Unohtakaa koko puumailmiö. Iästä viis, kyse on rakkautta ja hyvää suhdetta etsivistä ihmisistä. Niin minä ajattelen.

Marja Björkin Puuma-romaani ei horjuttanut käsitystäni eikä kai ollut tarkoituskaan. Se ei ole tarina nuoria miehiä saalistavasta vanhemmasta naisesta vaan inhorealistinen, surullinen ja vähän epätyydyttävä tarina rikkinäisestä naisesta.

Marja Björk: Puuma. Like, 2010. 203 sivua.

Puuman päähenkilö on juristi Malla, jonka lämmin avoliitto Kaukon kanssa on kestänyt kauan (mikä tietysti vetosi minuun). Kun vastapäiseen taloon muuttaa harteikas Roi, Malla löytää taas yhden uuden rakastajan.

Inhorealistista Puumassa on tapa, jolla Björk kuvaa Mallaa. Hän raportoi virtsankarkailut, häpykarvojen leviämisen, riippuvan vatsan ja jalkovälin hajun. Vähempikin olisi piisannut.

Surullista Puumassa on se, miten Kauko ei riitä Mallalle, ja se, että Malla toistaa sokeasti äitinsä entistä toimintatapaa.

Epätyydyttävää Puumassa on sen sivuhenkilöiden karikatyyrimäisyys. Hysteerinen Riitta, hirviömäinen Tuomas ja etäinen Roi eivät ole kokonaisia, ja Kaukostakin olisin toivonut tietäväni lisää. Mallan lapsuudessa taas viivyttiin turhan pitkään.

Mutta kiinnostavan kirjan Björk on tehnyt. Niin ajattelin myös hänen esikoisestaan, Posliinista. Ehkä seuraava kirja on se, joka kohoaa välipalasta herkuksi.

Suositus: Hänelle, joka haluaa ymmärtää vihreämmän ruohon etsijöitä.

Valitsin huomenna ilmestyvän Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirjaksi romaanin, joka nauratti minua ääneen. Se on sen verran harvinaista herkkua, että päätin suositella kirjaa kaikille Olivian lukijoille.

Tiina Lymi: Susi sisällä. Helsinki-kirjat, 2010. 223 sivua.

Tiina Lymin esikoisteoksen päähenkilö on kolmekymppinen Tuula, jolla on ihana aviomies, kaksi ihanaa lasta ja ihana unelma puutalosta Porvoossa. Sitten paljastuu, että Vesa on sarjapettänyt Tuulaa koko heidän avioliittonsa ajan. Seuraa farssia, tragediaa, suuria tunteita ja mahtavia ylilyöntejä. Kirja perustuu Lymin näytelmään, ja se näkyy. Kohtaus vaihtuu toiseen hengästyttävää tahtia.

Lymi kirjoittaa terävästi. Tykkäsin siitä, miten hän antaa kaikille ihmisilleen sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Edes pettäjä-Vesa ei ole pelkästään paha. Ja näyttelijä osaa (tietysti?) kirjoittaa hyviä repliikkejä: "Saatanan jätkä. Rikkoi mun kaverin", Sanna sanoo sivulla 129.

Minusta Susi sisällä on hienoa viihdettä – eikä termiin liity negatiivista arvovarausta. Se ei pakahduta, mutta se naurattaa, liikuttaa ja saa ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Kurkistus naisenkaatajan päähän oli avartava. En ole koskaan oikein ymmärtänyt naistenmiesten ajattelutapaa.

Lopuksi nolo tunnustus: lukiessa näin Tuulan Tiina Lyminä ja Vesan Eero Ahona. Tämä ei johdu mistään muusta kuin siitä, että pari on eronnut ja että olen nähnyt molemmat näyttämöllä. Tunsin itseni lievästi tirkistelijäksi. Kirjan vika se ei ole, vaan lukijan.

Suositus: Hänelle, jota naurattaa väärissä paikoissa.

Ystäväpiirissäni on ihmisiä, joiden rakastettu on samaa sukupuolta kuin he itse. Heidän suhteensa ovat ihan yhtä ihania, monimutkaisia ja tavallisia kuin meidän heteroiden. Pidän barbaarisena muinaisjäänteenä sitä, että yhteiskunta soveltaa heihin eri sääntöjä kuin meihin, joiden rakastettujen sukupuolielimet ovat erilaiset kuin omamme. Käsitys on ystäväpiirissäni yleinen. Siksi hämmästyn aina kun tajuan, millaisessa suvaitsevaisuuskuplassa elän. Niin kuin silloin, kun erehdyn lukemaan mitä tahansa homoseksuaalien adoptio-oikeudesta käytävää nettikeskustelua.

Vähän sama hämmästys tuli mieleen kun luin Viinakorttia. Sami Hilvon esikoisromaani kertoo miesten välisestä rakkaudesta 1940-luvulla ja nykyhetkessä. Eikö mikään oikeasti ole muuttunut?

Sami Hilvo: Viinakortti. Tammi, 2010. 208 sivua.

Kirja alkaa isoäidin hautajaisista, jossa Mikael löytää isoisävainaansa viinakortin kotelosta kuvan kahdesta alastomasta nuorukaisesta. Tarinaa kertovat vuorotellen Mikael ja isoisä Urho.

Se traaginen tarina on tietysti Urhon, joka rakasti Toivoa koko ikänsä. Heidän rakkautensa on suurta, dramaattista ja epätoivoista, sellaista jossa syödään kirjeen postimerkki, koska rakastettu on sitä nuollut. Hilvo kirjoittaa Urhosta ja Toivosta vähän mahtipontisesti, mutta aika kauniisti. Urho kuuntelee Toivon sydäntä ja ajattelee: "Niin kauan kuin se löisi, minun elämälläni oli tarkoitus." Sotavuosiin ja nuoruuteen mahtipontisuus sopii, nykypäivään ei yhtä hyvin.

Mikael jäi minulle epäselväksi. En oikein ymmärtänyt, mitä hänen ja vanhempien suhteessa oli tapahtunut (onko homous vieläkin niin kauhea asia, että vanhempien rakkaus loppuu siihen?) tai millaista hänen elämänsä oli ennen isoisän taloon hautautumista.

Muutenkin Hilvon sinänsä kaunis teksti oli minusta ärsyttävän epämääräistä. Epämääräisyys kostautuu etäisyytenä, asiat jäävät pinnaksi. Hilvo esimerkiksi kertoo venäläisen sotilaan olevan "huonoissa varusteissa", kun tehokkaampaa olisi näyttää ohut takki ja reiät kengissä. Kyynikko minussa sanoo, että helpommalla pääsee, kun puhuu vain "musiikista" eikä tietystä levystä, jota Ilari olisi kuvattuna aikana kuunnellut.

Ärsyttävää Viinakortissa on sekin, että romaanin naiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän hirveitä. Ensin minua vähän suututti myös se, että Viinakortissa ei ole yhtään onnellista heterosuhdetta (Hilvo tuntuu väittävän, että miehen ja naisen suhde on aina kulissi), mutta sitten tajusin, ettei siinä kyllä ole oikein onnellista homosuhdettakaan. No, on sekin yksi näkemys maailmasta.

Tätä ei nyt pidä lukea niin, etten arvosta Viinakorttia. Se oli minusta kiinnostava kirja kiinnostavasta aiheesta, ja seksuaalisuuttaan pohtivalle nuorelle se on varmaan The Tärkeä Kirja. Pienellä lisätyöllä Viinakortista olisi tullut tärkeä ihan kaikille. Nyt se jäi minulle vain tulipahan luettua -kirjaksi.

Suositus: Hänelle, joka lapsena ihmetteli, miksei Eeva-tädin kämppäkaveria kutsuttu sukujuhliin.

Gummeruksella on selvästi näkemys siitä, miten nuoret kaupunkilaiset nykyisin elävät. Ensin tuli Punainen mekko, nyt Julkeat. Molempien päähenkilö on nainen, joka ei halua opiskella, tehdä töitä tai kuulua mitenkään muutenkaan tähän niin sanottuun yhteiskuntaan.

Tai ehkä Gummeruksessa vain ikävöidään Tuomas Vimmaa.

Elina Loisa: Julkeat. Gummerus, 2010. 240 sivua.

Julkeat-romaanin nimetön minäkertoja on hyvin kaunis, hyvin älykäs ja hyvin itsekeskeinen nainen, joka käyttää muita suruttomasti hyväkseen yhdessä parhaan (ja ainoan) ystävänsä Maxin kanssa. Uhreista merkittävin on Anna, jota minäkertoja nimittää Pankkiautomaatiksi. Vähäpätöisempiä uhreja hän kutsuu säästöpossuiksi.

Nukuttujen päivien ja levottomien öiden juoni ajelehtii aina samaa rataa: baari, känni, sänky. Tätä minä ja Max nimittävät vapaudeksi.

Minua ärsytti Julkeissa melkein kaikki: sensaatiohakuisuus, latteus, mukarankkuus, minäkertojan taustalta löytynyt pakollinen teinitragedia, päähenkilöiden lapsellisuus. Hyvää kirjassa oli se, ettei se päättynyt suureen kääntymykseen, minäkertoja ja Max vain jatkoivat niin kuin siihenkin asti. Minä ja Max tuomitsevat sitoutumisen sekä yhteiskuntaan että ihmisiin (paitsi toisiinsa), mutta heillä ei ole niiden tilalle mitään. Minua tällainen näköalattomuus alkoi nopeasti tympiä. Jos siellä marginaalissa on noin tylsää, pysyn tosi mielelläni täällä ahtaassa keskiluokassa.

Satuin näkemään tv-haastattelun, jossa Loisa sanoi Julkeiden kertovan siitä, miten kova työelämä polttaa nuoria ihmisiä loppuun. Minä en sitä kirjasta tajunnut. Minäkertoja ja Max eivät nimittäin tee töitä, eivät ainakaan päivää kauempaa. Julkeiden nimeäminen työelämän huonontumisen kritiikiksi on sama kuin nimittäisi Matti Nykästä viinikulttuurin apostoliksi.

Loisa sanoi televisiossa myös halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa pummius olisi "hyväksyttävä tai ainakin ymmärrettävä asia". Siinä hän tavallaan onnistui: ymmärsin minäkertojan ja Maxin valintojen syyksi välittömän hetkellisen mielihyvän (taksimatkaan saadut rahat, peti seuraavaksi yöksi, nousuhumalan tuoma euforia).

Sitä en ymmärtänyt, miksi minä ja Max eivät nähneet hetken mielihyvän johtavan pitkään onnettomuuteen. Sitäkään en ymmärtänyt, miksi kumpikin tuntui ajattelevan, että joku jossakin on heille velkaa elämän.

Parasta Julkeissa on, että se saa puhumaan. Referoin kirjaa täällä toimituksessa, ja ajauduimme kiihkeään keskusteluun siitä, miten erilainen suhde työhön 1980-luvulla syntyneillä on kuin meillä vanhemmilla. Tänään tosin luin Talouselämästä jutun, jonka mukaan myös 1970-luvulla syntyneet suhtautuvat työhön erittäin penseästi. Hmmm.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä Helsinki 12 oli parasta ikinä.

PS: Oli pakko tarkistaa. Sekä Punaisen mekon että Julkeiden kannen on suunnitellut sama ihminen, Sanna-Reeta Meilahti. Ilmankos niissä on jotain samaa.

Tykkään kirjoista, jotka vievät minut maailmaan, jota muuten en näkisi. Punainen mekko tekee niin.

Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010. 288 sivua.

Punainen mekko kertoo Noorasta, joka ei jaksa opiskella tai tehdä töitä tai oikeastaan mitään muutakaan. Hän kokeilee ensin strippausta, mutta päätyy prostituoiduksi, koska siitä maksetaan paremmin eikä siinä tarvitse kuin "maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle".

Hyvää kirjassa on sen lakonisuus. Tiilikka ei kuvaa prostituoidun työtä hohdokkaaksi tai mässäile yksityiskohdilla. Asiakkaista osa on kaameita, osa säälittäviä, osa ihan mukavia. Ja koska 23-vuotias esikoiskirjailija on paljastanut työskennelleensä itse prostituoituna, kuvauksen voinee kuvitella olevan realistista.

Hyvää kirjassa on sekin, että Tiilikka näyttää Nooran ajautumisen umpikujaan selittämättä sitä puhki. Noora tavoittelee prostituoidun työllä vapautta, mutta rakentaakin itselleen vankilan.

Ja varmaan jotain Tiilikan taitavuudesta kertoo se, että olin kirjan alussa raivoissani Nooralle. "Kelasin, oliko se vain kateellinen mun vapaudelle, kun se itse oli jäänyt kiinni urakierteeseensä", tämä ajattelee äidistään. Tämä siis parikymppiseltä, jolla ei ole ystäviä, työtä, tavoitteita tai intohimoja. Mikä idiootti!

Noora haluaa rahaa tekemättä mitään ja aikaa tehdä omia juttujaan, mutta ei tunnu tietävän, mitä ne jutut olisivat. Noora muistuttaa minua niistä, jotka haluavat Big Brother -julkkiksiksi tai osallistuvat Idols-karsintoihin, vaikka laulavat huonommin kuin minä (ja minä laulan todella huonosti). Mistä tulee se ajatus, ettei menestys vaadi työntekoa? Tai että itsensä elättämäinen ja kunniallinen työ olisi jotenkin orjuuttavaa? Ehkä vika on minussa: olen varmaan vanhanaikainen ja porvarillinen. Joka tapauksessa minulle Nooran tapa katsoa maailmaa on vähän scifiä.

Ison miinuksen Punainen mekko saa kielestään, joka on latteaa ja tylsää. Se ehkä sopii aiheeseen, mutta ei palkitse lukijaa mitenkään.

Suositus: Hänelle, joka haluaa kurkistaa toiseen maailmaan.