Vähän pelottaa sanoa tämä: 27 eli kuolema tekee taiteilijan on minusta vuoden ylimainostetuin kirja. Ei se mitenkään erityisen huono ole, mutta ei mitenkään erityisen hienokaan.

Olen tietysti väärässä, koska Alexandra Salmelan esikoisteos sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos, 2010. 312 sivua.

Perustaltaan 27 on normiesikoinen. Se kertoo kovasti kirjoittajansa elämää muistuttaen tsekkiläisestä Angiesta, joka päättää tulla kuuluisaksi taiteilijaksi ja kuolla ennen kuin täyttää 28. Hän päätyy kaukaiseen Suomeen ekoilijaperheen naapuriksi eikä kuolekaan.

Salmela pilkkaa tasapuolisesti kaikkia, mikä minusta on hitusen rasittavaa. Olen yleensä iltaisin sen verran väsynyt, etten jaksa jatkuvaa  sarkasmia.

Normikirjasta 27 poikkeaa rakenteensa ansiosta. Kertojia on monta: ärsyttävän itserakas Angie, yltiöpositiivinen pehmolelu Herra Possu, kyyninen kissa Kassandra ja toteava auto (tai ehkä siinä kertoja on ohjaaja, koska teksti muistuttaa näytelmää?). Lisäksi kirja kikkailee vähän typografialla.

Tarina, sikäli kuin sitä on, koostuu sirpaleista. Se on minusta kirjassa parasta. Angien kohtalo ei nimittäin kiinnosta minua yhtään: lähtöasetelma on suoraan teiniromaanista. Ehkä kirjan nimen pitäisi olla 17?

Suositus: Hänelle, joka on vereslihalla.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon toistetuksi: pidän kirjoista, jotka kuljettavat minut toiseen maailmaan. Niin kuin viime vuosisadan  Albaniaan.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian. Tammi, 2010. 306 sivua. Suomentanut Helinä Kangas.

Punainen morsian on kansainvälinen menestys, eikä ihme. Anilda Ibrahimi kirjoittaa kepeästi, hauskasti ja ironisesti, mutta onnistuu olemaan myös syvä ja aito.

Kirjan ensimmäisen puolison päähenkilö on Saba, joka naitetaan 15-vuotiaana sisarvainaansa miehelle. Siitä voisi seurata pelkkää murhetta, mutta Sabapa kasvaakin viisaaksi ja itsenäiseksi aikuiseksi, sukunsa matriarkaksi.

Toisen osan minäkertoja on Saban pojantytär Dora. 1970-luvulla syntynyt Dora elää kommunistivaltiossa, joka hajoaa. Ibrahimin tavoin Dora lähtee lopulta maailmalle, päätyy Italiaan ja kirjoittaa kirjan isoäidilleen.

Minä pidin erityisesti ensimmäisestä jaksosta. Siinä Ibrahimi tuhlaa tarinoita: pienessä maalaiskylässä asuu omituista ja värikästä väkeä. Ibrahimi näyttää hienosti myös kommunismin maaseudun naisille tuoman vapauden ja sen, miten tärkeitä naisten väliset suhteet koko ajan olivat miesten hallitseman yhteisön sisällä. Ja inha Bedena-sisko oli minusta kiehtova hahmo.

Doran ryhtyessä kertojaksi tahti kiihtyy vähän liikaakin. Ehkä vauhti kuvaa vapautta maistavien albanialaisten kiihkoa, mutta minä olisin mieluusti vähän pysähtynyt. Dora jää aika etäiseksi.

Suositus: Hänelle, joka välillä näkee peilistä äitinsä kasvot.

Eilen illalla sängyssä mies kysyi, mille nauran. Rouvalle, vastasin.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010. 173 sivua.

Rouva on päähenkilö Miina Supisen novellissa Timanttinappi. Se on hillitön kertomus äidistä, jonka anoppi heilauttaa taikasauvaa ja vie kurpitsavaunuilla hoitokotiin. Epäilen, että tuntemani pienten lasten äidit nauraisivat novellille vielä enemmän kuin minä.

Supisen toinen kirja, novellikokoelma Apatosauruksen maa alkaa vähän horjahdellen. Osa sen alkupuolen tarinoista kallistuu minun makuuni liikaa pikkunokkeluuden puolelle. Novellit vaarista ja hänen ravintoloitsijatyttärestään taas jättivät minut kaipaamaan lisää. Eikö heistä olisi voinut kirjoittaa romaania?

Toisessa jaksossa Supinen voitti minut puolelleen. Perheen kuvaajana hän on kyllä ihan hervoton. Kolmannessa jaksossa olin jo niin myyty, että hihitin ääneen jo otsikoille.

Niminovelli on ihan kirjan parhaimmistoa. Se osui ja upposi senkin takia, että kohta on taas se aika, jolloin mies kantaa kirkasvalolamppuni varastosta keittiöön ihan pyytämättä.

Suositus: Hänelle, jota voi alkaa kesken riidan naurattaa.

Tämä on hienoa aikaa olla töissä! Tänään postipinosta löytyi 100 % Naisen kanssa -lehti. Olen Rosse–Sillantaus–Gyllingin fani, joten käytin surutta työaikaa sen lukemiseen. No, hyvällä työpaikallahan nauretaan paljon, eikö?

Stéphane Rosse, Teppo Sillantaus & Mikael Gylling: 100 % Naisen kanssa. WSOY, 2010. 48 sivua.

100 % Naisen kanssa ei sisällä mitään uutta: siinä on (muistaakseni) Nyt-liitteessä ilmestyneitä Naisen kanssa -sarjiksia höystettynä naistenlehtityyppisillä otsikoilla. Minua se ei haittaa, koska muistini on suunnilleen yhtä lyhyt kuin entisen pääministerin. Sitä paitsi arvostan hyvin tehtyä naistenlehtiparodiaa.

Tänään minuun putosi erityisen hyvin etusivun otsikoista tuo alaoikealta löytyvä. Oma naisen kanssa elävä mieheni ihmettelee harva se viikonloppu, miksi kaipaan päiväunia, vaikka olen nukkunut kymmenen tunnin yöunet. Rosse, Sillantaus ja Gylling taas tietävät, että "naisen toiseksi hämmästyttävin kyky on hänen lahjakkuutensa nukkumisessa. Naisella on aina univelkaa. Hän ei kerta kaikkiaan voi nukkua liikaa."

Pitänee jättää lehti auki sohvan viereen ensi kerralla, kun otan nokoset.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä sukupuoliroolit eivät ole kovin vakava juttu.

Joinakin päivinä rakastan työtäni enemmän kuin toisina. Niin kuin maanantaina, kun palasin töihin parin päivän loman jälkeen ja löysin pöydältäni ihanan kirjan.

Kaisa ja Christoffer Leka: Tour d'Europe. Absolute Truth Press, 2010. 476 sivua.

Tour d'Europe on sarjakuvaromaani Kaisa ja Christoffer Lekan pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan. Hankkeen vaikeusastetta lisää se, että Kaisan molemmat jalat on amputoitu ja Christoffer "näyttää siltä, ettei niin heikon ihmisen pitäisi kyetä käymään edes kaupassa saati sitten pyöräilemään Manner-Euroopan halki". Koska molemmat Lekat ovat joogeja, matkasta tulee tietysti yhtä paljon retki ihmisen sisään kuin Ranskaankin.

Luin kirjajärkäleen eilen yhdeltä istumalta, koska en malttanut laskea sitä käsistä. Englanninkielisessä kirjassa on vuorotellen lyhyitä joogisfilosofisia lukuja ja pitkiä sarjakuvajaksoja. Jos joogafilosofia tökkii, välitekstit voi hyvin jättää lukematta ilman että tarinan seuraaminen kärsii vähääkään.

Rakastin kirjan itseironista huumoria. Varsinkin Kaisan ajatuskuplat naurattivat minua ääneen. Tour d'Europe uhkuu rakkautta ja hyvää mieltä.

Suositus: Hänelle, joka on joskus pyöräillyt.

PS. Rakastin myös sitä, miten pieni kustantamo kertoi uudesta teoksestaan.

Olivian toimitukseen tuli ensin kirje, jossa oli valokuva ja lyhyt viesti tulossa olevasta matkasta. Seuraavana päivänä saimme seuraavan kirjeen, seuraavana taas yhden ja niin edelleen. Jokaisessa oli jotain kirjaan liittyvää: postikorttisarja pyöräjoogasta, Le Prologue -kirja, sanomalehti.

Lopuksi pöydälleni löysi tiensä itse kirja. Kaikki oli tehty kauniisti, katsokaa vaikka näitä graafikkomme Hanna Kahranahon ottamia (kiitos!) kuvia:

Halusin näyttää nämä teille, koska kaikesta toimitukseen tulevasta markkinointimateriaalista nämä ovat ehdottomasti ihanimmat. Alimmassa kuvassa näkyy myös Lekan piirrostyyli.