Klassikko on jäänyt väliin jo useampana kuukautena, mistä pahoittelut. Yritän parantaa tapani. Huhtikuun, tuon kuukausista julmimman, klassikoksi pitää tietysti valita jotain T.S. Eliotilta. Samalla tulee hoidettua runo viikonvaihteeksi.

T. S. Eliot: The Waste Land and other Poems. Faber and Faber, 1999. 80 sivua.

Hyllyssäni on Eliotia vain pieni ja kohtuullisen vähän luettu kirja nimeltä The Waste Land and other Poems. Tuo huhtikuu-sitaatti on peräisin kirjan nimirunosta, joka suomeksi tunnetaan nimellä Autio maa. Se menee näin:

"April is the cruellest month, breeding Lilacs out of the dead land, mixing Memory with desire, stirring Dead roots with spring rain."

Alkuperäinen (ehkä Lauri Viljasen) suomennos kuuluu näin:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."'

Ville Repo on suomentanut saman runon Tähtien väri -antologiaan näin:

"Huhtikuu on julmin kuukausi, nostattaa syreeneitä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja halun, herättelee turtia juuria kevätsateella."

Kummasta pidätte enemmän? Minä arvostan Viljasen rytmiä, mutta Repon sanavalintoja.

Tähtien väri on muuten yksi useimmin selailemiani kirjoja. En ole lukenut sitä koskaan kokonaan, mutta se ei koskaan ole ollut karsintavaarassa, kun siivoan hyllyäni. Se on kokoelma amerikkalaista runoutta: muun muassa Walt Whitmania, Emily Dickinsonia ja e.e. cummingsia. Repo myös kertoo runoilijoista ja antaa apuja runojen tulkintaan. Hyvin sivistävä teos, siis.

Toimittanut Ville Repo: Tähtien väri. Valikoima amerikkalaista runoutta. WSOY, 1992. 230 sivua.

Suosikkini joukosta on juuri T.S. Eliot. En edes yritä ymmärtää hänen runojensa sisältämiä viittauksia, mutta nautin siitä miltä ne tuntuvat suussa. Luen niitä ääneen kun olen yksin kotona (puolisoni on niin sanotusti runousrajoitteinen, elleivät runot ole pohjanmaaksi kirjoitettuja). Sanat jäävät mieleen ja elämään, mistä tuo huhtikuu on kuukausista julmin -sitaatti on hyvä esimerkki. Useimmat tuskin tietävät sen olevan Eliotilta peräisin.

Rakastan esimerkiksi J. Alfred Prufrockin lemmenlaulun alkua (siis heti sen Dante-sitaatin jälkeen):

"Siis, sinä ja minä, lähdetään, kun ilta on taivasta vasten levällään kuin eetterin tainnuttama potilas; kautta tiettyjen katujen, puolityhjien, mumisevien lymypaikkojen, yhden levottoman yön halpojen hotelleiden ja sahanpuruisten osterikellareiden: katujen kuin uuvuttavan todistelun kavalasti tarkoitetun johdattamaan sinut musertavaan kysymykseen... Ah, älä kysy: "Mihin?" Lähdetään vieraskäyntimme tekemään."

Varsinkin nuo kolme ensimmäistä riviä jäävät soimaan päähäni, toistumaan kuin loitsu, kiertämään kehää.

Runous sopii tähän päivään siksikin, että olen lukenut uutta O Magazinea. Sen teemana on runous. Nettisivuiltakin löytyy Maya Angeloun haastattelu ja runo, joka suorastaan vaatii saada tulla luetuksi ääneen.

Mutta nyt kohti huhtikuuta! Lumisadekin loppui sopivasti.

PS. Jos joku ihmettelee, miksi puhun huhtikuusta, selvennettäköön että elän täällä blogissakin aikakauslehtiaikaa. Aikakauslehdethän ilmestyvät etuajassa: huhtikuun Olivia ilmestyy maaliskuussa. Niinpä valitsen kuukauden klassikon aina edelliskuun viimeisenä perjantaina. Siis silloin kun muistan.

Pitäisi purkaa sitä viime viikolla luettujen kirjojen pinoa, mutten malta. Satuin nimittäin aamulla katsomaan pari vuotta sitten valmistunutta Ameliaa. Hilary Swankin tähdittämä elokuva on elämäkerta Amelia Earhartista, naisesta joka ensimmäisenä lensi yli Atlantin ja joka katosi yrittäessään lentää maailman ympäri.

Leffa oli tylsä mutta toi mieleeni ihanan kirjan, josta olen joskus tässä blogissa maininnut, mutta jonka näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin ottaa taas esiin.

Minä olin Amelia Earhart on jostain itsellenikin vähän hämärästä syystä minulle tärkeä kirja. Sen pohjalla on tositarina siitä miten Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noolan katosivat lennollaan. Jane Mandelsohn kirjoittaa kauniin ja runollisen tarinan siitä, miten kaksikko pelastuu autiolle saarelle.

Kirja onnistuu siinä, missä elokuva kaikkine laajakuvineen ei: kuvaamaan vapautta ja yksinäisyyttä ja rakkautta. Tämä on ihan alusta:

"Taivas on lihallinen. Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa."

Olen ostanut kirjaa lahjaksi ystävilleni, mutta nyt sen painos on varmasti loppu. Ainakin pääkaupunkiseudulla sitä saa kyllä kirjastosta.

(Amelian vaikutuksesta nykymuotiin voi muuten lukea vaikka tästä.)

Earhartista taas tuli mieleeni toinen hieno fiktiivinen elämäkerta.

Joyce Carol Oates onnistuu minusta kertomaan fiktion keinoin Marilyn Monroesta jotain sellaista, mihin ainakaan minun lukemani elämäkerrat eivät ole pystyneet. Blondi on jättimäinen, ristiriitainen, tosi ja kirkas kirja, yksi parhaita koskaan lukemiani. Voisinpa lukea sen uudestaan ensimmäistä kertaa.

Ja koska kolme on journalismissa parempi luku kuin kaksi, esittelen yhden ihan perinteisenkin elämäkerran.

Yleensähän en juuri pidä elämäkerroista. Ne ovat yleensä hymisteleviä, yksipuolisia ja tylsiä: en jaksa lukea yksityiskohtaista selostusta päähenkilön kouluvuosista tai kuka teki mitä missäkin levytyssessiossa. Elämäkerrat ovat tarinoita sankareista, mutta minua kiinnostavat ihmiset.

Caroline Mooreheadin kirjoittama Martha Gellhorn: A Life on kuitenkin niin julma päähenkilöään kohtaan, että sen antamaan kuvaan on pakko uskoa.

Martha Gellhorn oli toimittaja, joka työskenteli sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa (hän kävi reportaasimatkalla Suomessakin). Hän kertoi tavallisista sotilaista ja sodan vaikutuksista ihmisiin.

Työssään Gellhorn oli sankari, mutta yksityiselämässään melkoisen rikkinäinen. Hän esimerkiksi adoptoi pojan, mutta käytännössä hylkäsi hänet ensin sukulaisten ja sitten sisäoppilaitosten hoiviin.

Huh. Olen nyt käyttänyt selvästi yli sallitun puolituntisen tässä tuolissa. Sohva kutsuu. Hyvää naistenpäivää!

Kiitos taas hyvän voinnin toivotuksista! Toinen pullistumaleikkaus on nyt onnellisesti takana ja kolmas olisi lääkärin mukaan jonkin sortin ihme, joten eiköhän tämä ollut tässä.

Olen taas toipumisen siinä vaiheessa, jossa istumista pitää rajoittaa: puran siis kirjasumaa pikku hiljaa. Pino sängyn vieressä on melkoinen.

Aloitan siitä, joka teki suurimman vaikutuksen.

.

Jonathan Franzen: Freedom. Farrar, Strauss and Giroux, 2010. 562 sivua.

Jonathan Franzenin neljäs romaani alkaa vähän hitaasti, mutta kun lukemiseen kerran ryhtyy, tarina vie. Freedom kertoo Patty ja Walter Berglundista, heidän lapsistaan Joeystä ja Jessicasta ja heidän ystävästään Richardista.

Walter on passiivisaggressiivinen hyvis, joka menee töihin pahaan kivihiilifirmaan pelastaakseen yhden lintulajin. Patty on koripallotähti, joka ryhtyy täydelliseksi kotiäidiksi ja huomaa olevansa alkoholisti, jonka teinipoika muuttaa naapuriin. Richard on marginaalirokkari, josta tulee jonkin sortin tähti.

Kaikki ovat tukevasti ylemmän keskiluokan edustajia, heitä joilla vapautta on pikemminkin liikaa kuin liian vähän mutta jotka tuntuvat koko ajan pyristelevän vapaaksi jostakin.

Freedom on etäinen, viileä ja ironinen kirja. Niinpä en erityisesti liikuttunut mistään, mitä siinä tapahtui, mutta kiinnostuin kyllä Franzenin ristiriitaisista ihmisistä. Halusin tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu: Jättääkö Patty Walterin Richardin takia? Ryhtyyko Walter suhteeseen Lalithan kanssa? Selviääkö Joey kuiville sotabisneksistään?

Franzen nivoo saippuaoopperaa ilmastosaarnaan niin taiturimaisesti, että tunsin koko ajan lukevani jotain yhtä aikaa viihdyttävää ja syvällistä ja tärkeää. Se on aika palkitsevaa.

Tarinaa Franzen kuljettaa melkein liian täydellisesti. Näkökulma vaihtuu juuri oikeassa kohtaa ja juoni keriytyy auki esimerkillisesti. Sota ja rauha mainitaan niin usein, että tyhmempikin tajuaa sen olevan Franzenin benchmark, niin sanotusti. Minua sivistyneemmät osaavat sanoa, onko niin oikeasti.

Koska englanti ei ole äidinkieleni, annan varmasti Franzenille anteeksi paljon sellaista, jota suomennokselta en hyväksyisi. Yhdysvalloissa Franzenin möhkäle on saanut ristiriitaisen vastaanoton: toiset ylistävät sitä, toiset se saa raivoon. Minä en osaa sanoa, onko se Suuri Amerikkalainen Romaani Meidän Ajastamme (itse asiassa epäilen, että se selviää oikeasti vasta joskus sadan vuoden kuluttua).

Siitä olen varma, että Freedom on tärkeä kirja minulle. Kuukauden aikana olen liikkunut kotoa vain lähikauppaan ja sairaalaan, mutta ajatukseni ovat askarrelleet isoissa asioissa. Olen ajatellut esimerkiksi sitä, paljonko vapautta on liikaa ja miksi.

Suositus: Hänelle, joka ei ymmärrä, miksi lihankulutus vain kasvaa.

Terveisiä Lontoosta! Tein enimmäkseen ihan muuta kuin luin, mutta pari kirjakokemusta sentään tarttui matkaan.

Se "enimmäkseen ihan muuta" tarkoitti yhtä museota, yhtä pubia, muutamaa kauppaa ja satoja auto- ja rakettileikkejä. Yksi kolmevuotias leikkii aamupäivässä tätinsä uuvuksiin.

Onneksi oli The Gruffalo, joka hiljensi lentämistä, räjähdyksiä ja katastrofitason auto-onnettomuuksia rakastavan pikkupojan kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä ei ole mitään edellämainituista. Siskonpoika osaa kirjan ulkoa, mutta luetuttaa sitä siitä huolimatta kaikilla, jotka suostuvat. Minulle se oli tietysti kunnia.

"Silly old fox, doesn't he know: there's no such thing as gruffalo."

.

Siskonpojan rakkaimmat kirjat juuri nyt.

Suomessa Julia Donaldsonin ja Axel Schefflerin luomus tunnetaan ilmeisesti Mörkylinä ja saatavissa on ilmeisesti vain jatko-osaa Urheaa pikku Mörkyliä eli alkukielellä The Gruffalo's Child. Kertokaa, jos olen väärässä: googlasin parhaani mukaan, mutta laihoin tuloksin. Ja onkohan suomennos yhtä soljuva kuin alkuperäinen teksti?

Siskonpoika näytti minulle myös The Gruffalo -elokuvan. BBC:n jouluna esittämä animaatio on lumoava, mikä onkin hyvä, koska katsoimme sen pelkästään lauantaina kolme (3) kertaa.

Vaikka elokuvan tarina on sama kuin kirjassa, elokuvassa on visuaalisia yksityiskohtia, ja sivupolkuja niin että se tuntuu uudelta. Hahmojen ääninä loistavaa työtä tekevät muun muassa Robbie Coltrane, James Corden ja John Hurt. Tapa, jolla kertoja Helena Bonham-Carter sanoo "deep, dark forest" kaikuu yhä selkäpiissäni.

Vastoin tapojani kävin myös kirjakaupassa. Syy löytyi Mitfordin tytöistä. Koska googlaamalla en löytänyt suomennoksia Nancy Mitfordin kirjoista, päätin tsekata miltä ne näyttävät alkukielellä. Ja koska en koskaan pääse kirjakaupasta ulos vain yhden kanssa, ostin nytkin kaksi.

.

Nancy Mitfordin tunnetuimmat: The Pursuit of Love ja Love in a Cold Climate.

Nyt luen tuota punakantista, The Pursuit of Lovea. Se on hauska ja lämmin, mutta muistuttaa niin aavemaisesti Mitfordien elämää, että se on hiukan hämmentävää näin pian elämäkerran lukemisen jälkeen.

Terveisiä Tanskasta! Siellä oli vähän lunta ja paljon jouluvaloja, joten työmatkan vapaahetket tuntuivat varsin vuodenaikaisilta. Kirjakauppoja en nähnyt kuin yhden, ja koska se muistutti lähinnä Kirjatoria, en edes ajatellut astuvani sinne sisään.

Ajattelin kyllä lukemista, tavallaan:

1. Miksi lentokentällä on niin vaikea keskittyä lukemiseen?

2. Miksi lentokoneessa on niin vaikea keskittyä lukemiseen?

3. Miksi hotellihuoneessa on niin vaikea keskittyä lukemiseen?

Silloin kun luin, luin työmatkan hengessä The Art and Craft of Feature Writing -kirjaa, josta ette tule tämän koomin kuulemaan. William E. Blundellin teos on paitsi erinomainen myös alansa klassikko, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata se.

Koska viime viikon listapostaus on innostanut (jee!), lisään tähän linkin yhteen hauskaan listaan.

Huomenna ehdin toivottavasti kirjoittaa arvion kirjasta, jonka sain loppuun just ennen reissua.