Olin jo valinnut ihan toisen kirjan helmikuun klassikoksi, kun netissä illan päätteeksi roikkunut puoliso kertoi J.D. Salingerin kuolleen. Tepsuttelin siltä istumalta kirjahyllyn S-kohtaan ja pakkasin kirjat laukkuuni tätä postausta varten.

Niin, kirjat. Tarkkaavaiset lukijat saattavat muistaa, että hyllyssäni on kaksi kappaletta Sieppari ruispellossa -kirjaa.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Tammi, 1951. Kuvassa vuoden 1985 painos yllä, vuoden 2004 painos alla.

Ensimmäisen Siepparin olen ostanut Kuopiosta 9.3.1985 (niin lukee kirjan ensimmäisen sivun oikeassa yläkulmassa) ja siinä nimikirjoituksestani saa vielä selvää. Luultavasti olin Kuopiossa kisamatkalla. Kisat olen aikaa sitten unohtanut, mutta en sitä, miten onnellinen olin löydettyäni pokkarin. Olin lainannut Siepparin kirjastosta kerta toisensa jälkeen, eivätkä vanhempani tai ystäväni ymmärtäneet, miksi halusin ostaa kirjan, jonka olin jo lukenut.

Toisen Siepparini ostin vuonna 2004. Sekin lukee ensimmäisen sivun oikeassa yläkulmassa, mutta nimikirjoituksestani ei enää saa selvää. En myöskään muista mistä tai miten ostin kirjan. Sen muistan, että mietin vähän, onko järkeä ostaa kirjaa, joka minulla jo on. Se haiskahtaa jo aika pahasti snobismilta. Sitten päätin, että tämä on sentään Sieppari.

Olin sitä paitsi utelias.

Ensimmäinen Siepparini on se Pentti Saarikosken klassikkosuomennos. Sen ensimmäinen lause kuuluu näin: "Jos teitä tosissaan huvittaa kuulla niin ensimmäinen juttu minkä te varmaan haluatte tietää on, että missä mä synnyin ja millainen oli mun surullinen lapsuuteni, ja mitä mun vanhemmat teki ja sillailla ennen kuin mä synnyin, ja muuta paskaa ala David Copperfield, mut siihen mä en ihan totta rupee."

Toinen taas on Arto Schroderuksen suomennos. Sen ensimmäinen lause kuuluu näin: "Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin varmaan haluatte tietää, missä synnyin ja millainen surkea lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja."

On tietysti makuasia, mistä pitää. Teininä minuun putosi Saarikosken mä-kieli, ja myöhemmin Saarikoskesta tuli (omien kirjojensa takia) minulle jonkinlainen kotijumala. Nykyisin pidän Schroderuksen eleettömämmästä kielestä, ja kieltämättä jotkin Saarikosken ilmaisut (blondiini) ovat aika homeisia.

Vertailua vaikeuttaa se, etten ole lukenut Siepparia englanniksi. En siis tiedä, onko Salinger itse kirjoittanut tuon alentuvan Dickensin tuohon ensimmäiseen lauseeseen vai onko se Schroderuksen epäluottamuslause nykylukijoiden sivistystasolle (ja ehkä David Copperfield tosiaan merkitsee jo useimmille taikuria). Onko Kirjasiepon lukijoilla tietoa? Tai mielipidettä suomennosten paremmuudesta?

Joka tapauksessa Sieppari on minusta yhä lumoava. Osittain se saattaa johtua siitä, että se oli nuoruuteni tärkein kirja: samaistuin voimakkaasti väärinymmärrettyyn Holden Caulfieldiin. Pakotin muuten 15-vuotiaan  bonuslapseni lukemaan Siepparin ja kun hän ei syttynyt ("en mä oikein tajunnut, mitä se yritti"), petyin. Sitten tajusin, että luultavasti se on hyvä asia. Ehkä bonuslapsi ei tunne itseään yksinäiseksi ja sekavaksi.

Nyt aikuisena luen kirjan aina silloin tällöin, katson hysteeristä Holdenia hellästi kuin äiti enkä oikein tajua, miksi pidin häntä itseni kaltaisena.

PS. Omistan myös muut suomennetut Salingerit, Yhdeksän kertomusta ja Franny ja Zooey. Suosittelen niitäkin.

Ryhdyin Pitkään juoksuun vähän samasta syystä kuin vuorikiipeilijä vuoreen: koska se oli siinä. Ja koska se oli ohut. Ja koska se oli Keltaisen kirjaston kirja, ja koska joku sanoi, ettei se ole niin vaikea kuin Jean Echenozin aiemmat.

Jean Echenoz: Pitkä juoksu. Tammi, 2010. 127 sivua.

Yllätyin iloisesti. Pitkä juoksu kertoo juoksija Emil Zatopekistä, joka voitti Helsingin olympialaisissa kolme kultaa: 5 000 metrillä, 10 000 metrillä ja maratonilla. Yhtä paljon Pitkä juoksu kertoo kuitenkin Tsekkoslovakian ja Euroopan historiasta ja tavallisesta ihmisestä ismien pyörityksessä.

Echenoz aloittaa tarinan, kun natsit valtaavat 17-vuotiaan Emilin kotikylän, ja lopettaa sen 1970-luvulle, jolloin Emil peruu Prahan keväänä esittämänsä kommunisminvastaiset mielipiteet ja saa arkistonhoitajan paikan urheilun tiedotuskeskuksen kellarista.

Zatopek juoksi raskaasti kuin jääkiekkoilija, mutta Echenoz kirjoittaa kevyesti kuin taitoluistelija. Hän leikittelee, pilailee ja jättää sanomatta niin että lukija saa oivaltamisen ilon. Hän katselee kohdettaan ironisen välimatkan päästä, ja sen takia kirja on enemmän välipala kuin herkku. Vaikka nautin Pitkästä juoksusta ja toivoin, että se ei loppuisi, mutta kun se sitten loppui, en jäänyt suremaan.

Suositus: Hänelle, jota kiinnostavat historiassa ihmiset.

Tykkään kirjoista, jotka vievät minut maailmaan, jota muuten en näkisi. Punainen mekko tekee niin.

Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010. 288 sivua.

Punainen mekko kertoo Noorasta, joka ei jaksa opiskella tai tehdä töitä tai oikeastaan mitään muutakaan. Hän kokeilee ensin strippausta, mutta päätyy prostituoiduksi, koska siitä maksetaan paremmin eikä siinä tarvitse kuin "maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle".

Hyvää kirjassa on sen lakonisuus. Tiilikka ei kuvaa prostituoidun työtä hohdokkaaksi tai mässäile yksityiskohdilla. Asiakkaista osa on kaameita, osa säälittäviä, osa ihan mukavia. Ja koska 23-vuotias esikoiskirjailija on paljastanut työskennelleensä itse prostituoituna, kuvauksen voinee kuvitella olevan realistista.

Hyvää kirjassa on sekin, että Tiilikka näyttää Nooran ajautumisen umpikujaan selittämättä sitä puhki. Noora tavoittelee prostituoidun työllä vapautta, mutta rakentaakin itselleen vankilan.

Ja varmaan jotain Tiilikan taitavuudesta kertoo se, että olin kirjan alussa raivoissani Nooralle. "Kelasin, oliko se vain kateellinen mun vapaudelle, kun se itse oli jäänyt kiinni urakierteeseensä", tämä ajattelee äidistään. Tämä siis parikymppiseltä, jolla ei ole ystäviä, työtä, tavoitteita tai intohimoja. Mikä idiootti!

Noora haluaa rahaa tekemättä mitään ja aikaa tehdä omia juttujaan, mutta ei tunnu tietävän, mitä ne jutut olisivat. Noora muistuttaa minua niistä, jotka haluavat Big Brother -julkkiksiksi tai osallistuvat Idols-karsintoihin, vaikka laulavat huonommin kuin minä (ja minä laulan todella huonosti). Mistä tulee se ajatus, ettei menestys vaadi työntekoa? Tai että itsensä elättämäinen ja kunniallinen työ olisi jotenkin orjuuttavaa? Ehkä vika on minussa: olen varmaan vanhanaikainen ja porvarillinen. Joka tapauksessa minulle Nooran tapa katsoa maailmaa on vähän scifiä.

Ison miinuksen Punainen mekko saa kielestään, joka on latteaa ja tylsää. Se ehkä sopii aiheeseen, mutta ei palkitse lukijaa mitenkään.

Suositus: Hänelle, joka haluaa kurkistaa toiseen maailmaan.

Kirjasiepon ensimmäinen Aution saaren kirjat -lista ilmestyi viime viikolla. Jatkoa seuraa, kunhan toiveenne ovat selvillä, rakkaat sieppolaiset. Kenen Aution saaren kirjat -listan haluaisit lukea ja miksi? Vain mielikuvitus on rajana, mutta kahdesta yhtä hyvästä valitsen sen, jonka voi toteuttaa.

Nimeä ehdokkaasi ja perustele valintasi. Vastausaikaa on perjantaihin 12. helmikuuta kello 9 asti.

Palkitsen hauskimmat ja oivaltavimmat perustelut tietysti hyvällä luettavalla. Jaossa on kymmenen uutuuskirjaa: Tammen kustantama Valerie Tong Cuongin Pariisissa, sattumalta on harmiton, hellä ja huvittava tarina viidestä ihmisestä yhdessä kaupungissa.

Ja tietysti yritän toteuttaa esitettyjä listatoiveita. Perjantaina 12. helmikuuta julkistetaan voittajien lisäksi Sofi Oksasen lista.

Päivitys 13. helmikuuta 2010: Tämä kilpailu on päättynyt.

Koska keskustelu lapsena kielletyistä kirjoista nosti kerta toisensa jälkeen esiin Sidney Sheldonin, päätin harjoittaa tutkivaa bloggausta ja lukea uudelleen Sydänyön tuolla puolen -kirjan. Mitä ilmeisimmin siihen tiivistyy jotain sukupolvemme seksuaalihistoriasta.

Se kirja, jota lapsena luin äidiltä salaa, ei näyttänyt tältä. Se taisi olla kirjakerhopainos. Tämä oli painettu 1977.

En varsinaisesti yllättynyt, kun kirja löytyi kirjastossa hyllystä. Siitä yllätyin, miten vähän seksiä kirjassa oli: 432 sivun aikana korkeintaan 10 seksikohtausta (en jaksanut laskea tarkkaan). Nekin olivat tämäntyyppistä: "Noellen sormenpäät alkoivat leikitellä kevyesti miehen huulilla, kosketella niitä lepattaen kuin perhosen siivet, ja sitten ne siirtyivät miehen rinnalle ja vatsalle. Noelle huomasi, että miehen elin alkoi taas jäykistyä pystyyn." Ei se enää minusta tuntunut kiihottavalta.

Mitäs muuta? 1973 kirjoitetuksi Sydänyön alku on varmaan ihan vetävä. Sheldon käyttää elokuvista tuttua kohtaustekniikkaa päähenkilöiden esittelemiseksi ja vihjaa juuri sopivasti siihen, mitä tuleman pitää. Sen jälkeen kirja on aika huttua: Sheldon pikemminkin kertoo kuin näyttää asioita, ihmiset ovat kliseekimppuja ja arvomaailma pöyristyttävää.

En suosittele kenellekään edes välipalaksi, valitan.