Vietin viikonlopun kahlaamalla läpi sarjakuvia, joita tänä syksynä on pulpahdellut toimitukseen kuin poliitikkoja otsikoihin. Tässä viisi viimeksi lukemaani paremmuusjärjestyksessä.

Kuten Kirjasiepon lukijat jo tietävät, en ole mikään sarjishifistelijä. Tarina on minulle tärkeämpi kuin kuvat, ja sarjakuvassa saa kernaasti olla huumoriakin. Siitä huolimatta tykästyin ranskalaisen Cyril Pedrosan graafiseen romaaniin (mahtipontinen nimitys tuntuu sopivan siihen).

Kolme varjoa kertoo pienestä Joachimista ja hänen vanhemmistaan. Rauhallinen elämä keskeytyy, kun kukkulalle ilmestyneet varjot alkavat vainota pientä poikaa. Lopulta isä lähtee Joachimin kanssa pakomatkalle.

Tarina on oikeastaan juuri sellainen, jota inhoan: paljon symboliikkaa, vähän villoja. Pedrosa piirtää kuitenkin niin kauniisti, etten voinut olla kääntämättä sivuja toisensa jälkeen.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa. WSOY, 2010. 268 sivua. Suomentanut Saara Pääkkönen.

Suositus: Hänelle, joka pitää lentävästä viivasta.

Ryppyjä puolestaan on juuri sellainen sarjis, josta aina pidän. Se on lämmin, hauska ja liikuttava.

Espanjalainen Paco Roca kertoo muistihäiriöistä kärsivän Emilion tarinan niin koskettavasti, että nieleksin ratikassa sitä lukiessa.  Roca vaihtaa näkökulmia niin nokkelasti, että lukija joutuu muistihäiriöisen pään sisään. Se toi mieleeni hienon romaanin Edelleen Alice.

Paco Roca: Ryppyjä. WSOY, 2010. 103 sivua. Suomentanut Anu Partanen.

Suositus: Hänelle, joka vanhenee.

Jeanin elämää -sarja kelpaa aivot narikkaan -viihteeksi kaikille, jotka eivät inhoa ranskalaisia yhtä paljon kuin minä (huomaattehan, millaisia esteitä Kolmella varjolla oli ylitettävänään).

Philippe Dupuy & Charles Berberian: Teoria yksinäisistä ihmisistä (Jeanin elämää). WSOY, 2010. Suomentanut Mikael Ahlström.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä sinisen lisääminen mustavalkoiseen kuvaan on edistystä.

Muutaman irtovirnistyksen tuotti myös Juba Tuomolan sivupolku Viivin ja Wagnerin ulkopuolelle. Suuhygienisti Frank vie äitinsä rahat ja lähtee Ranskaan (!). Tykkäsin övereistä tarinankäänteistä, mutta en Tuomolan piirrostyylistä.

Juba Tuomola: Frank viettelysten vaunussa. WSOY, 2010. 56 sivua.

Suositus: Hänelle, joka on jo lukenut kaikki Nyrok Cityt.

Tasan päinvastainen on tilanne Mummon kanssa. Tykkään Anni Nykäsen yksinkertaisista kuvista, mutta strippisarjakuvan pitäisi kyllä naurattaa. Mummon vitsit ovat ilmeisiä ja vanhoja. Valitan.

Anni Nykänen: Mummo. Sammakko, 2010. 104 sivua.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä Kiroileva siili on hauska.

Tämä on hienoa aikaa olla töissä! Tänään postipinosta löytyi 100 % Naisen kanssa -lehti. Olen Rosse–Sillantaus–Gyllingin fani, joten käytin surutta työaikaa sen lukemiseen. No, hyvällä työpaikallahan nauretaan paljon, eikö?

Stéphane Rosse, Teppo Sillantaus & Mikael Gylling: 100 % Naisen kanssa. WSOY, 2010. 48 sivua.

100 % Naisen kanssa ei sisällä mitään uutta: siinä on (muistaakseni) Nyt-liitteessä ilmestyneitä Naisen kanssa -sarjiksia höystettynä naistenlehtityyppisillä otsikoilla. Minua se ei haittaa, koska muistini on suunnilleen yhtä lyhyt kuin entisen pääministerin. Sitä paitsi arvostan hyvin tehtyä naistenlehtiparodiaa.

Tänään minuun putosi erityisen hyvin etusivun otsikoista tuo alaoikealta löytyvä. Oma naisen kanssa elävä mieheni ihmettelee harva se viikonloppu, miksi kaipaan päiväunia, vaikka olen nukkunut kymmenen tunnin yöunet. Rosse, Sillantaus ja Gylling taas tietävät, että "naisen toiseksi hämmästyttävin kyky on hänen lahjakkuutensa nukkumisessa. Naisella on aina univelkaa. Hän ei kerta kaikkiaan voi nukkua liikaa."

Pitänee jättää lehti auki sohvan viereen ensi kerralla, kun otan nokoset.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä sukupuoliroolit eivät ole kovin vakava juttu.

Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, joille lapsen saaminen on ollut vaikeaa tai mahdotonta. Tunnen lapsettomuuden surun heidän kauttaan. Niinpä nieleskelin kyyneleitä, kun luin Maailma mustavalkoinen -kirjaa.

PNG: Maailma mustavalkoinen. Sarjakuvia lapsettomuuden surusta. 2010. 112 sivua.

Maailma mustavalkoinen on sarjakuvakirja, tavallaan. Tavallaan siksi, että sen kuvat eivät ole erityisen sarjallisia ja se on suunnilleen niin kaukana Aku Ankasta tai edes Guy Delislestä kuin vain voi. Siinä on sivun kokoisia piirroksia pingviineistä, vähän tekstiä ja paljon tunnetta. Sen aihe on suru.

Kirja perustuu nimimerkillä PNG esiintyvän 35-vuotiaan naisen blogiin, jonka hän aloitti viime vuoden keväällä. PNG synnytti esikoisensa kuolleena, kävi läpi kaksi keskenmenoa ja rankat lapsettomuushoidot. Nyt hän on koonnut blogista ja siihen tulleista kommenteista omakustannekirjan, joka on kaunis ja koskettava. Että niin vähällä voi ilmaista niin paljon!

PNG:n tarinan voi lukea 18. elokuuta ilmestyvästä seuraavasta Oliviasta. PNG on myös luvannut kertoa Kirjasiepon lukijoille, mitkä kirjat ottaisi mukaan autiolle saarelle.

Suositus: Hänelle, joka tietää miltä tuntuu nähdä mustaa, kun kuulee ystävän raskaudesta.

Joinakin päivinä rakastan työtäni enemmän kuin toisina. Niin kuin maanantaina, kun palasin töihin parin päivän loman jälkeen ja löysin pöydältäni ihanan kirjan.

Kaisa ja Christoffer Leka: Tour d'Europe. Absolute Truth Press, 2010. 476 sivua.

Tour d'Europe on sarjakuvaromaani Kaisa ja Christoffer Lekan pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan. Hankkeen vaikeusastetta lisää se, että Kaisan molemmat jalat on amputoitu ja Christoffer "näyttää siltä, ettei niin heikon ihmisen pitäisi kyetä käymään edes kaupassa saati sitten pyöräilemään Manner-Euroopan halki". Koska molemmat Lekat ovat joogeja, matkasta tulee tietysti yhtä paljon retki ihmisen sisään kuin Ranskaankin.

Luin kirjajärkäleen eilen yhdeltä istumalta, koska en malttanut laskea sitä käsistä. Englanninkielisessä kirjassa on vuorotellen lyhyitä joogisfilosofisia lukuja ja pitkiä sarjakuvajaksoja. Jos joogafilosofia tökkii, välitekstit voi hyvin jättää lukematta ilman että tarinan seuraaminen kärsii vähääkään.

Rakastin kirjan itseironista huumoria. Varsinkin Kaisan ajatuskuplat naurattivat minua ääneen. Tour d'Europe uhkuu rakkautta ja hyvää mieltä.

Suositus: Hänelle, joka on joskus pyöräillyt.

PS. Rakastin myös sitä, miten pieni kustantamo kertoi uudesta teoksestaan.

Olivian toimitukseen tuli ensin kirje, jossa oli valokuva ja lyhyt viesti tulossa olevasta matkasta. Seuraavana päivänä saimme seuraavan kirjeen, seuraavana taas yhden ja niin edelleen. Jokaisessa oli jotain kirjaan liittyvää: postikorttisarja pyöräjoogasta, Le Prologue -kirja, sanomalehti.

Lopuksi pöydälleni löysi tiensä itse kirja. Kaikki oli tehty kauniisti, katsokaa vaikka näitä graafikkomme Hanna Kahranahon ottamia (kiitos!) kuvia:

Halusin näyttää nämä teille, koska kaikesta toimitukseen tulevasta markkinointimateriaalista nämä ovat ehdottomasti ihanimmat. Alimmassa kuvassa näkyy myös Lekan piirrostyyli.

Juhannuksena luin paitsi muumeja myös sarjakuvia. Olen sen verran ummikko, että Kati Närhi on minulle uusi tuttavuus. Tykästyin kuitenkin heti, ja ensimmäinen albumi, Hanki elämä, on tilattu kirjastosta.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet. WSOY, 2010. 129 sivua.

Saniaislehdon salaisuudet kertoo töpselinenäisestä orpotytöstä Agneksesta, joka selvittelee ihmisten likaisia salaisuuksia Plankton-nimisellä (muodoltaan kovasti aivoja muistuttavalla) saarella. Agnes muistuttaa hurmaavasti Wednesday Addamsia, ja Saniaislehdon salaisuudet henkii pikkukaupugin pimeää puolta. Eihän sellaisesta voi olla pitämättä.

Tässä näyte piirrostyylistä:

Suositus: Hänelle, joka rakastaa synkkiä pikkutyttöjä.

Luin myös suosikkini Guy Delislen Shenzhenin. Se taas oli paha pettymys, eniten ehkä sen takia, että mielestäni Delislen aiemmin suomennetut kokoelmat Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta ovat nerokkaita. Odotin Shenzheniltä samaa. Piirrosjälki oli kuitenkin tuhruista eikä tarina yhtä terävä kuin Delislen myöhemmissä töissä.

Guy Delisle: Shenzhen. WSOY, 2010. 156 sivua.

No, onhan se innostavaa todeta sekin, että ihminen kehittyy.

Suositus: Hänelle, joka on jo lukenut muut Delislet.