Vuoden viimeinen kilpailu käynnistyy nyt. Tällä kertaa kaipaan klassikoita. Kerro, mistä klassikkokirjasta haluaisit uusintapainoksen. Klassikon saa kaikin mokomin käsittää laajasti. Palkitsen kolme mielestäni parasta perustelua.

Kilpailuun innoitti Anna-Leena Härkönen, joka lahjoitti Oliviaan Häräntappoaseen uunituoreita pokkariversioita. Jaossa on kolme omistuskirjoituksella varustettua kirjaa. Jos vastauksia tulee tosi tosi tosi paljon, yritän löytää kätköistäni yllätyspalkintoja.

Kisa päättyy maanantaina 3. tammikuuta kello 14. Muista  jättää sähköpostiosoitteesi. Se ei tule sivulle näkyviin.

Minä lomailen loppuvuoden ja bloggaan vähän tai en ollenkaan. Niinpä toivotan lukuisaa joulua ja valoisaa uutta vuotta!

Kun muut hamstraavat lanttulaatikkoa, harmaasuolattua ja konvehteja, me lukutoukat keskitymme siihen, mikä joulussa on oikeasti tärkeää: riitttävän korkea pino kirjoja käden ulottuvilla. Koska saan lomailla joulun välipäivät rauhassa (puolisoni raataa töissä), olen jo nyt huolissani siitä, onko minulla tarpeeksi luettavaa.

Katsotaan. Mitfordin tytöt. Alice Munron vastasuomennettu novellikokoelma Liian paljon onnea. Outi Pakkasen uusin. Pino Agatha Christien uusintapainoksia. Työkaverilta lainattu Jonathan Fanzenin Freedom (ei kuulemma kovin hyvä).

Ja iPad, jonka sain lainaksi loppuvuodeksi sillä toivomuksella, että kokeilen kokonaisen kirjan lukemista sen avulla.

Vimpain on toistaiseksi maannut työpöydälläni. Ilmaisia englanninkielisiä klassikoita on tarjolla pilvin pimein, mutta niistä ei ole hyötyä työssäni. Uutuuksien hankkiminen taas on ollut supervaikeaa tai mahdotonta. Tänään sain vihdoin viimein ladattua masiinaan yhden englanninkielisen uutuuden, ja huomenna, kun it-Katriinamme taas on töissä, toivottavasti myös yhden suomalaisen kohtuu-uuden kirjan.

Osittain tämä johtuu siitä, etten ole kovin nörtti. Osittain se johtuu siitä, että yritän käyttää lataukseen työnantajan konetta. Osittain se johtuu siitä, että lataaminen oikeasti on tosi hankalaa.

No, eiköhän näillä eväillä joka tapauksessa yhdestä vuodenvaihteesta selviä. Mitä on teidän lukulistallanne tänä jouluna?

PS. Tällä viikolla luvassa kilpailu. Pysykää siis kanavalla!

Kuten Kirjasieppoa seuranneet tietävät, en ole kristillinen. Älyllisellä tasolla usko kyllä kiinnostaa minua, joten tartuin Kotiin-kirjaan huolimatta sen uskonnollisesta virityksestä.

Marilynne Robinson: Kotiin. Bazar, 2010. 381 sivua. Suomentanut Laura Jänisniemi.

Kustantajan sivuilla Marilynne Robinsonia kehutaan yhdeksi Yhdysvaltojen suurista naiskirjailijoista. Minusta siinä on aika paljon etukenoa. Kotiin on tarkka, hillitty ja taitava, mutta veretön.

Kotiin sijoittuu Gileadin pikkukaupunkiin ja vuoteen 1957. Nelikymppinen rakkauden kolhima Glory palaa kotiin hoitamaan haurasta pastori-isäänsä, ja pian kotiin palaa myös hänen veljensä. Kahdeksanlapsisen perheen musta lammas on ollut poissa 20 vuotta. Robinson paljastaa Gloryn ja Jackin menneisyyttä hitaasti, mikä on enimmäkseen nautittavaa.

Pidin siitä, ettei Robinson kuvaile. Hän oikeastaan raportoi. Esimerkiksi Gloryn itku (jota kirjassa piisaa) paljastuu aina vasta toisen ihmisen repliikistä. Näin:

Jack sanoi: "Hyvää mykyä ei voita mikään." "Paitsi huono", Glory sanoi. Jack naurahti: "Totta, aika samanlaisia ne ovat." Sitten hän katsoi Glorya. "Voi, kyyneleitä."

Boughtonien pidättyvyyteen ja ehkä myös 50-luvun ilmapiiriin Robinsonin kerronta sopii täydellisesti. Mitään ei sanota ennen kuin on pakko.

Kotiin on täynnä surua. Jack haluaisi kuulua kotiinsa, mutta ei osaa. Pappismies haluaisi antaa anteeksi tuhlaajapojalleen, mutta ei pysty. Glory  haluaisi rakkauden riittävän, muttei usko siihen. Usko, armo ja pelastuminen – tai niiden vaikeus ja riittämättömyys – ovat kirjan suuria teemoja.

Loppuun Robinson on myös rakentanut yllätyksen, jonka kyllä arvasin jo jossain puolivälin paikkeilla.

Kotiin on pari vuotta sitten suomennetun Gileadin sisarteos. Siinä on yhteisiä henkilöitä: Gilead koostuu pappismies John Amesin kirjeistä pienelle pojalleen. Kotiin-kirjassa sivuhenkilönä esiintyvä Ames on niin vastenmielisen pyhä ihminen, etten taida tarttua Gileadiin ollenkaan.

Suositus: Hänelle, joka ei pode kaamosmasennusta.

Pomo kehui (?) eilen, että minussa on hyvää se, että pidän huonoistakin kirjoista. Se saattaa olla totta. Satakuntalainen jurmutukseni pysyy aisoissa kun luen, ja se on pelkästään hyvä asia.

Sebastian Faulksin uusimman kanssa positiivisuuteni oli kyllä vähän koetuksella. En ehkä olisi jaksanut sitä loppuun, ellei kirjasta olisi kesken kaiken tullut niin ajankohtainen. Sekin auttoi, että kirja sijoittuu lempikaupunkiini.

Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa. Gummerus, 2010. 502 sivua. Suomentanut Raimo Salminen.

Faulks rakentaa tarinansa teknisesti ihan moitteettomasti. Välillä hän intoutuu kuvaamaan subprimelainojen toimintalogiikkaa niin pitkään, että luulin ajautuneeni taloustieteen oppikirjaan, mutta esimerkiksi islamin avaamisesta tykkäsin kovasti. Ja lopussa tuli tuho, ihan kuten pitikin.

Se mikä teki Viikosta joulukuussa minulle vaikean, oli sen hyytävyys. Faulksin satiiri on niin ilotonta, ettei edes metrokuskin ja asianajajan orastava rakkaus pystynyt valaisemaan sitä. Satiirin kai pitäisi kuitenkin naurattaa, edes vähän. Vai? Varsinkin nykykirjallisuutta vihaava kriitikko oli minusta pelkästään kliseinen ja ikävystyttävä hahmo.

Jälkimauksi Viikosta joulukuussa jäi tympeys. Faulksin edellisestä, Englebystä, pidin paljon enemmän.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä kaikilla on oma lehmä ojassa.

PS. Annan huomenna kirjavinkkejä joulua varten Voicen Heräämössä kello 9. Virittäydy radion tai tv:n ääreen!

Olen lukenut kaikki John Ajvide Lindqvistin kirjat, tai siis kaikki suomennetut. Kaari on aina sama. Alkuasetelma kiinnostaa vähän, kerronta saa minut koukkuun ja lopuksi petyn. Niin kävi tämän uusimmankin kanssa.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään. Gummerus, 2010. 400 sivua. Suomentanut Jaana Nikula.

Lindqvist on parhaimmillaan kuvatessaan alkuasetelmaa: Haluaisitko kuolleen puolisosi takaisin, vaikka tämä ei osaisi puhua tai osoittaisi mitään tunteita? Mitä eläville kuolleille pitäisi tehdä? Hoitaa? Antaa uusi sosiaaliturvatunnus? Pistää eläintarhaan? Lindqvist naittaa kiinnostavasti sen mikä on tuttua ja tavallista ja sen, mikä on outoa ja fantasiaa. Hän osaa lopettaa kohtauksen niin, että seuraaavan on pakko jatkaa.

Jossain 300. sivun paikkeilla Lindqvist ikään kuin väsähtää. Kirjan loppu on epämääräistä mystiikkaa ja silkkaa paranormaalia, mikä minusta on halpa tapa jättää langat solmimatta.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä 28 päivää myöhemmin on paras zombie-elokuva.

PS. Onko ikinä kukaan kirjailija näyttänyt enemmän kirjoiltaan? Vähän tärähtäneeltä, hiukan kiinnostavalta, melkoisen itsetietoiselta.

(Kuva Marcus Bergman)