas. Asenneasioissa saa mitä tilaa. Jos odottaa kiinnostuneena, saa kiinnostavia kokemuksia. Jos lietsoo pelkoa, saa pelottavia kokemuksia.

Vanhuus on arvoitus. Emme tiedä, kuka pörrää kotioloissa vielä yhdeksänkymppisenä ja kuka jonottaa dementiakotiin kuusikymppisenä. Pahin ei aina toteudu, mutta moni aloittaa ikäkriiseilyn jo kolmekymppisenä.

Yksinäinen vanhuus on suru, jota emme saa sallia. Vanheneminen ei kuitenkaan ole traagista. Traagisia ovat ne tarinat, joissa ei ole vanhuutta vaan pieniä arkkuja tai orpolapsia.

Ainoastaan onnekkaat saavat vanheta.

Mies juoksi 320 kilometriä kolmessa päivässä nukkumatta. Hän söi samalla kun juoksi. Hän ei antanut pyörtymisten pysäyttää matkaansa aavikkomaratonilla. Ultramaratoonari Dean Karnazes kertoo elämäkerrassaan, miten hän juoksi etelänavalle, vaikka kaikki pitivät sitä mahdottomana.

Kiinalaisesta kasvatuksesta kirjoittanut Amy Chua taas on todennut, että pahinta mitä voi lapselleen tehdä, on antaa hänen luovuttaa. Se romahduttaa lapsen itsetunnon. Silloin hän luulee, ettei pysty johonkin. Tiikeriäiti-Chua kasvatti lapsistaan huippumuusikoita pakottamalla heidät mielipuolisen kurinalaiseen elämään.

En kannusta tavoittelemaan ultramaratonin juoksemista 50 asteen kuumuudessa enkä varsinkaan piinaamaan lapsia, jos nämä saavat kokeesta kymppiä huonompia numeroita. Supersuorittajien saavutukset on kuitenkin hyvä muistaa silloin kun tuntuu, että omat rajat ovat tulleet vastaan.

Eivät ne nimittäin ole.

Emme uuvu siksi, että voimamme loppuvat, vaan siksi, että meistä tuntuu kuin ne loppuisivat.

Meillä on huono tapa hekumoida rajallisuudellamme. ∫Olen ihan finaalissa∫, huokailen itsekin pikkuisen tavanomaista tiukemman työviikon jälkeen. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa, että työ- ja perhe-elämän yhdistäminen nyky-yhteiskunnassa on aivan mahdotonta, kyllä sen lopulta reippainkin uskoo.

Arjessa jaksaa paremmin, kun vähentää murhe-puhetta ja pysähtyy silloin tällöin miettimään, mihin kaikkeen ihan tavallinen ihminen on kyennyt. Ihastelun voi aloittaa omista vanhoista saavutuksista.

Valtavan uskon lisäksi supersuorittajilla on toinenkin työkalu. He tietävät, ettei onnistuminen ole yksi suuri ponnistus vaan monta pientä pakerruksen hetkeä. Pidä se mielessä, kun aloitat suuritöistä projektia. Voi tuntua raskaalta kuoria potut sadan hengen juhliin, mutta ei se mahdotonta ole. Istut vain alas ja alat kuoria.

Peruna kerrallaan.

Yritin kuvilla, miltä ystäväni lintupelko tuntuu. Kun minä näen orapihlaja-aidan alta tepastelevan söötin varpusen, hän näkee pirulliset hampaansa paljastaneen, hyökkäykseen jännittyneen mustan mamban.

Lintupelkoa on helppo pitää järjettömänä. Vaikka lokit joskus syöksähtelevätkin, ei kaupungilla tarvitse lintujen vuoksi kävellä kypärä päässä. Lintufobialle on kuitenkin tuhat kertaa enemmän perusteita kuin paljon yleisemmälle esiintymispelolle. Pitäisin sitä luultavasti naurettavana, ellen tietäisi, kuinka hirveältä yleisön eteen meneminen voi tuntua.

Ahdistukseni alkoi koulun laulukokeessa, jossa eläkkeelle pääsyä odotteleva musiikinope halusi minun vetävän Pirkanmaan maakuntalaulun Kesäpäivä Kangasalla. Nuottikorvaani voi kauniisti kuvailla tyydyttäväksi, joten jos tunnet laulun, ymmärrät, miksi luokkakavereita alkoi naurattaa, kun pääsin kohtaan ∫kas Längelmävesi tuolla∫. (Jos olet kuullut minun laulavan tuon hetken jälkeen, olet yksi harvoista, ja voit olla varma, että luotan sinuun.)

Aloin inhota yleisön eteen menemistä. Kerran kun minun oli työn vuoksi pakko pitää juhlapuhe 500 vieraalle, valvoin koko yön ja sain pelkästä jännityksestä 40 asteen kuumeen. Yleisö tuntui pelottavalta kuin lauma mustan mamban ja kuristajakäärmeen risteytyksiä.

Sitten tapahtui jotain, jota en osaa selittää. Siedätyshoito tehosi. Päätoimittajan on pakko pitää puheita, ja koska pidin työstäni enemmän kuin pelkäsin esiintymistä, jatkoin puhumista vastenmielisyydestä huolimatta.

Kun puhuin ensimmäisen kerran rentona, tajusin myös että jännityksessä on paljon hyvääkin. Se pakottaa valmistautumaan ja skarppaamaan.

Kaikkia pelkojaan kohti ei tarvitse mennä. Jätän väliin seinäkiipeilykurssit, ja joku muu saa jatkossakin kiivetä poistamaan suojat mökkisaunan savupiipun päältä talven jälkeen. Sen sijaan suosittelen ankaraa taistelua, jos pelko yrittää estää hakemasta uutta työpaikkaa, menemästä sokkotreffeille tai tekemästä jotain muuta, joka voi tuoda elämääsi hienoja asioita. (Minäkin tartun karaokemikkiin viimeistään vuoden 2050 tienoilla.)

Ihan tässä parin päin sisään olen kertonut rakastavani Excel-ohjelmaa, riskinottoa, Charles Bukowskia, fenkolia, lattian pesemisestä nousevaa tyytyväisyyden tunnetta, Fingerporia, mökkiverhojen ompelua ja yhtä yhdeksänvuotiasta.

Tuhlailen rakastaa-sanaa kuin miljonääriäiti miehensä rahoja ja olen suunnilleen yhtä pahoillani törsäämisestä. Kannatan rakastaa-verbin anteliasta käyttöä, koska voin sillä osoittaa, mistä kaikesta iloitsen ja olen kiitollinen.

Kielipoliisit ovat huolissaan siitä, että sana laimenee yltiöpäisessä käytössä. Minusta maailmassa on suurempiakin ongelmia kuin maailman ihanimman sanan liikakäyttö.

Ymmärrän kuitenkin hyvin logiikkaa, jonka mukaan rakastetulle ei koskaan pidä sanoa "rakastan sinua".

Aidointa rakkautta on rakastaa odottamatta toisen tuntevan samoin. Tunnustus tekee rakkaudesta kauppatavaraa, eikä pelkästään siksi, että siihen odotetaan vastausta.

Ihmissuhteissa valta on sillä, joka rakastaa vähemmän. Julminta peli on silloin, kun kuulee sanat "mä rakastan sua tosi paljon, mutta..." Tällä lauseella hylätty jää jumiin exäänsä kuin hirvikärpänen rastatukkaan. Tärkeällä hetkellä lausutut alun perin hyvää tarkoittavat sanat voivat häiritä elämää vuosia.

Mutta kun julistaa rakastavansa rucolaa, oranssia kynsilakkaa tai YouTube-videon unessa sätkivää kissanpentua, odotuksia ei ole, on vain pyyteetön tunne. Elämäänsä saa lisää rakkautta, kun alkaa rakastaa vailla odotuksia. Vastalahjaksi tulee todennäköisesti odottamatonta rakkautta, sillä kaikki rakastavat häntä, joka rakastaa paljon.

Kohti rakkauden kesää 2011!

PS. Pitääkö sinun mielestäsi kertoa, jos rakastaa?