Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Sen kunniaksi, että muutaman tunnin kuluttua lähden taas Lontooseen, on aika esitellä talven ihastuttavin elämäkerta. Tai siis ihastuttavin ainakin meidän anglofriikkien mielestä. Muut saattavat pitää sitä hupsuna ja elitistisenä.

Puhun tietysti Mitfordin tytöistä.

.

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa. Schildts, 2010. 476 sivua. Suomentanut Titia Schuurman.

Olin säästellyt Mary S. Lovellin kirjaa jouluherkukseni, mutta vihaiset linnut pakottivat minut lykkäämään lukemista uuteen vuoteen. Sittenkin luin sitä hitaasti, vaikka nautin joka luvusta. Tuijotin sisarusten kuvia lumoutuneena ja siteerasin tekstiä puolisolleni, joka ei edes yrittänyt peitellä tuskastumistaan. Tämä taitaa olla  naisten kirja.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, kerrottakoon, että Mitfordin tytöt tarkoittaa aristokraattisen englantilaisperheen kuutta kaunista ja älykästä tytärtä.

Jessicasta tuli kommunisti, Dianasta fasisti ja Nancystä menestyskirjailija (en käsitä, miksen ole lukenut hänen kirjojaan – onko joku muu?). Unity onnistui hankkiutumaan Adolf Hitlerin sydänystäväksi ja Deborah nai herttuan. Pamela sentään eli tavallista maalaiselämää. Sisarusten ystäväpiiri vilisee sellaisia nimiä kuin Winstron Churchill, John Kennedy ja Evelyn Waugh.

Mitfordien jännittävä elämä kuvaa hyvin heidän aikaansa. He kävivät perheen sisällä samoja sotia kuin koko maailma, ja perheen tarinassa heijastuu myös koko yhteiskunnan muutos. Siinä missä Sydney-äiti hädin tuskin pärjää viiden palvelijan turvin, Jessica saa hoitaa kotinsa itse.

Ja Lovell on tehnyt hienoa työtä. Hän on hankkinut valtavasti tietoa, mutta ei jää sen vangiksi. Hän kertoo kolmiulotteisista ihmisistä, sellaisilla joissa on sekä hyviä että huonoja puolia, hirveästi heikkouksia ja paljon ihailtavaa. Joistakin pitää enemmän, joistakin vähemmän, mutta kaikkia kohtaan tuntee jotain.

Hmmm. Alkoi juuri tehdä mieli teetä ja skonsseja. Ehkä huomenna.

Suositus: Hänelle, joka yrittää elää niin kuin Keep calm and carry on opettaa.

PS. Aloitan siis kohta loman, joka kestää koko ensi viikonkin. Bloggaan kyllä sinäkin aikana, mutta harvakseltaan.

Vietin eilen illan eduskunnassa ja vastoin kaikkia odotuksiani innostuin taas vähän politiikasta. Varapuhemies Tarja Filatov oli kutsunut naistenlehtiväkeä illalliselle ja vaikutti vilpittömältä kuin piimäpurkki.

Ajattelen nyt, että ehkä sittenkin äänestän myös ensi vaaleissa. Tuskin demareita, mutta kumminkin.

Vähän eilisillan takia valitsin tämän kuun klassikoksi työläisromaanin. Pirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on hieno romaani aikuiseksi kasvaavasta Marjasta ja tämän kyynisestä ja elämäänsä pettyneestä äidistä Eilasta. Muistan, että Marjan elämän meno kosketti minua kovasti, kun luin kirjan ensimmäisen kerran parikymppisenä tyttönä. Kun luin sen myöhemmin kolmekymppisenä, ymmärsin jo vähän Eilaakin. En hyväksynyt, mutta ymmärsin.

Jossain siinä välissä näin tv-sarjan (vai oliko se tv-elokuva?), jossa Eilaa näytteli Ritva Oksanen. Aloin välittömästi inhota häntä, ikävä kyllä. Medialukutaitoni oli niihin aikoihin ilmeisen heikoissa kantimissa.

Pirkko Saisio: Elämänmeno. Tammi, 1975 (kuvassa vuoden 2005 painos). 229 sivua.

On Saision valintaan eduskuntavierailun lisäksi toinenkin syy. Pomoni, rannikkolaivuri Niina luki Saision uusimman, Lokikirjan, ja vaati minua kertomaan siitä välittömästi Kirjasiepossa. Niinpä päätin ympätä sen tähän klassikkoon.

Pirkko Saisio: Lokikirja. Siltala, 2010.

Lokikirja kertoo Saision ja hänen puolisonsa Pirjo Honkasalon retkistä Diana-veneellä vuosina 1988–94. Hillittömän hauskan kirjan teksti ja piirrokset ovat autenttisia: Saisio on tekstaillut ja piirtänyt niitä retkien aikana ja jälkeen. Niinpä Lokikirjassa on aina kesä, eväitä ja paljon viskiä (lausutaan kuulemma whisky).

Tarina alkaa, kun Saisio ja Honksu ostavat hetken päähänpistosta mahonkiveneen. Heti ensimmäinen reissu päättyy merihätään, niin kuin monet tulevatkin. Kuuden vuoden aikana perhe ei tee suunnilleen yhtään matkaa, joka ei vaatisi joko sukellusta potkuria tutkimaan, hyppyä uppoavasta veneestä tai putkiloa Sikaflexiä. Niina mukaan Suomen merialue ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat pelastaneet Saision retkueen merihädästä.

Niina rakastaa päiväkirjamuotoa, kaikkea mitä Saisio tekee ja tietysti merta. Hän suosittelee kirjaa kaltaisilleen.

"Eniten siitä nauttisi hän, joka tarvitsee veneessä useammin työkalupakkia kuin purjehduskenkiä."

Turha kuvitellakaan, että saisin kirjaa riistettyä Niinan purjeveneessä parkkiintuneista käsistä.

Itse olen lukenut vain Finlandia-ehdokkaita. Kärpäsenkesyttäjä ja 27 on suoritettu, Nenäpäivä hyvässä vauhdissa. Yritän raportoida niistä viikonloppuna. Nyt pitää jatkaa töitä.

Tänään minua lapsettaa. Karsinani runohyllystä käteni poimivat kuin itsestään ison valkoisen lastenkirjan. Kirsi Kunnaksen suomentama Kuka on nähnyt tuulen? on ihana. Runot ja sadut ovat parasta A-luokkaa ja Riikka Jäntin, Anne Vaskon ja Pia Westerholmin kuvat hurmaavia.

Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta. WSOY, 2010. 183 sivua. Suomentanut Kirsi Kunnas.

Kauan sitten kuolleen Kissa-kissani muistoksi valitsen täksi perjantaiksi T.S. Eliotin runon. (Ajoitus on täydellinen, sillä näihin aikoihin runsaat parikymmentä vuotta sitten pieni musta kissanpentu asettui taloksi kotiini. Ei se ole ihan kokonaan vielä lähtenyt, vaikka vainaja onkin: näen aina välillä unta siitä, että olen unohtanut ruokkia sen.)

Kissan nimi

Mikä kissalle nimeksi? Siinäpä pulma! Kun mietitte sitä, on mielenne pimeä ja sanotte, että olen hullu ja julma kun vaadin: KOLME. Kolme eri nimeä pitää kissalla olla. Ensiksi nimi kuten Mirri ja Murri ja Pekka ja Pelle tai Eenokki, Emma, Pimpula ja Pimi. Ne sopivat arkena jokaiselle. Tai kenties teillä on herkempi kissi tai makunne vaatii jotain hienompaa: Siis Platon, Admetus, Elektra, Zeremissi, kyllä niilläkin kissaa kutsua saa. Mutta erityisnimi, jossa tuskin on järkeä, mutta erityis-erikois-nimi kumminkin pitää kissalla olla, sillä kissa on tärkeä ja hännännosto käy hienommin kun nimenä on jokin Bombaluriina tai Munkustrappi tai Korrokopatti ja viiksetkin sukii Fille Meliina paljon kissamaisemmin kuin pelkkä Katti. Mutta sitten on nimi, jota kukaan ei arvaa jota kissa ei paljasta milloinkaan. Se ei liikuta edes viiksikarvaa jos nimeä käytte utelemaan. Vaan kun tapaatte kissanne aatoksissa, niin syynä on tämä, se tietäkää: Se miettii ja pohtii ja nauttii se kissa omaa nimeänsä se nimeää, sen pimeää nimeä kimeänpimeää sen Salaista Yksityisnimeä.

Mikä rytmi! Olen myös iloinen siitä, että huomaan hoitaneeni oman kissani nimiasian oikein: sillä oli arkinimi, erityisnimi ja aivan varmasti se Salainen Yksityisnimi. Ainakin se välillä oli syvissä aatoksissa.

Hyvää viikonloppua!

Luen (liian) vähän faktakirjoja. Olen fiktionarkkari, vaikka työn kannalta olisi eduksi lukea vähän asiaakin.

Esimerkiksi Mitä jokaisen kotiäidin tulee tietää sijoittamisesta? on odottanut vuoroaan  ilmestymisestään saakka. Tiedän, että sen kirjoittajat ovat fiksuja, huomasin että sisällysluettelo näyttää kiinnostavalta, ja tajuan kyllä, että itse asia on varsin tärkeä. Silti valitsen aina luettavaksi jotain muuta.

Yhteen asiakirjaan tartuin kuitenkin heti, Seppälä – oman elämänsä muotitaloon. Muistan nimittäin hyvin ensimmäisen kerran kun menin Seppälään. Haukoin henkeä: kokonainen kerros muodikkaita vaatteita! Äiti väittää, että kotona nimitin Seppälää taivaaksi, mutta en ole varma uskonko.

Pia Sievinen: Seppälä – oman elämänsä muotitalo. WSOY, 2010. 157 sivua.

Nykyisin Seppälässä parasta taitavat minusta olla mainokset, mutta 1970–80 luvulla Porissa oli siis toisin. Vaihtoehtojakin oli aika vähän. Oli Ratsula, oli se pikkuputiikki Teljäntorissa ja sitten oli Seppälä. Frisco-farkut olivat melkein yhtä coolit kuin MicMacit ja rahaa jäi collegepuseroonkin.

Tänä vuonna Seppälä täyttää 80 vuotta, ja juhlan kunniaksi ilmestynyt yrityshistoriikiksi on aika hauska. Kirjoittaja Pia Sievinen ja ulkoasuttaja Laura Rautaheimo ovat malttaneet pitää tekstit   lyhyinä, kuvat isoina ja rakenteen teemaisena. Kronologia on usein varma tapa tappaa lukijan mielenkiinto. Kirjassa omasta Seppälästään kertovat muun muassa Oliviankin sivuilta tutut Samu-Jussi Koski, Kira Gluschkoff ja Tuomas Laitinen.

Taidan muuten ottaa sen kotiäitikirjan tänään kotiin. On jo aika.