Aina biisien sanat eivät toimi tekstinä. Ismo Alanko on mestari, joten lienee luonnollista, että hänen sanansa toimivat. Jännittävää on se, että joissakin tapauksissa jopa paremmin kuin lauluina. Ehkä se johtuu siitä, että nyt niistä saa varmasti selvää.

Johnny Kniga eli WSOY on koonnut Alangon kaikki sanoitukset yhdeksi kirjaksi. Se on, kuten takakansikin lupaa, kokokuva. Biisit ovat kirjassa levyittäin, ilmestymisjärjestyksessä, ja lopun aakkosellisesta hakemistosta löytää helposti suosikkinsa.

Ismo Alanko: Sanat. Johnny Kniga, 2011. 448 sivua.

Tietysti kirjasta olisi voinut tehdä vielä massivisemman: kertoa biisien taustoja (minua esimerkiksi kiinnostaa, onko Pentti-runon Pentti Pentti Saarikoski) ja syntyhistoriaa. Se olisi ehkä miellyttänyt hardcorefaneja.

Minä olen tyytyväinen pelkkiin teksteihin. Kuten Alanko sanoo esipuheessa:

"Musiikki on lähes aina useamman ihmisen yhteistyön tulos, tekijöiden kollektiivisen hengen summa. Tekstit sen sijaan ovat hyvin henkilökohtaisia. Tuntuu, kuin olisin riisuuntunut silmiesi edessä, ojentanut tarjottimella koko tähänastisen elämäni."

Siltä Sanojen lukeminen tuntuukin. Tässä näyte Kuka teki huorin -levyltä (1986):

Kaksin

Orpo on outona suuressa maailmassa liikkua yksinänsä kylmissänsä ulkona nukkua yksin ikäväänsä

kun minä sitten sinut näin, niin aurinko hullaantui rämähti lämpöä loistamaan ja niin kaikki valaistui

nyt silloinkin kun yksin oon, niin olen minä kaksin kaksin hyvyys kainalossa, hiljaa sylityksin

Hyvää viikonloppua, vietittepä sitä yksin, kaksin tai kolmin!

Tunnustan: olen kirjallinen takinkääntäjä.

Niinhän siinä kävi, että kun annoin Monika Fagerholmille aikaa, ihastuin syvästi. Työkaverini, Fagerholm-fani Liisa totesi, ettei siihen yleensä kyllä tarvita kahta välilevyleikkausta, mutta minä taidan olla vähän vaikea tapaus.

Ensin taustaa (jonka jotkut lukijat saattavat muistaakin). Jätin Säihkenäyttämön tuoreeltaan kesken vain muutaman sivun jälkeen, koska en ymmärtänyt kirjasta mitään. Tämän  tunnustamisesta nousi jonkinlainen kiihkeä keskustelu täällä blogissa, mikä yhdessä ystävieni painostuksen kanssa sai minut lupaamaan, että annan kirjalle vielä joskus uuden mahdollisuuden.

Kun myöhemmin törmäsin Amerikkalaisen tytön pokkariversioon, ostin sen hyllyyni siltä varalta, että maltan joskus aloittaa alusta. No, välilevyn pullistuma tarjosi kerrankin tarpeeksi aikaa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Teos, 2004. 530 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Amerikkalainen tyttö oli minusta niin kiehtova ja jännittävä kirja, etten ymmärrä miksen sitä aikoinaan lukenut. Minua kiehtoi erityisesti Sandra Wärnin ja Doris Flinkenbergin ystävyys (tai rakkaus) – paljon enemmän kuin se, mitä amerikkalaiselle tytölle oikeastaan lopulta tapahtui.

Kirjahan sijoittuu Seutu-nimiselle alueelle ja 1960–70-luvuille. Eddie-niminen tyttö hukkuu lampeen, mistä syntyy huhujen, kuiskausten ja tarinoiden kierre.

Fagerholm kirjoittaa sirpaleista ja moninäkökulmaista tarinaa, joka toistaa, kertaa ja kierrättää tapahtumia. Kirja tuotti minulle valtavasti oivalluksen ja ilon hetkiä.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Teos, 2009. 456 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Kun olin saanut Amerikkalaisen tytön loppuun, pakotin Liisan lainaamaan minulle Säihkenäyttämön. Pidin siitäkin paljon, mutta Liisa saa kyllä kirjansa takaisin.

Säihkenäyttämö on niin sanotusti itsenäinen jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle. Sen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle ja siinä on samoja ihmisiä kuin edeltäjässä. Se on jos vielä toisteisempi ja sirpaleisempi kuin edeltäjänsä. Minusta se on myös väkinäisempi, pinnistetympi ja itsetietoisempi kuin edeltäjänsä.

Säihkenäyttämö sai minut kuitenkin ajattelemaan muistamista ja totuutta: Mikä sellainen, johon uskon, on keksittyä? Tai väärä tulkinta? Kenen totuus on se oikea? Ei kenenkään? Kaikkien?

Löysin myös paljon itselleni tosi ajatuksia, sellaisen kuin tämä:

"Joten oli se tulevaisuus millainen tahansa, oikeustiede, kaikki talot joissa hän on asuva ja jotka omistava, kaikki kiinteistöt – niin hän tietää NYT, että juuri tämä näkymä, näkymä kioskin tiskin takaa tai kioskin ovelta missä hän aina seisoi tupakalla, sama tori, tämä tori, seudulla, kunnankeskus jota hän on tuijottanut kauimmin elämässään tulee pysymään hänessä pisimpään. Olemaan hänen kaikkein omintaan, riippumatta siitä tarkoittaako se jotain vai ei."

Edelleen kritisoin molempien romaanien alkuja, mutta varsinkin Säihkenäyttämöä. En suosittele Säihkenäyttämöä hänelle, joka ei ole lukenut Amerikkalaista tyttöä. Itse asiassa ne kannattaa lukea peräkkäin, yhteen menoon. Enkä ottaisi jatkossakaan kumpaakaan kirjaa bussilukemiseksi. Mutta ajan kanssa nautittavaksi suosittelen niitä empimättä.

Suositus: Hänelle, joka ehtii seurata lumen sulamista.

Pitäisi purkaa sitä viime viikolla luettujen kirjojen pinoa, mutten malta. Satuin nimittäin aamulla katsomaan pari vuotta sitten valmistunutta Ameliaa. Hilary Swankin tähdittämä elokuva on elämäkerta Amelia Earhartista, naisesta joka ensimmäisenä lensi yli Atlantin ja joka katosi yrittäessään lentää maailman ympäri.

Leffa oli tylsä mutta toi mieleeni ihanan kirjan, josta olen joskus tässä blogissa maininnut, mutta jonka näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin ottaa taas esiin.

Minä olin Amelia Earhart on jostain itsellenikin vähän hämärästä syystä minulle tärkeä kirja. Sen pohjalla on tositarina siitä miten Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noolan katosivat lennollaan. Jane Mandelsohn kirjoittaa kauniin ja runollisen tarinan siitä, miten kaksikko pelastuu autiolle saarelle.

Kirja onnistuu siinä, missä elokuva kaikkine laajakuvineen ei: kuvaamaan vapautta ja yksinäisyyttä ja rakkautta. Tämä on ihan alusta:

"Taivas on lihallinen. Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa."

Olen ostanut kirjaa lahjaksi ystävilleni, mutta nyt sen painos on varmasti loppu. Ainakin pääkaupunkiseudulla sitä saa kyllä kirjastosta.

(Amelian vaikutuksesta nykymuotiin voi muuten lukea vaikka tästä.)

Earhartista taas tuli mieleeni toinen hieno fiktiivinen elämäkerta.

Joyce Carol Oates onnistuu minusta kertomaan fiktion keinoin Marilyn Monroesta jotain sellaista, mihin ainakaan minun lukemani elämäkerrat eivät ole pystyneet. Blondi on jättimäinen, ristiriitainen, tosi ja kirkas kirja, yksi parhaita koskaan lukemiani. Voisinpa lukea sen uudestaan ensimmäistä kertaa.

Ja koska kolme on journalismissa parempi luku kuin kaksi, esittelen yhden ihan perinteisenkin elämäkerran.

Yleensähän en juuri pidä elämäkerroista. Ne ovat yleensä hymisteleviä, yksipuolisia ja tylsiä: en jaksa lukea yksityiskohtaista selostusta päähenkilön kouluvuosista tai kuka teki mitä missäkin levytyssessiossa. Elämäkerrat ovat tarinoita sankareista, mutta minua kiinnostavat ihmiset.

Caroline Mooreheadin kirjoittama Martha Gellhorn: A Life on kuitenkin niin julma päähenkilöään kohtaan, että sen antamaan kuvaan on pakko uskoa.

Martha Gellhorn oli toimittaja, joka työskenteli sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa (hän kävi reportaasimatkalla Suomessakin). Hän kertoi tavallisista sotilaista ja sodan vaikutuksista ihmisiin.

Työssään Gellhorn oli sankari, mutta yksityiselämässään melkoisen rikkinäinen. Hän esimerkiksi adoptoi pojan, mutta käytännössä hylkäsi hänet ensin sukulaisten ja sitten sisäoppilaitosten hoiviin.

Huh. Olen nyt käyttänyt selvästi yli sallitun puolituntisen tässä tuolissa. Sohva kutsuu. Hyvää naistenpäivää!

Kiitos taas hyvän voinnin toivotuksista! Toinen pullistumaleikkaus on nyt onnellisesti takana ja kolmas olisi lääkärin mukaan jonkin sortin ihme, joten eiköhän tämä ollut tässä.

Olen taas toipumisen siinä vaiheessa, jossa istumista pitää rajoittaa: puran siis kirjasumaa pikku hiljaa. Pino sängyn vieressä on melkoinen.

Aloitan siitä, joka teki suurimman vaikutuksen.

.

Jonathan Franzen: Freedom. Farrar, Strauss and Giroux, 2010. 562 sivua.

Jonathan Franzenin neljäs romaani alkaa vähän hitaasti, mutta kun lukemiseen kerran ryhtyy, tarina vie. Freedom kertoo Patty ja Walter Berglundista, heidän lapsistaan Joeystä ja Jessicasta ja heidän ystävästään Richardista.

Walter on passiivisaggressiivinen hyvis, joka menee töihin pahaan kivihiilifirmaan pelastaakseen yhden lintulajin. Patty on koripallotähti, joka ryhtyy täydelliseksi kotiäidiksi ja huomaa olevansa alkoholisti, jonka teinipoika muuttaa naapuriin. Richard on marginaalirokkari, josta tulee jonkin sortin tähti.

Kaikki ovat tukevasti ylemmän keskiluokan edustajia, heitä joilla vapautta on pikemminkin liikaa kuin liian vähän mutta jotka tuntuvat koko ajan pyristelevän vapaaksi jostakin.

Freedom on etäinen, viileä ja ironinen kirja. Niinpä en erityisesti liikuttunut mistään, mitä siinä tapahtui, mutta kiinnostuin kyllä Franzenin ristiriitaisista ihmisistä. Halusin tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu: Jättääkö Patty Walterin Richardin takia? Ryhtyyko Walter suhteeseen Lalithan kanssa? Selviääkö Joey kuiville sotabisneksistään?

Franzen nivoo saippuaoopperaa ilmastosaarnaan niin taiturimaisesti, että tunsin koko ajan lukevani jotain yhtä aikaa viihdyttävää ja syvällistä ja tärkeää. Se on aika palkitsevaa.

Tarinaa Franzen kuljettaa melkein liian täydellisesti. Näkökulma vaihtuu juuri oikeassa kohtaa ja juoni keriytyy auki esimerkillisesti. Sota ja rauha mainitaan niin usein, että tyhmempikin tajuaa sen olevan Franzenin benchmark, niin sanotusti. Minua sivistyneemmät osaavat sanoa, onko niin oikeasti.

Koska englanti ei ole äidinkieleni, annan varmasti Franzenille anteeksi paljon sellaista, jota suomennokselta en hyväksyisi. Yhdysvalloissa Franzenin möhkäle on saanut ristiriitaisen vastaanoton: toiset ylistävät sitä, toiset se saa raivoon. Minä en osaa sanoa, onko se Suuri Amerikkalainen Romaani Meidän Ajastamme (itse asiassa epäilen, että se selviää oikeasti vasta joskus sadan vuoden kuluttua).

Siitä olen varma, että Freedom on tärkeä kirja minulle. Kuukauden aikana olen liikkunut kotoa vain lähikauppaan ja sairaalaan, mutta ajatukseni ovat askarrelleet isoissa asioissa. Olen ajatellut esimerkiksi sitä, paljonko vapautta on liikaa ja miksi.

Suositus: Hänelle, joka ei ymmärrä, miksi lihankulutus vain kasvaa.

Koska ulkona on kylmää ja pimeää, huomasin lukevani tätä Sirkka Seljan runoa yhä uudelleen ja uudelleen. Tuli kesä, ja turvallinen olo.

Männyt tuoksuvat vierellä, selän alla kuuman ja rosoisen kallion ihoakoskettava todellisuus. Mutta ei tässä kaikki: korkeimmalla huipulla istuu kolme jänistä kuin kolme suojelijaa, kolme jäniksenmuotoista enkeliä, valtavien korvien äärimmäiset karvatupsut ottavat vastaan ääniä kuulemisen takaa.

Sirkka Selja: Riikinkukon lapsi. Valitut runot 1942–2010. WSOY, 2010. 415 sivua.

Hyvää viikonloppua!

PS. Olivian nettisivuja huolletaan viikonloppuna. Se tarkoittaa mahdollisesti (tai siis todennäköisesti) katkoksia sivuston toiminnassa. Työ alkaa lauantaina kello 18 ja päättyy sunnuntaina kello 12. Pahoittelut jo etukäteen!