Eilen illalla sängyssä mies kysyi, mille nauran. Rouvalle, vastasin.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010. 173 sivua.

Rouva on päähenkilö Miina Supisen novellissa Timanttinappi. Se on hillitön kertomus äidistä, jonka anoppi heilauttaa taikasauvaa ja vie kurpitsavaunuilla hoitokotiin. Epäilen, että tuntemani pienten lasten äidit nauraisivat novellille vielä enemmän kuin minä.

Supisen toinen kirja, novellikokoelma Apatosauruksen maa alkaa vähän horjahdellen. Osa sen alkupuolen tarinoista kallistuu minun makuuni liikaa pikkunokkeluuden puolelle. Novellit vaarista ja hänen ravintoloitsijatyttärestään taas jättivät minut kaipaamaan lisää. Eikö heistä olisi voinut kirjoittaa romaania?

Toisessa jaksossa Supinen voitti minut puolelleen. Perheen kuvaajana hän on kyllä ihan hervoton. Kolmannessa jaksossa olin jo niin myyty, että hihitin ääneen jo otsikoille.

Niminovelli on ihan kirjan parhaimmistoa. Se osui ja upposi senkin takia, että kohta on taas se aika, jolloin mies kantaa kirkasvalolamppuni varastosta keittiöön ihan pyytämättä.

Suositus: Hänelle, jota voi alkaa kesken riidan naurattaa.

Nyt meni hermo. Pöydälläni on pino luettuja kirjoja odottamassa, että ehtisin blogata niistä. Useimmat ovat ihan hyviä mutta eivät herkkuja, joten on ollut kohtuullisen helppo jättää ne odottamaan varsinaisten töiden valmistumista (hah!).

Niinpä teen sen, mitä kirjoille ei missään tapauksessa saisi tehdä, ja kuittaan pinon kirjat lyhyellä tekstillä ja epäpyhällä (ja hyvin mahdollisesti epätodella) ajatuksella.

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Atena, 2010. 167 sivua.

Ann Heberleinin kertomus omasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään on tärkeä ja arvokas kirja. Se päästää lukijan syvästi masentuneen ihmisen päähän, näyttää psyykkisen sairauden sisältä. Ahmaisin kirjan kahdella bussimatkalla ja tunsin ymmärtäväni maailmasta vähän enemmän. Avonainen loppu ärsytti, ei voi mitään.

Epäpyhä ajatus: Kustannustoimittaja varmaan pelkäsi Heberleinen masentuvan uudestaan eikä siksi karsinut tämän kammottavia maneereja. Toisto ja vaillinaiset lauseet ovat oikein säännösteltynä hyvä tehokeino, yliviljeltynä raskauttava asianhaara.

Suositus: Hänelle, joka ihmettelee, miksi masentunut ei ota itseään niskasta kiinni.

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann. Otava, 2010. 475 sivua.

Olen Carol Shields -fani. Luin 1987 ilmestyneen Mary Swannin alkukielellä joskus viime vuosikymmenellä ja muistan pitäneeni siitä. Nyt monta Shieldsiä myöhemmin luin vastailmestyneen suomennoksen ja olin vähän pettynyt. Paikoin kirjassa välähtää Shieldsin tarkka silmä parhaimmillaan, paikoin se on vain höttöinen kuvaelma epämiellyttävistä ihmisistä.

Epäpyhä ajatus: Tätä ei olisi suomennettu, ellei sen kirjoittajan nimi olisi ollut Carol Shields.

Suositus: Hänelle, joka on jo lukenut muut Shieldsin kirjat.

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like, 2010. 94 sivua.

Liian pienet sandaalit sisältää 17 lyhyttä monologinovellia. Kertojia ovat naiset, jotka eivät tavalla tai toisella sovi muottiin. Yksi on kauttaaltaan karvainen, toinen hikoilee kuin suihku, kolmas on synnyttänyt kymmenen lasta. Parhaimmillaan novellit ovat huvittavia, huonoimmillaan tyhjänpäiväisiä.

Epäpyhä ajatus: Eikö ole aika pinnallista puhua näin paljon ulkonäöstä?

Suositus: Hänelle, joka vasta opettelee hyväksymään peilikuvansa.

Yu Dan: Kiinan viisauden sydän. BTJ Kustannus, 2009. 176 sivua.

Juuri kun olin kertonut, etten liiku kirjallisissa piireissä, sain kutsun illalliselle Yu Danin kanssa. Tuli siis kiire lukea hänen kirjansa Konfutsen ajatuksista ja niiden merkityksestä nykyajalle. (Olinkin ehkä ainoa, joka ei ollut lukenut sitä: teosta on myyty maailmalla yli kymmenen miljoonaa kappaletta.) Sitten tuli tuhkapilvi ja professorin vierailu peruuntui. Olin salaa helpottunut, sillä aloin epäillä, ettei tällainen Amnestyn pelastusrengaslainen oikein sopisi samaan pöytään kiinalaisprofessorin kanssa.

Epåpyhä ajatus: Konfutselaisuus sopii mainiosti Kiinan nykyjohdolle, sillä se korostaa sovussa elämistä ja tahdikasta vaikenemista ja pysymistä erossa muiden asioista.

Suositus: Hänelle, joka etsii lauseita työpaikan onnittelukortteihin.

No niin. Nyt pino on suunnilleen putsattu. Huomenna kerron vain yhdestä (ihanasta) kirjasta.

Terveisiä Lontoosta! Se tuntuu olevan nyt Olivian bloggareiden suosikkikaupunki, katso vaikka tästä tai tästä. Vakuutan, että kyse on sattumasta.

Minä rantauduin kotiin jo ennen pääsiäistä, mutten ole pystynyt tarttumaan läppäriin lomapäivinä. Luin kyllä koneessa kirjan suuntaansa (niistä lisää myöhemmin), mutta Lontoossa keskityin maailman söpöimpään kolmevuotiaaseen, hänen vanhempiinsa ja siihen, että nurmikolla kukkivat narsissit.

Vähän ostosaikani käytin vaatekaupoissa (terveisiä Pipsalle!): vaatekaappini tarvitsee täydennystä huomattavasti enemmän kuin kirjahyllyni. Lentokentälläkin uhmasin 4 for 3 -tarjousta ja ostin vain sen yhden kirjan, jonka oikeasti halusin: Kazuo Ishiguron Nocturnesin. Eikö ole ihastuttava kansi?

Kazuo Ishiguro: Nocturnes. Faber and Faber, 2010. 221 sivua.

Ihastuttava oli kirjakin, sellaisella kevyellä ja pirskahtelevalla ja vähän surumielisellä tavalla. Viisi novellia ovat tavallaan muunnelma samasta teemasta: ihmiset kohtaavat, musiikki soi, sävy vaihtuu. Vaikuttavin ja surullisin oli minusta viimeinen, Cellists, hauskin Come Rain or Come Shine (tässä linkki hyvään ja yksityiskohtaiseen arvosteluun).

Suositus: Hänelle, jonka iPodissa on Bachia ja Sinatraa.

Kirjallisuus liittyi matkaani silläkin tavalla, että pistäydyin National Portrait Galleryssä katsomassa Irving Pennin näyttelyn. Minua kiinnostivat kuvien kohteet huomattavasti enemmän kuin Pennin käyttämät valot.

Kuvattavien joukossa oli paljon kirjailijoita, joista useimmat näyttivät juuri siltä kuin heidän ajattelikin näyttävän: Graham Greene oli niin vakaa kuin hänen kirjansakin ja T.S Eliot (niin nimi on näyttelylistassa kirjoitettu) niin virkamiesmäinen kuin yhden suosikkirunoni tekijän kuuluukin (ristiriidathan ovat ihania). Mutta sitä en olisi uskonut, että Edward Albeella on ripset, joista useimmat joutuvat maksamaan 150 euroa.

Irving Penn: Truman Capote (kuva National Portrait Galleryn sivulta).

Ehdin myös käydä suosikkimuseossani Tate Modernissa. Mukana ollut kolmevuotias esti rauhallisen vaeltelun, mutta ehdin sentään tsekata turbiinihallissa majaa pitävän The Unilever Series -työn. Ne ovat järjestään erinomaisia, eikä Miroslav Balkakaan tuottanut pettymystä. Jättikokoisessa kontissa oli niin mustaa, että aikuista pelotti ja kolmevuotias kieltäytyi kokonaan tulemasta. Kun ei nähnyt mitään, joutui kuvittelemaan kaiken, mikä edessä odotti. Kuulostaa typerältä, mutta tunsin isoja tunteita.

Mikä muuten taitaa olla kirjalllisuudessakin parasta.

No, huomenna alkaa taas arki. En malta odottaa, että pääsen kertomaan lukemistani kirjoista.

Lupasin Karoliinalle jo joulukuussa, että teen kissakirjoista oman postauksen "ihan lähipäivinä". No, lähipäivät on tietysti suhteellinen käsite, tai tässä tapauksessa suhteeton.

Muut kuin niin sanotut kissaihmiset voivat lopettaa lukemisen tähän. Surullinen totuus on, että kissakirjallisuudessa kissa on painokkaampi osa kuin se kirjallisus. Tässä listassa tosin saattaa olla  muutama poikkeus – vaikea sanoa, koska rakastan kissoja ja siedän kissakirjoilta sellaista, mitä muilta en (niin kuin nyt ylenpalttista söpöyttä ja laskelmoitua tunteellisuutta). Niinhän me toimimme kissojenkin kanssa: kissa saa suhtautua minuun kuin palvelijaan, mies tai sisko ei.

Minulla ei enää ole kissaa, mutta 13 vuotta jaoin kotini Kissa-kissan kanssa. Se oli musta, omapäinen ja sosiaalinen hupsu, joka rakasti vessapaperirullia, joulukuusia ja kenkälaatikoita. Sen kuolemasta on nyt seitsemän vuotta, mutta ikävöin sitä yhä.

Teitä on siis varoitettu.

Kaunein

Doris Lessing: Kissoista. Otava, 2009. 207 sivua.

Miksi: Nobelisti kertoo elämänsä kissoista yllättävän samaan tyyliin kuin Doreen Tovey. Kirjoitin kirjasta tuoreeltaan näin.

Alkulause: "Koska talo oli kukkulalla, maaston yllä ilmavirroissa kiertelevät haukat, kotkat, haaskalinnut olivat usein silmien tasolla, joskus matalammallakin."

Loppulause: "Ihminen ja kissa, me yritämme ylittää sen, mikä meitä erottaa."

Söpöin

Doreen Tovey: Pienet siniset kissantassut. Tammi, 1995. 189 sivua.

Miksi: Kertomus yhden pariskunnan siamilaisista, joiden kutsuminen persooniksi on vähän kuin kutsuisi Osama bin Ladenia ilkikuriseksi. Diktaattorikissojen tempauksista muodostuu myös tarina englantilaisesta maaseudusta. Suloinen ja viihdyttävä, mutta hitusen imelä. Ja kansikuva on kyllä kamala. Kirjaa ei taida saada kuin kirjastoista ja tuurilla antikvariaatista.

Alkulause: "Meidän ensimmäisen siamilaiskissamme nimi oli Sugi, ja otimme sen siksi, että meillä oli hiiriä."

Loppulause: "Ja – tähän yhtyy myös Charles, joka varovasti hautoo kuhmuaan kylpyhuoneessa – tehkööt ne tätä kaikkea vielä pitkän pitkän aikaa."

Tunteellisin

Vicki Myron–Bret Witter: Kirjastokissa. Otava, 2008.

Miksi: Pikkukirjaston johtaja Vicki Myron kertoo Dewey Readmore Booksin elämäntarinan. Palautusluukusta löytynyt kissanpentu jää kirjastoon asumaan, yhdistää Spencerin pikkukaupungin ihmiset ja tulee maailmankuuluksi. Samalla Myron kertoo (paikoin vähän pitkäveteisesti) amerikkalaisen maaseudun rakennemuutoksesta ja omasta, hyvinkin traagisesta elämästään. Kirja on lempeän humoristinen, mutta kun Dewey lopussa kuolee pitkän hyvän elämän elettyään, vain julmuri voi olla itkemättä.

Alkulause: "Vuoden 1988 tammikuun 18. päivä oli purevan kylmä Iowan maanantai."

Loppulause: "Missä ikinä oletkin."

Monipuolisin

The Sophisticated Cat: A Gathering of Stories, Poems, and Miscellaneous Writings About Cats. Joyce Carol Oatesin ja Daniel Halpernin toimittama kokoelma. Dutton, 1992. 391 sivua.

Miksi: Pienen kirjaston verran novelleja (muun muassa Tsehov,  Wodehouse, Hemingway, Calvino) ja runoja (muun muassa Eliot, Yeats, Neruda) helpottamaan pahempaakin katti-ikävää. Ostin omani Amazonista muutama vuosi sitten muistaakseni kymmenellä eurolla. Vai viidellä?

Alkulause: "As my uncle Pyotr Demyanitch, a lean, bilious collegiate councillor, exceedingly like a stale smoked fish with a stick through it, was getting ready to go to the high school, where he taught Latin, he noticed that the corner of his grammar was nibbled by mice." (Anton Chekhov: Who was to blame?)

Loppulause: "A dog is like Dickens." (Ray Blount, Jr: Dogs Vis-à-Vis Cats)

Uusin

Miksi: YouTubessakin palkitut kissa-animaatiot toimivat myös stilleinä. Osa jokaiselle kissanomistajalle tutuista tilanteista naurattaa, osa ei, mutta niin se on kissojen kanssa aina.

Alkulause/Loppulause: Ei tekstiä.

Luen novellit yleensä kokoelmina, siis kirjana alusta loppuun. Aina välillä käsiin osuu poikkeus, niin kuin nyt kokoelma Hanna Krallin novelleja.

Hanna Krall: Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita. Like 2010. 349 sivua.

Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita on kokoelma kertomuksia (lähinnä juutalaisista) ihmisistä, jotka selvisivät toisesta maailmansodasta. Kirjan 17 tarinaa ovat raskaita ihmisistä, paikoista ja nimistä, surusta, menetyksestä ja kaipauksesta.

Krall kirjoittaa vähän kuin loitsua: hän toistaa ja kiertää ja hypnotisoi. Se on hidasta luettavaa, mutta myös vaikuttavaa. Kaltaiseni ahmattikin joutui nöyrtymään, laskemaan Aavesäryn välillä käsistään ja lukemaan jotain muuta. Muuten olisin tukahtunut.

Suositus: Hänelle, jota sanotaan hyväksi kuuntelijaksi.