Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Pitäisi purkaa sitä viime viikolla luettujen kirjojen pinoa, mutten malta. Satuin nimittäin aamulla katsomaan pari vuotta sitten valmistunutta Ameliaa. Hilary Swankin tähdittämä elokuva on elämäkerta Amelia Earhartista, naisesta joka ensimmäisenä lensi yli Atlantin ja joka katosi yrittäessään lentää maailman ympäri.

Leffa oli tylsä mutta toi mieleeni ihanan kirjan, josta olen joskus tässä blogissa maininnut, mutta jonka näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin ottaa taas esiin.

Minä olin Amelia Earhart on jostain itsellenikin vähän hämärästä syystä minulle tärkeä kirja. Sen pohjalla on tositarina siitä miten Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noolan katosivat lennollaan. Jane Mandelsohn kirjoittaa kauniin ja runollisen tarinan siitä, miten kaksikko pelastuu autiolle saarelle.

Kirja onnistuu siinä, missä elokuva kaikkine laajakuvineen ei: kuvaamaan vapautta ja yksinäisyyttä ja rakkautta. Tämä on ihan alusta:

"Taivas on lihallinen. Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa."

Olen ostanut kirjaa lahjaksi ystävilleni, mutta nyt sen painos on varmasti loppu. Ainakin pääkaupunkiseudulla sitä saa kyllä kirjastosta.

(Amelian vaikutuksesta nykymuotiin voi muuten lukea vaikka tästä.)

Earhartista taas tuli mieleeni toinen hieno fiktiivinen elämäkerta.

Joyce Carol Oates onnistuu minusta kertomaan fiktion keinoin Marilyn Monroesta jotain sellaista, mihin ainakaan minun lukemani elämäkerrat eivät ole pystyneet. Blondi on jättimäinen, ristiriitainen, tosi ja kirkas kirja, yksi parhaita koskaan lukemiani. Voisinpa lukea sen uudestaan ensimmäistä kertaa.

Ja koska kolme on journalismissa parempi luku kuin kaksi, esittelen yhden ihan perinteisenkin elämäkerran.

Yleensähän en juuri pidä elämäkerroista. Ne ovat yleensä hymisteleviä, yksipuolisia ja tylsiä: en jaksa lukea yksityiskohtaista selostusta päähenkilön kouluvuosista tai kuka teki mitä missäkin levytyssessiossa. Elämäkerrat ovat tarinoita sankareista, mutta minua kiinnostavat ihmiset.

Caroline Mooreheadin kirjoittama Martha Gellhorn: A Life on kuitenkin niin julma päähenkilöään kohtaan, että sen antamaan kuvaan on pakko uskoa.

Martha Gellhorn oli toimittaja, joka työskenteli sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa (hän kävi reportaasimatkalla Suomessakin). Hän kertoi tavallisista sotilaista ja sodan vaikutuksista ihmisiin.

Työssään Gellhorn oli sankari, mutta yksityiselämässään melkoisen rikkinäinen. Hän esimerkiksi adoptoi pojan, mutta käytännössä hylkäsi hänet ensin sukulaisten ja sitten sisäoppilaitosten hoiviin.

Huh. Olen nyt käyttänyt selvästi yli sallitun puolituntisen tässä tuolissa. Sohva kutsuu. Hyvää naistenpäivää!

Onko kukaan nähnyt Hella W -elokuvaa? Traileri näyttää minusta kovasti mahtipontiselta, joten suhtaudun siihen vähän epäillen.

Hella Wuolijoki kyllä kiinnostaa minua jo sen takia että yksi lempielokuvistani on Juurakon Hulda. Nappasin siis Wuolijoen muistelmateoksen uusintapainoksen heti lukuun.

.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki. Tuokiokuvia vankilasta. Tammi, 2011 (1. painos 1944). 190 sivua.

Enkä ollut vanki on kuten koko nimikin sanoo, kokoelma kuvia ajasta, jonka melkein kuusikymppinen Wuolijoki vietti vankilassa vuosina 1943–44.  Wuolijoki oli tuomittu desantin auttamisesta elinkautiseen, mutta hänet vapautettiin 16 kuukauden kuluttua Moskovan rauhansopimuksen jälkeen.

Kirjassa Wuolijoki kertoo paljon muista vangeista, kuvaa vankila-arkea ja muistelee omaa elämäänsä. Wuolijoki oli ennen tuomiotaan miljonääri, Niskavuori-näytelmien kirjoittaja ja poliittisesti aktiivinen julkkis, vähän aikansa Sofi Oksanen.

Wuolijki antaa aika tylyn kuvan 1940-luvun Suomesta: moni kanssavanki istuu pitkää tuomiota laittomien aborttien tekemisestä, ja sotaa käyvässä maassa piisasi myös poliittisia vankeja. Kummalliselta tuntui se, että Wuolijoella oli vankilassa aina joku passari, naisvanki joka kävi siivoamassa sellin ja palvelemassa rouvaa. Väki oli kahdessa kerroksessa siis vankilassakin.

Wuolijoen kieli on vanhahtavaa ja täynnä ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja kolmia pisteitä. Välillä Wuolijoki on überpateettinen, mutta sen antaa anteeksi. Se sopii aikaan, josta kirja kertoo.

"Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille, leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun käsivarsilla… Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä."

Suositus: Hänelle, jota menneessä kiinnostavat ihmiset.

Sen kunniaksi, että muutaman tunnin kuluttua lähden taas Lontooseen, on aika esitellä talven ihastuttavin elämäkerta. Tai siis ihastuttavin ainakin meidän anglofriikkien mielestä. Muut saattavat pitää sitä hupsuna ja elitistisenä.

Puhun tietysti Mitfordin tytöistä.

.

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa. Schildts, 2010. 476 sivua. Suomentanut Titia Schuurman.

Olin säästellyt Mary S. Lovellin kirjaa jouluherkukseni, mutta vihaiset linnut pakottivat minut lykkäämään lukemista uuteen vuoteen. Sittenkin luin sitä hitaasti, vaikka nautin joka luvusta. Tuijotin sisarusten kuvia lumoutuneena ja siteerasin tekstiä puolisolleni, joka ei edes yrittänyt peitellä tuskastumistaan. Tämä taitaa olla  naisten kirja.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, kerrottakoon, että Mitfordin tytöt tarkoittaa aristokraattisen englantilaisperheen kuutta kaunista ja älykästä tytärtä.

Jessicasta tuli kommunisti, Dianasta fasisti ja Nancystä menestyskirjailija (en käsitä, miksen ole lukenut hänen kirjojaan – onko joku muu?). Unity onnistui hankkiutumaan Adolf Hitlerin sydänystäväksi ja Deborah nai herttuan. Pamela sentään eli tavallista maalaiselämää. Sisarusten ystäväpiiri vilisee sellaisia nimiä kuin Winstron Churchill, John Kennedy ja Evelyn Waugh.

Mitfordien jännittävä elämä kuvaa hyvin heidän aikaansa. He kävivät perheen sisällä samoja sotia kuin koko maailma, ja perheen tarinassa heijastuu myös koko yhteiskunnan muutos. Siinä missä Sydney-äiti hädin tuskin pärjää viiden palvelijan turvin, Jessica saa hoitaa kotinsa itse.

Ja Lovell on tehnyt hienoa työtä. Hän on hankkinut valtavasti tietoa, mutta ei jää sen vangiksi. Hän kertoo kolmiulotteisista ihmisistä, sellaisilla joissa on sekä hyviä että huonoja puolia, hirveästi heikkouksia ja paljon ihailtavaa. Joistakin pitää enemmän, joistakin vähemmän, mutta kaikkia kohtaan tuntee jotain.

Hmmm. Alkoi juuri tehdä mieli teetä ja skonsseja. Ehkä huomenna.

Suositus: Hänelle, joka yrittää elää niin kuin Keep calm and carry on opettaa.

PS. Aloitan siis kohta loman, joka kestää koko ensi viikonkin. Bloggaan kyllä sinäkin aikana, mutta harvakseltaan.

Lukion äidinkielenopettajani varmaan hymyilisi vinosti, jos tietäisi minun lukeneen Johan Ludvig Runebergistä kertovan kirjan. Kävimme nimittäin kiivaita väittelyitä siitä, onko Runebergin lukemisessa enää nykyaikana mitään järkeä.

Arvaatte varmaan, mitä mieltä minä olin.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Schildts, 2010. 315 sivua. Suomentanut Jaana Nikula.

Tykkäsin Erik Wahlstömin ensimmäisestä romaanista Tanssiva pappi. Kansakoulun isästä Uno Cygnaeuksesta kertova romaani oli hauska, vetävä ja sivistävä. Wahlströmin toinen, Jumala, jäi minulta kesken. (Kyllä, tiedän että Wahlström on kirjoittanut muutakin, mutta puhun nyt aikuisten fiktiosta.) Olin siis vähän varuillani tähän kolmanteen ryhtyessäni.

Vähän suoritin Kärpäsenkesyttäjää: se nyt kuitenkin on Finlandia-ehdokas ja koska kyllähän kai ihmisen on hyvä tietää jotain Maamme-laulun sanoittajasta. En ikävystynyt kokonaan, sillä paikoin kirja on hauska.

Wahlström käyttää Kärpäsenkesyttäjässä samoja keinoja kuin Tanssivassa papissakin: näyttää suurmiesten turhamaisuuden, traumat ja omituisuudet sillä tavalla lämpimästi, ettei heitä ihan kokonaan voi inhota, vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi. Hän on taitava, mutta vähän maneerien vanki, one trick pony. Kenenköhän rintakuvan Wahlström tuhrii seuraavaksi? Paciuksen?

Bonusta hienosta loppulauseesta: "On pakko tulla suureksi runoilijaksi."

Suositus: Hänelle, joka tuntee syntyneensä väärälle vuosisadalle.