Carol Shields on yksi niitä kirjailijoita, joita ei pidä lukea liian nuorena. Samaan ryhmään kuuluvat muun muassa Anne Tyler, Anita Brookner ja Alice Munro. Kaikki ovat hienoja kirjailijoita, mutta niin arkisia, että parikymppisenä ainakin minä olisin pitänyt heitä sietämättömän ikävystyttävinä. Tai siis pidinkin, silloin kun erehdyin lukemaan.

Nyt aikuisena rakastan Shieldsin ja kumppaneiden kirjoja. Tuntuu, että he oivaltavat elämästä jotain olennaista ja näyttävät sen isontelematta. Elämä muodostuu enimmäkseen pienistä tapahtumista.

Lukiessani koen jatkuvasti oivalluksen hetkiä: juuri tuolta minusta tuntuu. Se tuntuu hyvin lohdulliselta.

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava, 2011. 235 sivua. Suomennos Hanna Tarkka.

Pikkuseikkoja on Shieldsin vuonna 1976 ilmestynyt esikoisromaani. Siinä on vähän esikoisille tyypillistä sisäsiittoisuutta (kertoja, elämäkertakirjailija Judith muistuttaa kovasti Shieldsiä itseään), mutta siinä on myös kaikki se hyvä, mikä Shieldsin myöhemmissäkin romaaneissa.

Jo alku on terävä: "On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen." (En tosin tajua, miksi tuossa sunnuntai-illan perässä on piste.)

Kirjassa ei tapahdu kovin paljon. Lähinnä juonta on tarina käsikirjoituksesta, jonka Judith ensin varastaa romaanikseen muttei  julkaise ja jonka hänen ystävänsä sitten kirjoittaa omaksi romaanikseen ja julkaisee. Paljon kiinnostavampaa on tapa, jolla Judith tarkastelee itseään ja ihmisiä ympärillään. Hän pohtii muun muassa sitä, millaisina itse näemme itsemme ja millaisina muut. Ja sitä, miten jokin osa ihmisestä on aina piilossa.

Suokaa anteeksi pitkä sitaatti:

"Niin, salaisuudet. En ole kertonut Martinille, että kuin silloin Englannissa John Spaldingin käsikirjoitukset. Hän ei olisi pitänyt siitä, hänen katseessaan ei olisi enää yhtä paljon rakkautta, ja olisi voinut käydä niin, että välillämme vallitseva tasapaino olisi järkkynyt. Samoin kuin hän, mahdollisesti samasta syystä, jätti kertomatta minulle niistä langoista ja kuvakudoksista. Kai hän oli arvannut, miten minä reagoisin. Salaisuudet ovat mahdollisia. Ja toisiaan rakastavien ihmisten välillä ne voivat olla jopa välttämättömiä."

Ilahduin myös siitä, että Judith toteaa olevansa nopea lukija eikä siksi muista kirjoista juuri mitään, koska niin nopeille lukijoille käy. Minuahan vaivaa sama tauti, sekä nopeus että unohtelu.

Suositus: Hänelle, joka keksii elämän bussissa vastapäätä istuvalle.

Pakkohan se oli lukea kerralla alusta loppuun. Katkeamispiste on taidokkaasti (joskin vähän kaavamaisesti) rakennettu romaani aiheesta, joka on hurjempi kuin mikään mitä iltapäivälehdet ovat kertoneet. Se kertoo opettajasta, joka koulunaamunavauksessa tappaa kolme oppilasta, yhden opettajan  ja itsensä.

Simon Lelic: Katkeamispiste. Like, 2011. 296 sivua. Suomennos Terhi Kuusisto.

Simon Lelic kerii tragediaa auki vähä kerrallaan. Kirjassa on äänessä vuorotellen kertoja, joka kuvaa tapausta tutkivan poliisin Lucia Mayn elämää, ja 15 ihmistä, jotka kukin kertovat tapauksista Maylle. Lelic on fiksusti jättänyt Mayn kysymykset pois, jolloin kuulusteluista tulee monologeja. Hän tavoittaa eri ihmisten äänet hienosti. Niin kuin tämä kirjan aloitus:

"Mä en, kato, ollut siellä. Mä en nähnyt mitään. Mä ja Banks oltiin lammikoilla ja me kurvailtiin Sainsburyn ostoskärryillä, jotka me oltiin löydetty nurtsilta."

Tai tämä, vähän kauempaa:

"Mitä näiden taustalta aina paljastuu, komisario? Samuel opetti historiaa. No, ajatellaanpa historiaa. Mikä on ollut yhteinen motiivi mielipuolisille teoille, moraaliselle rappiolle, epätoivolle? Mikä ylitse muiden on ajanut ihmisiä varastamaan, valehtelemaan ja pettämään?"

Ampumisen taustalta paljastuu vähitellen niin kaamea kiusaamisen kulttuuri, että minulla oli suoranaisia vaikeuksia pitää sitä uskottavana. Ehkä kyse on itsesuojelusta: aivoni kieltäytyivät pitämästä tapahtumia mahdollisina.

Tilannetta ei parantanut se, että muutamat Lelicin henkilöistä olivat melkoisen yksiulotteisia. Esimerkiksi koulun rehtori muistutti lähinnä sarjakuvapahista. Uskottavuutta ei lisännyt sekään, että Maytä kiusaa työpaikalla pari muuta  sarjakuvapahista. Siinä oli rautalankaa jo vähän yliannos.

Hyvää Lelic tietysti tarkoittaa. Kiusaaminen on väärin. Sitä ei saa hyväksyä. Mutta eikö kiusaamisen kärjistäminen näin rajuksi myös vapauta lukijaa vastuusta? Katkeamispisteen tapahtumiin verrattuna arkinen syrjintä kun tuntuu kovin satunnaiselta. Se että yhtä työkaveria ei koskaan pyydetä lounaalle on aika kesyä verrattuna siihen, että hänen jalkansa katkaistaisiin tahallaan futismatsissa.

Suositus: Hänelle, joka katsoo Poliiseja.

Olen monta kertaa tässä blogissa(kin) kertonut, miten tärkeää minulle on pitää edes yhdestä kirjan henkilöstä. Samalla olen alkanut pitää sitä heikkoutenani: voinko pitää vain kivoista ihmisistä? Eikö se ole kovin – pinnallista?

Meriharakat onneksi todisti, etten ole ihan niin pinnallinen kuin pelkäsin.

Susan Fletcher: Meriharakat. Like, 2008. 384 sivua. Suomennos Jonna Joskitt.

Meriharakoiden kertoja, Moira, on nimittäin objektiivisesti tarkasteltuna kohtuullisen epämiellyttävä ihminen. En halua paljastaa juonta, joten tyydyn sanomaan, että hän on kaamea tytär, ikävä sisko ja melkoisen huono vaimo. Silti pidin Moirasta, ymmärsin häntä ja toivoin hänelle pelkkää hyvää.

Se on tietysti Susan Fletcherin taidokkuutta. Hän näyttää, miten haavoittuva ja lapsekas Moira on ja miten tämä kuitenkin pyristelee ja kehittyy.

Vaikka Meriharakoiden tarina on yksinkertainen, Fletcher kertoo sen niin kauniisti ja koskettavasti, että jännite pysyy yllä. Syvyyttä tarinaan tuo se, että kirja on Moiran puhetta sisarelleen Amylle, joka makaa koomassa sairaalassa.

Ensin ajattelin, että Fletcherin olisi pitänyt selittää laajemmin Moiran siskoaan kohtaan tunteman inhon syitä. Nyt ainoaksi selitykseksi jäi mustasukkaisuus: Moirasta pikkusisar on tunkeilija, jonka syntymä tekee äidistä ja isästä pettureita. Niinpä hän käytännössä hylkää perheensä 11-vuotiaana lähtemällä sisäoppilaitokseen maan toiselle puolen. Siellä hänestä tulee yksinäinen oudokki ja aika kova ihminen.

Sitten ajattelin, että ehkä se riittää. Kyllä kai lapsena koettu aika normaali tunne voi johtaa koko elämän kestävään epäluottamukseen ja pelkoon hylkäämisestä, ellei se korvaannu uusilla myönteisillä kokemuksilla? Kokemus ei ole ihan outo itsellenikään.

En hehkuta tässä Fletcherin kieltä, totean vain että se on sekä runollista että selkeää. Meri on Fletcherille tärkeä elementti, mikä sopii minulle mutta mitä joku kyynisempi voisi pitää kuluneena ja vähän ilmeisenä valintana.

Pidin paljon Fletcherin esikoisesta, Irlantilaisesta tytöstä. Meriharakoista pidin vielä enemmän. Löysin sen viime kesänä alelaarista 6,90 eurolla enkä muista käyttäneeni seitsemää euroa paremmin. Kirjaa saa kyllä muualtakin: Like julkaisi siitä viime vuonna pokkarin.

Ja ah, tänä keväänä Like julkaisee taas uuden Fletcherin: Noidan rippi. Noitavainot kuulostaa kyllä vähän luotaantyöntävältä tapahtuma-ajalta.

Suositus: Hänelle, joka tuntee olonsa kotoisaksi, kun telkkarissa näytetään Saaristomeren maisemia.

Tunnustan: olen kirjallinen takinkääntäjä.

Niinhän siinä kävi, että kun annoin Monika Fagerholmille aikaa, ihastuin syvästi. Työkaverini, Fagerholm-fani Liisa totesi, ettei siihen yleensä kyllä tarvita kahta välilevyleikkausta, mutta minä taidan olla vähän vaikea tapaus.

Ensin taustaa (jonka jotkut lukijat saattavat muistaakin). Jätin Säihkenäyttämön tuoreeltaan kesken vain muutaman sivun jälkeen, koska en ymmärtänyt kirjasta mitään. Tämän  tunnustamisesta nousi jonkinlainen kiihkeä keskustelu täällä blogissa, mikä yhdessä ystävieni painostuksen kanssa sai minut lupaamaan, että annan kirjalle vielä joskus uuden mahdollisuuden.

Kun myöhemmin törmäsin Amerikkalaisen tytön pokkariversioon, ostin sen hyllyyni siltä varalta, että maltan joskus aloittaa alusta. No, välilevyn pullistuma tarjosi kerrankin tarpeeksi aikaa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Teos, 2004. 530 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Amerikkalainen tyttö oli minusta niin kiehtova ja jännittävä kirja, etten ymmärrä miksen sitä aikoinaan lukenut. Minua kiehtoi erityisesti Sandra Wärnin ja Doris Flinkenbergin ystävyys (tai rakkaus) – paljon enemmän kuin se, mitä amerikkalaiselle tytölle oikeastaan lopulta tapahtui.

Kirjahan sijoittuu Seutu-nimiselle alueelle ja 1960–70-luvuille. Eddie-niminen tyttö hukkuu lampeen, mistä syntyy huhujen, kuiskausten ja tarinoiden kierre.

Fagerholm kirjoittaa sirpaleista ja moninäkökulmaista tarinaa, joka toistaa, kertaa ja kierrättää tapahtumia. Kirja tuotti minulle valtavasti oivalluksen ja ilon hetkiä.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Teos, 2009. 456 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Kun olin saanut Amerikkalaisen tytön loppuun, pakotin Liisan lainaamaan minulle Säihkenäyttämön. Pidin siitäkin paljon, mutta Liisa saa kyllä kirjansa takaisin.

Säihkenäyttämö on niin sanotusti itsenäinen jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle. Sen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle ja siinä on samoja ihmisiä kuin edeltäjässä. Se on jos vielä toisteisempi ja sirpaleisempi kuin edeltäjänsä. Minusta se on myös väkinäisempi, pinnistetympi ja itsetietoisempi kuin edeltäjänsä.

Säihkenäyttämö sai minut kuitenkin ajattelemaan muistamista ja totuutta: Mikä sellainen, johon uskon, on keksittyä? Tai väärä tulkinta? Kenen totuus on se oikea? Ei kenenkään? Kaikkien?

Löysin myös paljon itselleni tosi ajatuksia, sellaisen kuin tämä:

"Joten oli se tulevaisuus millainen tahansa, oikeustiede, kaikki talot joissa hän on asuva ja jotka omistava, kaikki kiinteistöt – niin hän tietää NYT, että juuri tämä näkymä, näkymä kioskin tiskin takaa tai kioskin ovelta missä hän aina seisoi tupakalla, sama tori, tämä tori, seudulla, kunnankeskus jota hän on tuijottanut kauimmin elämässään tulee pysymään hänessä pisimpään. Olemaan hänen kaikkein omintaan, riippumatta siitä tarkoittaako se jotain vai ei."

Edelleen kritisoin molempien romaanien alkuja, mutta varsinkin Säihkenäyttämöä. En suosittele Säihkenäyttämöä hänelle, joka ei ole lukenut Amerikkalaista tyttöä. Itse asiassa ne kannattaa lukea peräkkäin, yhteen menoon. Enkä ottaisi jatkossakaan kumpaakaan kirjaa bussilukemiseksi. Mutta ajan kanssa nautittavaksi suosittelen niitä empimättä.

Suositus: Hänelle, joka ehtii seurata lumen sulamista.

Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?