Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Onko kukaan nähnyt Hella W -elokuvaa? Traileri näyttää minusta kovasti mahtipontiselta, joten suhtaudun siihen vähän epäillen.

Hella Wuolijoki kyllä kiinnostaa minua jo sen takia että yksi lempielokuvistani on Juurakon Hulda. Nappasin siis Wuolijoen muistelmateoksen uusintapainoksen heti lukuun.

.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki. Tuokiokuvia vankilasta. Tammi, 2011 (1. painos 1944). 190 sivua.

Enkä ollut vanki on kuten koko nimikin sanoo, kokoelma kuvia ajasta, jonka melkein kuusikymppinen Wuolijoki vietti vankilassa vuosina 1943–44.  Wuolijoki oli tuomittu desantin auttamisesta elinkautiseen, mutta hänet vapautettiin 16 kuukauden kuluttua Moskovan rauhansopimuksen jälkeen.

Kirjassa Wuolijoki kertoo paljon muista vangeista, kuvaa vankila-arkea ja muistelee omaa elämäänsä. Wuolijoki oli ennen tuomiotaan miljonääri, Niskavuori-näytelmien kirjoittaja ja poliittisesti aktiivinen julkkis, vähän aikansa Sofi Oksanen.

Wuolijki antaa aika tylyn kuvan 1940-luvun Suomesta: moni kanssavanki istuu pitkää tuomiota laittomien aborttien tekemisestä, ja sotaa käyvässä maassa piisasi myös poliittisia vankeja. Kummalliselta tuntui se, että Wuolijoella oli vankilassa aina joku passari, naisvanki joka kävi siivoamassa sellin ja palvelemassa rouvaa. Väki oli kahdessa kerroksessa siis vankilassakin.

Wuolijoen kieli on vanhahtavaa ja täynnä ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja kolmia pisteitä. Välillä Wuolijoki on überpateettinen, mutta sen antaa anteeksi. Se sopii aikaan, josta kirja kertoo.

"Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille, leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun käsivarsilla… Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä."

Suositus: Hänelle, jota menneessä kiinnostavat ihmiset.

En ole aiemmin lukenut Olli Jalosta. En oikein ymmärrä miksen, varsinkaan nyt. Kiitos, kaimani Mari, joka kehuit Poikakirjaa niin että oli pakko ottaa se lukuun.

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava, 2010. 256 sivua.

Poikakirja on kansakoulua käyvän Ollin (ilmeisen omaelämäkerrallinen?) monologi. Se, että tapahtumat nähdään kokonaan Ollin kautta, tekee kirjasta mesmeroivan. En oikein olisi malttanut jättää sitä välillä kesken, koska se tuntui kuin olisi jättänyt Ollin pulaan.

Olli on nimittäin pahassa paikassa.

Isä on omapäinen, ulkopuolinen ja vasemmistolainen, opettaja isänmaallisuutta pakkomielteisesti uhkuva sotaveteraani. Siinä välissä Olli harjoittelee isänmaallista lauseenjäsennystä ja joutuu näkemään koulukiusatun Elefantin kohtalon vähän liian läheltä.

Näkökulman pitäminen Ollissa tekee kirjasta tehokkaan. Useimmiten Olli vain toteaa asiat, oppii maailmasta että ai näin tämä toimii. Aikuinen lukija yhdistää pisteet, tulkitsee ja tuntee, kun tietää jo. Luulen, että siksi esimerkiksi neljännen osan lopetus on niin koskettava.

Ollin kautta Jalonen myös näyttää Suomen, joka yhä yrittää toipua parikymmentä vuotta aiemmin päättyneestä sodasta ja muuttuu samalla pienestä kylästä osaksi maailmaa. Kuten tiedätte, arvostan sitä kirjassa.

Poikakirjan loppu on kovin avoin. Ainakaan minulle se ei auennut, mutta toivon sen tarkoittavan, että kuulemme Ollista lisää.

Suositus: Hänelle, joka muistaa, kuinka kauhea on kantelupukki.

Aamutelkkari oli täynnä MM-kullasta iloitsevia espanjalaisia, minä taas sukelsin Espanjan synkkään lähihistoriaan. Luin Talvi Madridissa -kirjan loppuun aamulla bussissa.

C.J. Sansom: Talvi Madridissa. Otava, 2010. 656 sivua.

Kirjajärkäle kertoo briteistä sisällissodan jälkeisen Espanjan kaaoksessa. Vuoden 1940 loppupuolella Britannia yrittää pitää Francisco Francon johtaman diktatuurin poissa sodasta. Päähenkilöitä on neljä: Barbara etsii rakastettuaan Bernietä, joka viruu salaisella vankileirillä. Sandy on Barbaran puoliso, moraaliton liikemies. Harry taas vakoilee entistä koulutoveriaan Sandyä.

C.J. Sansom ei ole mikään säkenöivä kirjoittaja. Takaumat ja siirtymät ovat paikoin kömpelöitä eikä kieli varsinaisesti soi. Hänen ihmisensä ovat yksiulotteisia ja heidän välisensä suhteet kaavamaisia. Juonikuvio on helposti ennakoitavissa.

Miksi siis luin 656-sivuisen kirjan? Koska sen kuvaama Espanja oli oikeasti olemassa.

Historiaa opiskellut Sansom sijoittaa viihteellisen tarinansa aikakauteen, joka kiinnostaa minua. En jaksa lukea varsinaisia historiakirjoja, mutta nielen sivistystä mieluusti hyvän (tai edes keskinkertaisen) tarinan sisällä. Talvi Madridissa kertoi Espanjan sisällissodan seurauksista, joista aiemmin en tiennyt juuri mitään. Sisällissotakin oli tuttu lähinnä Hemingway-kaudeltani.

Suositus: Hänelle, joka tietää, kenelle kellot soivat.

Missä se hiljainen heinäkuu viipyy? Viikko on ollut hornakiireinen. Olivia 8 lähti muutama tunti sitten painoon, minkä jälkeen olen purkanut meilivelkaa.

Taitaa johtua kiireen ja helteen yhdistelmästä, mutta viikon sisään olen lukenut kirjoja vain jotenkin hajamielisesti, melkein silmäillen. Se on epäreilua kirjailijoita kohtaan. Pahoittelen. Aion silti esitellä kaksi silmäilemääni teosta, koska toivon, että joku toinen sen ansiosta huomaa ne ja lukee ne niin kuin pitäisi: ahmien, tarkkaavaisesti ja suurella nautinnolla.

Ensimmäiseen tartuin, koska suosikkibloggaajiini kuuluva Ina sitä taannoin kehui.

Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain, 2010. 251 sivua.

Omaelämäkerrallisen Mangopuun alla -kirjan tarina on superkiinnostava. Seija Vilén liittyi alle parikymppisenä Hare Krishna -yhteisöön ja meni pian naimisiin intialaisen yhteisön jäsenen kanssa. Seurasi vaeltamista maasta toiseen, tiukkoja sääntöjä, väkivaltaa, mantroja, uskonnollisuutta, hupsuiltakin tuntuvia rituaaleja. Lopulta Vilén lähti pois, tajusi ja hyväksyi lesboutensa ja kirjoitti tämän kirjan.

En varmaan olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun, ellei nyt 40-vuotiaan Vilénin elämä olisi niin huikea.

Vilén nimittäin kirjoittaa koristeellisesti ja vihjaillen. Kieli on raskaasti runollista, joten varsinaiset tapahtumat jäävät välillä hämärän peittoon. Olen ihan liian realisti tykätäkseni sellaisesta. Pidin kyllä aikatasojen sekoittumisesta ja joistakin kerrontaratkaisuista, mutta lähinnä olin ärtynyt: haluatko jakaa tarinasi vai et?

Suositus: Hänelle, joka lukee Minä olen -lehteä.

Viikon toinenkin kirjani pääsi yöpöydän pinosta käteen suosituksen ansiosta. Satuin muutama viikko sitten näkemään Ylen Aamun kirjan, jossa Seppo Puttonen suositteli kesäkirjoja.

Pekka Manninen: Kiimakangas. WSOY, 2010. 246 sivua.

Kiimakankaan aihepiiri, 1920-luvun Suomi, kiinnostaa minua, joten Puttosen tuella voitin kirjan nimeä ja ulkoasua kohtaan tuntemani vastenmielisyyden.

Tarina on tämä: Päähenkilö Johannes Smultter vaihtaa lääketieteen opinnot runoihin, reklaameihin, hämäriin afääreihin ja viinaan. Lopulta hän pakenee Pohjanmaalle tekemään rotututkimusta. Lakeudella tarina levähtää unenomaiseksi harhailuksi. Samoin kävi ajatuksilleni.

Oli kirjassa paljon hyvääkin. Nautin tietysti murteesta, jota Pekka Manninen käytti joissakin repliikeissä. Tykkäsin ajankuvasta ja siitä, että Manninen näytti asioita kertomisen sijasta.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä Kafka rulettaa.

PS. Koska kesälomaani on vieläkin kohtuuttoman pitkältä tuntuva aika, jatkan bloggaamista ensi viikolla toisin kuin kollegani. Hyvää lomaa, Henkarikohtaista! Myös Paras aika vuodesta ja Jensenin kiusaus jatkavat.

Lisäys 12. heinäkuuta: Unohdin marmattaa Kiimakankaan huonosta kielestä. Se on sen verran kömpelöä, että piti oikein palata asiaan. Sisäinen editorini melkein jätti kirjan kesken esimerkiksi sivulla 22, kun luin tämän: "Juotuani hiukan lisää, harmin rinnalle tulvi turtunut helpotus." Herätys, kustannustoimittajat! Tiedätte kyllä, ettei lauseenvastikkeita eroteta päälauseista pilkulla. Sehän on ihan alkeellinen asia.