Pakkohan se oli lukea kerralla alusta loppuun. Katkeamispiste on taidokkaasti (joskin vähän kaavamaisesti) rakennettu romaani aiheesta, joka on hurjempi kuin mikään mitä iltapäivälehdet ovat kertoneet. Se kertoo opettajasta, joka koulunaamunavauksessa tappaa kolme oppilasta, yhden opettajan  ja itsensä.

Simon Lelic: Katkeamispiste. Like, 2011. 296 sivua. Suomennos Terhi Kuusisto.

Simon Lelic kerii tragediaa auki vähä kerrallaan. Kirjassa on äänessä vuorotellen kertoja, joka kuvaa tapausta tutkivan poliisin Lucia Mayn elämää, ja 15 ihmistä, jotka kukin kertovat tapauksista Maylle. Lelic on fiksusti jättänyt Mayn kysymykset pois, jolloin kuulusteluista tulee monologeja. Hän tavoittaa eri ihmisten äänet hienosti. Niin kuin tämä kirjan aloitus:

"Mä en, kato, ollut siellä. Mä en nähnyt mitään. Mä ja Banks oltiin lammikoilla ja me kurvailtiin Sainsburyn ostoskärryillä, jotka me oltiin löydetty nurtsilta."

Tai tämä, vähän kauempaa:

"Mitä näiden taustalta aina paljastuu, komisario? Samuel opetti historiaa. No, ajatellaanpa historiaa. Mikä on ollut yhteinen motiivi mielipuolisille teoille, moraaliselle rappiolle, epätoivolle? Mikä ylitse muiden on ajanut ihmisiä varastamaan, valehtelemaan ja pettämään?"

Ampumisen taustalta paljastuu vähitellen niin kaamea kiusaamisen kulttuuri, että minulla oli suoranaisia vaikeuksia pitää sitä uskottavana. Ehkä kyse on itsesuojelusta: aivoni kieltäytyivät pitämästä tapahtumia mahdollisina.

Tilannetta ei parantanut se, että muutamat Lelicin henkilöistä olivat melkoisen yksiulotteisia. Esimerkiksi koulun rehtori muistutti lähinnä sarjakuvapahista. Uskottavuutta ei lisännyt sekään, että Maytä kiusaa työpaikalla pari muuta  sarjakuvapahista. Siinä oli rautalankaa jo vähän yliannos.

Hyvää Lelic tietysti tarkoittaa. Kiusaaminen on väärin. Sitä ei saa hyväksyä. Mutta eikö kiusaamisen kärjistäminen näin rajuksi myös vapauta lukijaa vastuusta? Katkeamispisteen tapahtumiin verrattuna arkinen syrjintä kun tuntuu kovin satunnaiselta. Se että yhtä työkaveria ei koskaan pyydetä lounaalle on aika kesyä verrattuna siihen, että hänen jalkansa katkaistaisiin tahallaan futismatsissa.

Suositus: Hänelle, joka katsoo Poliiseja.

Kiitos taas hyvän voinnin toivotuksista! Toinen pullistumaleikkaus on nyt onnellisesti takana ja kolmas olisi lääkärin mukaan jonkin sortin ihme, joten eiköhän tämä ollut tässä.

Olen taas toipumisen siinä vaiheessa, jossa istumista pitää rajoittaa: puran siis kirjasumaa pikku hiljaa. Pino sängyn vieressä on melkoinen.

Aloitan siitä, joka teki suurimman vaikutuksen.

.

Jonathan Franzen: Freedom. Farrar, Strauss and Giroux, 2010. 562 sivua.

Jonathan Franzenin neljäs romaani alkaa vähän hitaasti, mutta kun lukemiseen kerran ryhtyy, tarina vie. Freedom kertoo Patty ja Walter Berglundista, heidän lapsistaan Joeystä ja Jessicasta ja heidän ystävästään Richardista.

Walter on passiivisaggressiivinen hyvis, joka menee töihin pahaan kivihiilifirmaan pelastaakseen yhden lintulajin. Patty on koripallotähti, joka ryhtyy täydelliseksi kotiäidiksi ja huomaa olevansa alkoholisti, jonka teinipoika muuttaa naapuriin. Richard on marginaalirokkari, josta tulee jonkin sortin tähti.

Kaikki ovat tukevasti ylemmän keskiluokan edustajia, heitä joilla vapautta on pikemminkin liikaa kuin liian vähän mutta jotka tuntuvat koko ajan pyristelevän vapaaksi jostakin.

Freedom on etäinen, viileä ja ironinen kirja. Niinpä en erityisesti liikuttunut mistään, mitä siinä tapahtui, mutta kiinnostuin kyllä Franzenin ristiriitaisista ihmisistä. Halusin tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu: Jättääkö Patty Walterin Richardin takia? Ryhtyyko Walter suhteeseen Lalithan kanssa? Selviääkö Joey kuiville sotabisneksistään?

Franzen nivoo saippuaoopperaa ilmastosaarnaan niin taiturimaisesti, että tunsin koko ajan lukevani jotain yhtä aikaa viihdyttävää ja syvällistä ja tärkeää. Se on aika palkitsevaa.

Tarinaa Franzen kuljettaa melkein liian täydellisesti. Näkökulma vaihtuu juuri oikeassa kohtaa ja juoni keriytyy auki esimerkillisesti. Sota ja rauha mainitaan niin usein, että tyhmempikin tajuaa sen olevan Franzenin benchmark, niin sanotusti. Minua sivistyneemmät osaavat sanoa, onko niin oikeasti.

Koska englanti ei ole äidinkieleni, annan varmasti Franzenille anteeksi paljon sellaista, jota suomennokselta en hyväksyisi. Yhdysvalloissa Franzenin möhkäle on saanut ristiriitaisen vastaanoton: toiset ylistävät sitä, toiset se saa raivoon. Minä en osaa sanoa, onko se Suuri Amerikkalainen Romaani Meidän Ajastamme (itse asiassa epäilen, että se selviää oikeasti vasta joskus sadan vuoden kuluttua).

Siitä olen varma, että Freedom on tärkeä kirja minulle. Kuukauden aikana olen liikkunut kotoa vain lähikauppaan ja sairaalaan, mutta ajatukseni ovat askarrelleet isoissa asioissa. Olen ajatellut esimerkiksi sitä, paljonko vapautta on liikaa ja miksi.

Suositus: Hänelle, joka ei ymmärrä, miksi lihankulutus vain kasvaa.

Sen kunniaksi, että muutaman tunnin kuluttua lähden taas Lontooseen, on aika esitellä talven ihastuttavin elämäkerta. Tai siis ihastuttavin ainakin meidän anglofriikkien mielestä. Muut saattavat pitää sitä hupsuna ja elitistisenä.

Puhun tietysti Mitfordin tytöistä.

.

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa. Schildts, 2010. 476 sivua. Suomentanut Titia Schuurman.

Olin säästellyt Mary S. Lovellin kirjaa jouluherkukseni, mutta vihaiset linnut pakottivat minut lykkäämään lukemista uuteen vuoteen. Sittenkin luin sitä hitaasti, vaikka nautin joka luvusta. Tuijotin sisarusten kuvia lumoutuneena ja siteerasin tekstiä puolisolleni, joka ei edes yrittänyt peitellä tuskastumistaan. Tämä taitaa olla  naisten kirja.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, kerrottakoon, että Mitfordin tytöt tarkoittaa aristokraattisen englantilaisperheen kuutta kaunista ja älykästä tytärtä.

Jessicasta tuli kommunisti, Dianasta fasisti ja Nancystä menestyskirjailija (en käsitä, miksen ole lukenut hänen kirjojaan – onko joku muu?). Unity onnistui hankkiutumaan Adolf Hitlerin sydänystäväksi ja Deborah nai herttuan. Pamela sentään eli tavallista maalaiselämää. Sisarusten ystäväpiiri vilisee sellaisia nimiä kuin Winstron Churchill, John Kennedy ja Evelyn Waugh.

Mitfordien jännittävä elämä kuvaa hyvin heidän aikaansa. He kävivät perheen sisällä samoja sotia kuin koko maailma, ja perheen tarinassa heijastuu myös koko yhteiskunnan muutos. Siinä missä Sydney-äiti hädin tuskin pärjää viiden palvelijan turvin, Jessica saa hoitaa kotinsa itse.

Ja Lovell on tehnyt hienoa työtä. Hän on hankkinut valtavasti tietoa, mutta ei jää sen vangiksi. Hän kertoo kolmiulotteisista ihmisistä, sellaisilla joissa on sekä hyviä että huonoja puolia, hirveästi heikkouksia ja paljon ihailtavaa. Joistakin pitää enemmän, joistakin vähemmän, mutta kaikkia kohtaan tuntee jotain.

Hmmm. Alkoi juuri tehdä mieli teetä ja skonsseja. Ehkä huomenna.

Suositus: Hänelle, joka yrittää elää niin kuin Keep calm and carry on opettaa.

PS. Aloitan siis kohta loman, joka kestää koko ensi viikonkin. Bloggaan kyllä sinäkin aikana, mutta harvakseltaan.

Olen lukenut kaikki John Ajvide Lindqvistin kirjat, tai siis kaikki suomennetut. Kaari on aina sama. Alkuasetelma kiinnostaa vähän, kerronta saa minut koukkuun ja lopuksi petyn. Niin kävi tämän uusimmankin kanssa.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään. Gummerus, 2010. 400 sivua. Suomentanut Jaana Nikula.

Kuinka kuolleita käsitellään sijoittuu Tukholmaan, jossa kuolleet alkavat herätä henkiin. Siitä seuraa yksilöllisiä, yhteiskunnallisia ja esteettisiä ongelmia, niin sanotusti.

Lindqvist on parhaimmillaan kuvatessaan alkuasetelmaa: Haluaisitko kuolleen puolisosi takaisin, vaikka tämä ei osaisi puhua tai osoittaisi mitään tunteita? Mitä eläville kuolleille pitäisi tehdä? Hoitaa? Antaa uusi sosiaaliturvatunnus? Pistää eläintarhaan? Lindqvist naittaa kiinnostavasti sen mikä on tuttua ja tavallista ja sen, mikä on outoa ja fantasiaa. Hän osaa lopettaa kohtauksen niin, että seuraaavan on pakko jatkaa.

Jossain 300. sivun paikkeilla Lindqvist ikään kuin väsähtää. Kirjan loppu on epämääräistä mystiikkaa ja silkkaa paranormaalia, mikä minusta on halpa tapa jättää langat solmimatta.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä 28 päivää myöhemmin on paras zombie-elokuva.

PS. Onko ikinä kukaan kirjailija näyttänyt enemmän kirjoiltaan? Vähän tärähtäneeltä, hiukan kiinnostavalta, melkoisen itsetietoiselta.

(Kuva Marcus Bergman)

Joistakin kirjoista pitää, vaikka ei oikeastaan hirveästi haluaisi. Minulle niin kävi Piikojen kanssa.

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY, 2010. 462 sivua. Suomentanut Laura Beck.

Epäluulooni on kaksi syytä: Piiat on bestseller, jota kuvataan takakannessa sydämelliseksi. Kumpikaan määre ei välttämättä lupaa hyvää, ja sitä paitsi löydän herkkuni mieluiten omin nokkineni.

No, hällä väliä. Piiat imaisi minut mukaansa, piti otteessaan ja jätti kaipaamaan lisää. Se on kiehtova tarina, joka sijoittuu jännittävään aikaan ja jonka päähenkilöille toivoo vaistomaisesti pelkkää hyvää. Lisäksi opin paljon kansalaisoikeusliikkeen vaiheista ihan kuin vahingossa. Sikäli kirja muistutti siis kovasti Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville.

Piiat kuvaa mustien ja valkoisten elämää Jacksonin kaupungissa Mississippin osavaltiossa 1960-luvulla. Jako oli selvä: valkoisten naisten tehtävä oli saada aviomies ja perustaa perhe, mustien tehtävä oli palvella valkoisia. Palvelijat saattoivat pysyä samassa perheessä vuosikymmeniä, mutta jäädä silti täysin tuntemattomiksi isäntäväelleen. Orjuudesta tuntui kuluneen paljon vähemmän kuin sata vuotta, ja silloiset päiviräsäset pykäsivät autotalleihin vessoja kotiapulaisilleen, jotta heidän ei tarvitsisi käyttää samaa istuinta kuin nämä.

No, parikymppinen Skeeter ei halua kotirouvaksi vaan toimittajaksi. Niinpä hän ryhtyy kirjoittamaan kirjaa kotiapulaisten elämästä.

Piioissa kertojina vuorottelevat Skeeterin lisäksi kotiapulaiset Aibileen ja Minny. Se tuo tarinaan niin hyvin ilmaa, ettei kirja tuntunut yhtään liian pitkältä.

Suositus: Hänelle, joka sivistyy mielellään hyvän tarinan varjolla.

PS: Huomenna siis Lukupiiri ja Totta.