Pakkohan se oli lukea kerralla alusta loppuun. Katkeamispiste on taidokkaasti (joskin vähän kaavamaisesti) rakennettu romaani aiheesta, joka on hurjempi kuin mikään mitä iltapäivälehdet ovat kertoneet. Se kertoo opettajasta, joka koulunaamunavauksessa tappaa kolme oppilasta, yhden opettajan  ja itsensä.

Simon Lelic: Katkeamispiste. Like, 2011. 296 sivua. Suomennos Terhi Kuusisto.

Simon Lelic kerii tragediaa auki vähä kerrallaan. Kirjassa on äänessä vuorotellen kertoja, joka kuvaa tapausta tutkivan poliisin Lucia Mayn elämää, ja 15 ihmistä, jotka kukin kertovat tapauksista Maylle. Lelic on fiksusti jättänyt Mayn kysymykset pois, jolloin kuulusteluista tulee monologeja. Hän tavoittaa eri ihmisten äänet hienosti. Niin kuin tämä kirjan aloitus:

"Mä en, kato, ollut siellä. Mä en nähnyt mitään. Mä ja Banks oltiin lammikoilla ja me kurvailtiin Sainsburyn ostoskärryillä, jotka me oltiin löydetty nurtsilta."

Tai tämä, vähän kauempaa:

"Mitä näiden taustalta aina paljastuu, komisario? Samuel opetti historiaa. No, ajatellaanpa historiaa. Mikä on ollut yhteinen motiivi mielipuolisille teoille, moraaliselle rappiolle, epätoivolle? Mikä ylitse muiden on ajanut ihmisiä varastamaan, valehtelemaan ja pettämään?"

Ampumisen taustalta paljastuu vähitellen niin kaamea kiusaamisen kulttuuri, että minulla oli suoranaisia vaikeuksia pitää sitä uskottavana. Ehkä kyse on itsesuojelusta: aivoni kieltäytyivät pitämästä tapahtumia mahdollisina.

Tilannetta ei parantanut se, että muutamat Lelicin henkilöistä olivat melkoisen yksiulotteisia. Esimerkiksi koulun rehtori muistutti lähinnä sarjakuvapahista. Uskottavuutta ei lisännyt sekään, että Maytä kiusaa työpaikalla pari muuta  sarjakuvapahista. Siinä oli rautalankaa jo vähän yliannos.

Hyvää Lelic tietysti tarkoittaa. Kiusaaminen on väärin. Sitä ei saa hyväksyä. Mutta eikö kiusaamisen kärjistäminen näin rajuksi myös vapauta lukijaa vastuusta? Katkeamispisteen tapahtumiin verrattuna arkinen syrjintä kun tuntuu kovin satunnaiselta. Se että yhtä työkaveria ei koskaan pyydetä lounaalle on aika kesyä verrattuna siihen, että hänen jalkansa katkaistaisiin tahallaan futismatsissa.

Suositus: Hänelle, joka katsoo Poliiseja.

Onko kukaan nähnyt Hella W -elokuvaa? Traileri näyttää minusta kovasti mahtipontiselta, joten suhtaudun siihen vähän epäillen.

Hella Wuolijoki kyllä kiinnostaa minua jo sen takia että yksi lempielokuvistani on Juurakon Hulda. Nappasin siis Wuolijoen muistelmateoksen uusintapainoksen heti lukuun.

.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki. Tuokiokuvia vankilasta. Tammi, 2011 (1. painos 1944). 190 sivua.

Enkä ollut vanki on kuten koko nimikin sanoo, kokoelma kuvia ajasta, jonka melkein kuusikymppinen Wuolijoki vietti vankilassa vuosina 1943–44.  Wuolijoki oli tuomittu desantin auttamisesta elinkautiseen, mutta hänet vapautettiin 16 kuukauden kuluttua Moskovan rauhansopimuksen jälkeen.

Kirjassa Wuolijoki kertoo paljon muista vangeista, kuvaa vankila-arkea ja muistelee omaa elämäänsä. Wuolijoki oli ennen tuomiotaan miljonääri, Niskavuori-näytelmien kirjoittaja ja poliittisesti aktiivinen julkkis, vähän aikansa Sofi Oksanen.

Wuolijki antaa aika tylyn kuvan 1940-luvun Suomesta: moni kanssavanki istuu pitkää tuomiota laittomien aborttien tekemisestä, ja sotaa käyvässä maassa piisasi myös poliittisia vankeja. Kummalliselta tuntui se, että Wuolijoella oli vankilassa aina joku passari, naisvanki joka kävi siivoamassa sellin ja palvelemassa rouvaa. Väki oli kahdessa kerroksessa siis vankilassakin.

Wuolijoen kieli on vanhahtavaa ja täynnä ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja kolmia pisteitä. Välillä Wuolijoki on überpateettinen, mutta sen antaa anteeksi. Se sopii aikaan, josta kirja kertoo.

"Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille, leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun käsivarsilla… Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä."

Suositus: Hänelle, jota menneessä kiinnostavat ihmiset.

Tajusin (vasta nyt, sanotte, mutta kyllä, vasta nyt), että tämä blogihan on suora jatkumo ala-asteen lukupäiväkirjalle. Pidettiinkö teidän luokallanne sellaista?

Meillä Herralahden ala-asteella sellainen oli. Luokan yhteiseen vihkoon jokainen kirjasi, mitä oli lukenut, mitä kirjassa tapahtui ja montako tähteä sille antaisi. Viisi oli maksimi. Arvaatteko, kuka oli luokan lukutoukka?

No, tämä postaus olkoon kunnianosoitus lukuviholle. Se kuulostaa paremmalta perustelulta kuin se, että minua väsyttää,  työpöydälläni on pino luettuja kirjoja ja haluan ehtiä kotiin ennen kuin Huippumalli haussa alkaa. (Molemmat perustelut ovat vähän totta.)

Vuodenvaihteessa luin seuraavat dekkarit:

.

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat. 223 sivua.

Kirjassa runoilija Tapani Lehtinen jäljittää kadonnutta toimittajavaimoaan Johannaa lähitulevaisuuden Helsingissä. Ilmastonmuutos on tehnyt kaupungista kaoottisen, pelottavan ja vieraan. Särkyvässä maailmassa joku tappaa toimitusjohtajia ja heidän perheitään.

Tykkäsin kirjassa Helsingin kuvauksesta. Antti Tuomainen näytti niin paljon yksityiskohtia, että muutos tuntui uskottavalta. Tykkäsin myös Tuomaisen säästeliäästä kielestä ja napakasta dialogista. Amerikkalainen olisi kirjoittanut tästä 500 sivua. Lopussa ote kyllä löystyi.

Tähdet ****

.

Anders Roslund ja Börge Hellström: Tyttö katujen alta. WSOY, 2010. 348 sivua. Suomentanut Sanna Manninen.

Kirjassa komisario Ewert Grens ryhtyy tutkimaan sairaalan kellarista löydetyn naisen murhaa. Jäljet johtavat maan alle, Tukholman alla kiemurtelevaan tunneliverkostoon ja siellä eläviin ihmisiin. Samaan aikaan joku jättää kadulle 43 huumattua romanialaista lasta.

Tykkäsin kirjassa yhteiskunnallisesta otteesta ja siitä, ettei vaikeisiin asioihin löytynyt helppoja ratkaisuja.

Tähdet ****

.

Thomas Enger: Valekuollut. Otava, 2010. 349 sivua. Suomentanut Päivi Kivelä.

Kirjassa toimittaja Henning Juul palaa töihin kahden vuoden sairaslomalta ja suree yhä tulipalossa kuollutta poikaansa. Nuori nainen kivitetään kuoliaaksi, eikä Juul usko teoriaan pakistanilaisen poikaystävän tekemästä kunniamurhasta.

Tykkäsin siitä, miten Thomas Enger kuvaa toimittajan työtä. Se on pääosin todentuntuista, toisin kuin juoni. Tykkäsin myös siitä, ettei Juulin pojan kuolema selvinnyt vielä.

Tähdet ***

.

Outi Pakkanen: Seuralainen. Otava, 2010. 280 sivua.

Kirjassa Ritva Koivisto muuttaa nimensä Rebeccaksi ja perustaa seuralaispalvelun. Personal trainer Sampo Nygren muuttaa nimensä Sebastianiksi ja ottaa pestin. Pian hänet löydetään murhattuna.

Tykkäsin kirjassa siitä, että se muistutti tyttökirjaa. Ja siitä, että graafikko Anna Laine hortoili taustalla vähän kuin Alfred Hitchcock filmeissään.

Tähdet *

.

Johanna Tuomola: Sieppaus. 392 sivua. Myllylahti.

Kirjassa poika katoaa koulumatkalla. Rikoskomisario Pentti Litmanen ja rikosylikonstaapeli Noora Nurkka aloittavat jutun tutkinnan koulusta, jossa kaikki käyttäytyvät vähän omituisesti.

Tykkäsin siitä, että kirja tapahtuu Lohjalla. Tykkäsin sen päähenkilöistä, mutta en oikein päässyt yli siitä, että heti kirjan alussa kolmevuotias sanoo äidilleen, että "Voidaanko ostaa joululahjoja samalla? Minä en ole vielä keksinyt mitään Joonakselle." Jotenkin kirja toi mieleeni Leena Lehtolaisen.

Tähdet: *

Terveisiä dekkariputkesta! Olen parin viikon sisällä kahlannut läjän murhia, surua ja eriasteista kidutusta. Tarvitsen katkaisuhoitoa, joten tässä kertarysäyksellä kaikki kuusi viimeksi lukemaani jonkinlaisessa paremmuusjärjestyksessä.

Kristina Ohlsson: Nukketalo. Schildts, 2010. 428 sivua. Suomentanut Outi Menna.

Nukketalo on 31-vuotiaan Kristina Ohlssonin esikoisromaani. Ohlsson on politiikan tutkija ja Ruotsin poliisin turvallisuuspoliittinen asiantuntija, ja ehkä siitä syystä yksi hänen päähenkilöistään on kolmikymppinen akateemisesti koulutettu kriminologi Fredrika Bergman. Takakannen perusteella Nukkekotia luulisi mustavalkoiseksi fiksu nainen vastaan juntit poliisit -asetelmaksi, mutta oikeasti myös komisario Alex Recht ja ylikonstaapeli Peder Rydh ovat ihan sympaattisia hahmoja.

Kirja käynnistyy, kun pieni tyttö katoaa täpötäydestä junasta. Aika pian selviää, ettei kyse olekaan huoltajariidasta. En ehkä lukisi tätä, jos olisin pienten lasten äiti.

Suositus: Hänelle, joka pitää Kurt Wallanderista.

.

Karin Slaughter: Pelon huone. Tammi, 2010. 496 sivua. Suomentanut Annukka Kolehmainen.

Ihastuin Will Trentiin Triptyykissä, joten tartuin Pelon huoneeseen aika isoin odotuksin. En hirveästi pettynyt. Lukihäiriöinen erikoisagentti Trent on edelleen kiinnostavasti rikkinäinen hahmo (joka ansaitsisi parempaa kuin Angie), Karin Slaughter osaa edelleen kuljettaa tarinaa verta säästelemättä eikä juoni ole ihan ilmeinen. Kirjan alkua on pakko kehua ihan erikseen. Trentin uusi pari Faith Mitchell on hänkin sopivasti epäsovinnainen henkilö. Ennustan muuten romanssia seuraavaan kirjaan.

Ai niin, juoni. Siinä joku tappaa teinityttöjä.

Suositus: Hänelle, joka pitää Batmanistä (elokuvassa Batman – paluu).

.

Anne Holt: Kasvoton tuomio. Gummerus, 2010. 447 sivua. Suomentanut Sanna Manninen.

Arvasikohan Anne Holt yhtään, miten ajankohtainen hänen kirjansa Suomessa on? Kasvoton tuomio alkaa, kun liberaali naispiispa murhataan jouluaattona. Vähitellen vihamurhia tulee lisää. Inger Johanne Viik on ehkä maailman sympaattisin päähenkilö, eikä hänen miehessäänkään varsinaisesti vikaa ole.

Jokin minua Kasvottomassa tuomiossa kuitenkin häiritsi. Ehkä se, että inhoan salaliittoteorioita ja arvasin piispavainaan salaisuuden kovin varhaisessa vaiheessa.

Suositus: Hänelle, joka pitää Martin Beckistä.

.

Rebecca Stott: Korallivaras. Avain, 2010. 362 sivua. Suomentanut Arto Schroderus.

Kun kuulen sanat romanttinen historiallinen trilleri, vaihdan yleensä kanavaa. Jokin sai minut kuitenkin avaamaan Korallivarkaan. Aluksi olin vähän innostunut: Napoleonin jälkeinen vuoden 1815 Pariisi on mielenkiintoinen ympäristö. Sitä paitsi kirkon ja tieteen suhde on taas ajankohtainen aihe. Vuonna 1815 evoluutioteoria oli kumouksellinen ajattelu ja sitä pidettiin Raamatun vastaisena. Minkä Jumala on luonut... ja niin edelleen. Mestarivaras Lucienne on varsin nykyaikainen sankaritar, sellainen joka vie nuorta sankaria Danielia ihan miten haluaa.

Sitten tarina jotenkin lopahti haahuiluksi katakombeissa, ihmiset jäivät yksiulotteiseksi rooliasuiksi ja minä luin kirjan loppuun enää tämän blogin takia.

Suositus: Hänelle, joka pitää Sherlock Holmesista.

.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like, 2010. 237 sivua. Suomentanut Terhi Kuusisto.

Pimeyden lapsilta kirjalta odotin paljon. Perheensä murhasta syytetty 14-vuotias tyttö ja viskiä naukkaileva sosiaalitäti ovat kiinnostava kaksikko, ja on aina hauska lukea ei-länsikulttuuriin sijoittuvia dekkareita. Tuttu genre ja eksoottinen ympäristö täydentävät toisiaan.

Ikävä kyllä Pimeyden lapset ei lunastanut odotuksia. Juoni oli aika ilmeinen eivätkä Kishwar Desain taidot riittäneet ihmiskuvien syventämiseen. Välillä kirjaa kuljetti liikaa sanoma eli tyttölasten kammottava kohtelu Intiassa.

Suositus: Hänelle, joka pitää Philip Marlowesta, kunhan tällä vain olisi sosiaalinen omatunto.

.

Annika Sjögren: Kuin hiipuva hiillos. Like, 2010. 358 sivua. Suomentanut Ida Takala.

"Kukaan keskiluokkaisen pariskunnan tuttavista ei tiedä, että Sonja pahoinpitelee Staffania." Kun asuu keskiluokkaisessa rivitalossa keskiluokkaisella alueella, on ihan pakko lukea tuolla tavoin myyty kirja. Loppuun en olisi Kuin hiipuvaa hiillosta jaksanut, ellen olisi maannut sängyssä flunssan kourissa ja siis liian väsyneenä hakemaan toista kirjaa.

Annika Sjögren on nimittäin melkoisen ikävystyttävä ja tätimäinen kirjoittaja. Sitä paitsi hänen henkilöhahmonsa ovat ärsyttäviä. Kyllä nyt jokaisessa kirjassa pitäisi olla edes yksi ihminen, jota ei inhoa.

Suositus: Hänelle, joka pitää Maria Kalliosta.

Huh. Tajusin juuri, että näissä kuudessa dekkarissa on yhteensä 2 328 sivua. Mikähän minuakin oikein vaivaa?

Joidenkin kirjojen sanomaa ei tarvitse kahta kertaa miettiä. Joyce Carol Oatesin pieni vihainen kirja on sellainen. Kosto: rakkaustarina on kirja siitä, miten kauhea rikos raiskaus voi olla ja miten epäoikeudenmukaisesti sen kohteeksi joutuneita voidaan kohdella.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina. Otava, 2010. 152 sivua. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Kosto: rakkaustarinassa yksinhuoltajaäiti Teena Maguire palaa 12-vuotiaan tyttärensä kanssa yöllä juhlista kotiin, päättää oikaista puiston läpi ja joutuu mieslauman raiskaamaksi ja pahoinpitelemäksi. Seuraa oikeudenkäynti, jossa Teenasta tuleekin äkkiä syytetty: hänellä on liian lyhyt hame, liian löyhä moraali ja liian paljon alkoholia veressä. Sitten raiskaajat alkavat löytyä kuolleina tai kadota ikiajoiksi.

Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta ei siitä jää mitään puuttumaankaan. Oatesilla on viesti, jonka hän haluaa iskeä lukijan tajuntaan tunteita säästelemättä.

Tulin Kostoa lukiessani ajatelleeksi toista kirjaa, jolla oli sanoma, Leena Landerin Liekin lapsia. Olisipa Lander ottanut oppia Oatesista viestiään viedessään.

Vähän ihmettelen kirjan nimen käännöstä. Alkuperäinen nimi on nimittäin Rape: A Love Story.

Sitä sen sijaan en ihmettele, että kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa. Tämähän on melkein valmis kässäri.

Suositus: Hänelle, joka ei välitä jaarittelusta.