Joulun iloinen yllätys oli Ansa. En ollut koskaan kuullutkaan Marko Leinosta ja tartuin rikosromaaniin vähän sillä mielellä että katsotaan nyt, saako tämän kanssa aikansa kulumaan.

Marko Leino: Ansa. Tammi, 2009. 488 sivua.

Löysin itseni hyvistä käsistä. Leino kuljettaa tarinaa kuin elokuvaa, vaihtaa näkökulmaa eikä tursuta tekstiä täyteen adjektiiveja. Kirjan liepeestä luinkin, että hän on "arvostetuimpia suomalaisia elokuvakäsikirjoittajia" sen lisäksi että on julkaissut proosaa, näytelmiä, runoja ja lastenkirjoja. Ansa on hänen toinen rikosromaaninsa (se eka, Epäilys, on jo tilattu kirjastosta).

Ansassa ovat oikeastaan kaikki kirjan henkilöt. Huumepoliisi Juha Viitasalo on tehnyt jotain väärää, hänen vaimonsa Sari on mielensä vanki, nuori Vesa Levola on joutunut isänsä takia mahdottomaan tilanteeseen. Kaikilla on vaihtoehtoja aika vähän. Sen Leino näyttää minusta hyvin, ihan ilman saarnoja.

Ansassa salakuljetetaan heroiinia Venäjältä, huijataan ja murhataan, mutta siinä myös unelmoidaan paremmasta, pyristellään kohti vapautta ja rakastetaan aidosti. Huomasin jännittäväni, miten Viitasaloille ja Vesalle käy. Ja aidon trilleristin tavoin Leino kiepauttaa juonta lopussa vielä yhden kerran senkin jälkeen, kun lukija luulee hänen jo lopettaneen.

Suositus: Silloin kun haluat vähän jännittää.

Niin siinä kävi kuin pelkäsin: en saanut otetta Säihkenäyttämöstä. Kaiken huipuksi rikoin omaa sääntöäni, jonka mukaan kirjan saa keskeyttää vasta 30 sivun jälkeen. Mukavuudenhaluni voitti jo sivulla 13.

Hävettää. Mutta maailmassa on niin paljon kirjoja, etten halua lukea yhtään väkisin, en vaikka Liisa ja Anna-Kaari kuinka hehkuttaisivat.

Ennen olin muuten vakaasti sitä mieltä, että jokainen aloitettu kirja pitää lukea loppuun, mutta nykyisin sovellan siis itse kehittämääni 30 sivun sääntöä. Se perustuu siihen, että moni oikeasti hyvä kirja alkaa hitaasti ja koukuttaa vasta kun jaksaa alun pohjustuksen. Mutta kuten Säihkenäyttämöstä huomaa, suhtaudun sääntööni tiukasti kuin mökkiverkkareiden resori.

Mitä sääntöjä teillä on kirjan jättämisestä kesken?

Vietin ison osan joulua miettimällä, mikä oikeastaan on se minä, jona itseäni pidän. Hmph. Olisin ehkä mieluummin vain miettinyt, minkä konvehdin valitsen seuraavaksi.

Syy on Richard Powersin, joka on kirjoittanut hienon kirjan siitä, miten ohut ihmisen identiteetti on ja miten hauras se silta, joka yhdistää meidät muihin.

Richard Powers: Muistin kaiku. Gummerus, 2009. 647 sivua.

Muistin kaiku alkaa kun 27-vuotias Mark Schluter ajaa tieltä, loukkaantuu ja vajoaa koomaan. Hänen siskonsa Karen jättää kaiken, muuttaa takaisin kotikaupunkiin ja alkaa hoitaa pikkuveljeään. Kun Mark herää, hänen yöpöydältään löytyy salaperäinen viesti. Pian paljastuu, että Markilla on Capgrasin syndrooma: hän muistaa kaiken, mutta ei tunnista rakkaimpiaan. Niinpä hän uskoo, että Karen on vain taitava jäljittelijä, ja vähitellen Karenkin alkaa epäillä samaa.

Paikalle lentää aineistoa uuteen kirjaansa keräävä aivotutkija Gerald Weber, ja kuvassa vilahtelee myös omituisen epäitsekäs hoitaja Barbara. Kaukana taustalla kaksoistornit sortuvat ja Yhdysvallat lähtee sotaan, ja koko ajan kaiken keskellä lentävät kurjet, joiden elintilaa uhkaa joenvarren rakennushanke. Lopulta kukaan ei ole ihan sama ihminen kuin alussa.

Huh. Tiivistettynä Muistin kaiku kuulostaa sekavalta, monimutkaiselta ja kummalliselta, mutta todellisuudessa se on looginen, viihdyttävä ja syvällinen. Powers on niin taitava kertoja, että Muistin kaiun lukee helposti kuin dekkarin. Hän kertoo aivotutkimuksesta ja ihmisaivojen rakenteesta viihdyttävästi kuin Bill Bryson maailman synnystä.

Tärkeintä tietysti on, että Powers luo niin kokonaisia ja eläviä ihmisiä, että heitä jää kaipaamaan. Minulle läheisimmäksi taisi tulla Weber, joka ei enää tiedä, onko tutkija vai kirjailija, tiedemies vai hyväksikäyttäjä. Ihan pienessä mittakaavassa kävin samanlaista kriisiä läpi kun aikoinaan siirryin talouslehdestä naistenlehteen. Samaistuin myös ikuisesti muiden hyväksyntää etsivän Karenin tunteisiin: epävarmuuteen, suruun ja kauhuun siitä, että veli pitää häntä huijarina.

Hassua. Kuten sanottu, Muistin kaiku sai minut ajattelemaan paljon omaa minuuttani ja elämääni tähän asti. Taittelin kirjaa koirankorville sieltä täältä ja alleviivasin tärkeitä kohtia tässä käytettäviksi. Nyt ne kaikki näyttävät irrallisilta, tyhjiltä. Jokainen vaatisi selityksekseen henkilökohtaisen tarinan, ja tämä on jo nyt turhan pitkä teksti. Tyydyn siis yhteen:

"Yksikään ihminen ei näe omia oireitaan. Yksikään ihminen ei tiedä, keneksi muut hänet tietävät."

Suositus: Hänelle, joka nauttii tarinasta ja pohdiskelusta.

Minusta parhaat kirjat kertovat sekä yksilöistä että isoista asioista. Ne sekä koskettavat että saavat ajattelemaan. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on sellainen ja siis erinomainen klassikko tammikuuksi.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani. Tammi, 1988. 330 sivua. (Kuvassa vuoden 2004 painos.)

Rakkaani teki minusta kertaheitolla Morrison fanin. Olen kirjan alesta vuonna 1993 (se maksoi 50 markkaa, kertoo paikoilleen jäänyt hintalappu) vähän ennen kuin Morrison sai Nobelin ja rakastuin. Nykyisin taidan omistaa kaikki suomennetut morrisonit ja yhden englanninkielisenkin (Mercy oli liian vaikeaa kieltä, joten lopulta oli pakko kuitenkin odottaa Armolahjaa), mutta Rakkaani on yhä se, jonka olen lukenut useimmin ja jota rakastan eniten.

Kirja kertoo Sethestä, joka on entinen orja ja rikki. Hän on menettänyt miehensä ja lapsensa, asuu pienessä mökissä kaupungin laidalla tyttärensä ja kuolevan anoppinsa kanssa ja yrittää unohtaa menneen. Ensin haurasta tasapainoa järkyttää ex-orja Paul D, sitten nuori tyttö, Rakkain, joka takertuu Sethen perheeseen kuin elämään. Morrison kertoo Sethen tarinan takaumien ja aikatasojen labyrinttinä, mutta lukija pysyy silti vaivatta mukana.

Minun kansani, minun rakkaani on kaunis, järkyttävä ja hieno kirja, joka saa toivomaan että sen voisi lukea yhä uudelleen ensimmäisen kerran.

Helmikuun kuukauden klassikko tammikuun viimeisenä perjantaina!

Kuten olen jo tainnut mainita, päästän vain harvat kirjat kotiini asumaan. Tämän syksyn kirjoista Nam Len Merimatka on sellainen, josta en kestä erota. Luin sen jo runsas kuukausi sitten, mutta jostain syystä en ole saanut suositeltua sitä kirjasieppolaisille kuin lyhyesti. Ehkä halusin alitajuisesti pitää aarteen itselläni, mene ja tiedä.

Nam Le: Merimatka. Like, 2009. 274 sivua.

Merimatkassa on seitsemän novellia, joista jokainen kuvaa ihmisiä kahden maailman välissä. Yksi kertoo pienestä tytöstä Hiroshimassa toisen maailmansodan lopussa, toinen ammattitappajasta Kolumbiassa, kolmas amerikkalaisesta naisesta Teheranissa. Rakastin niistä jokaista, myös sitä ensimmäistä, joka aluksi tuntui pitkästyttävältä. (Miksi muuten kokoelmien ensimmäiset novellit ovat usein tylsimpiä?)

Rakastin sekä Len ihmisiä että hänen kieltään: se soljuu kauniisti ja vaivattomasti ja runollisesti, mutta ei maalaile tai koristele. "Aikakin muuttui upottavaksi: myrskyä edeltäneet kuusi päivää venyivät, sulautuivat muistoihin, kunnes vaikutti siltä kuin kaikki koskaan tapahtunut olisi tapahtunut tällä merimatkalla."

Suositus: Hänelle, joka arvostaa laatua.