Olen pahoillani, että tämä postaus on viipynyt. Olen lykännyt tämän kirjoittamista raukkamaisesti niin kuin ihminen lykkää sellaista, mihin ei halua ryhtyä ja mihin kukaan ei suoranaisesti pakota. Tämä on nimittäin Kirjasiepon viimeinen postaus – ainakin toistaiseksi.

Kyse on matematiikasta.

Bloggaaminen on hauskaa ja Kirjasiepon lukijat ihania, mutta käytännössä bloggaaminen on tietokoneen ääressä istumista. Taannoisen pitkän sairauslomani aikana ymmärsin, että istuminen vie vuorokaudestani aivan liian suuren osan. Mietin, mitä voin vähentää. Bloggaus tuli mieleen ensimmäisenä: Olivialla on viisi hienoa blogeia ja hyviä kirjablogeja on netti täynnä. Minua tarvitaan bloggaajana paljon vähemmän kuin toimituspäällikkönä.

Töihin palattuani olen testannut, pystynkö kirjoittamaan blogia edes summittaisesti työajaksi miellettävällä ajalla. En onnistunut.

Lopettamispäätös oli vaikea (mistä kertoo tämän postauksen mahtipontisuuskin), mutta uskon sen olevan oikea. Lohdutan itseäni myös ajattelemalla, ettei mikään ole lopullista: voin palata kirjabloggaajaksi heti kun työkiireeni vähän helpottavat.

Sanon siis kiitos ja näkemiin. Hyviä lukuhetkiä kaikille!

PS. Syyskuussa ilmestyy äitiyslomalla olevan kollegani Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko. Se on varmasti lukemisen arvoinen. Itse en malta odottaa.

Karoliina lähetti minulle blogihaasteen Kirjavassa kammarissaan. Kiitos. Ja eikun vastamaan!

Kuka? Olivian toimituspäällikkö, joka elää kirja kädessä. Hyvässä ja pahassa porilainen, joka työskentelee Helsingissä ja asuu Espoossa. Tykkää huonoistakin kirjoista.

Mitä? Kirjoja ja lukemista, pelkästään. Kirjasuosituksia rytmittävät Kuukauden klassikko, Runo viikonvaihteeksi, Ariston aarteet, vieraat ja arvonnat. Enemmän tekisin, jos muilta töiltäni ehtisin.

Missä? Luen bussissa matkalla töihin ja töistä. Aina luen illalla ennen nukahtamista. Joskus luen sängyllä koko kauniin päivän. Satunnaisesti luen yöllä, kun puoliso nukkuu ja minä en. Bloggaan yleensä töissä joko työtehtävien lomassa tai työpäivän päätteeksi.

Milloin? Katso edellinen vastaus. Pyrin bloggaamaan vähintään neljänä päivänä viikossa.

Millä? Tekstit syntyvät omppukoneilla ja kuvat otan nykyisin iPhonen Hipstamatic-sovelluksella. Mitäs tykkäätte?

Mitä mielessä? Sairausloman loppuminen. Vaalit. Kuninkaan puhe. Oranssit tulppaanit. Berliini.

Keitähän tähän on jo haastettu? Varmaan suunnilleen kaikki kirjabloggaajat. Haastan vuorostani Olivian uuden Puuterituiskua-blogin Johannan, K-blogin Jennin ja Nora exlibriksen Nooran.

Toivottavasti alkanut viikko on valoisampi kuin päättynyt, enkä nyt tarkoita aurinkoa vaan Japania. No, kauhistelua ei jaksa loputtomiin eikä se ainakaan hyödytä ketään. Siirrytään siis muihin asioihin.

Tänään suosittelen luettavaksi kirjablogia Nora exlibris. Kävimme bloggaajatoverin kanssa taannoin kahvilla, mistä syntyi postaus naapuritontille. Käykää tutustumassa kiinnostavaan kirjablogiin!

Kirjasiepon vakiolukijoista oma blogi on muuten ainakin Karoliinalla, anni.m:llä ja Inalla. Kirjamerkkini ovat työkoneella, joten olen vähän hukassa. Auttakaa siis sairasta vuoteella ja ilmiantakaa verkon parhaat kirjablogit. Mitä kannattaa lukea, ellei jaksa lukea kirjoja?

Tämä ei ole kilpailu, mutta kokoan vastauksista oman suosikkilistani. Luvassa on siis mainetta ja kunniaa  bloggaajille.

Kiitos kaikille myötätunnosta! Kävin sairaalassakin vilkaisemassa blogin kommentteja, vaikken jaksanut niihin vastata, ja kovasti ne lohduttivat. Podin siis massiivista välilevyn pullistumaa, joka leikattiin vajaa viikko sitten.

Sairaala on ollut sisarbloggaaja Stellankin ohjelmassa, kuten tästä ja tästä näkyy. Minun toipilasaikaani kuuluvat ikävä kyllä skumpan ja synttäribileiden sijasta kipulääkkeet ja romanttiset komediat. Elämä Espoossa on erilaista kuin Helsingissä. Huoh.

Stellan innoittamana kuvasin kuitenkin näkymän sairaalasta. Terveisiä Jorvin K4:lle! Iso kiitos hyvästä hoidosta!

.

Kuva huoneen 12 sängystä 3.

Ja koska sairaalasängyssä ei voinut katsoa telkkaria, turvauduin Agatha Christieen. Mies roudasi niitä kotoa yhden illassa ja Niina lähetti töistä ne, jotka unohtuivat sinne, mistä olen molemmille ikuisesti kiitollinen. Tai kesään asti ainakin. Enkä läheskään niin paljon kuin niistä kipupiikeistä, jotka hoitajat minuun pistivät.

.

Luettu. Kuva kotoa.

No, nyt olen kotona ja televisioksi nimetyn taikaboksin ulottuvilla. Silloin kun en tuijota Kahden viikon iskuaikaa tai nuku, luen Jonathan Franzenin Freedomia, mitä pidän todisteena siitä, etteivät aivoni ole sittenkään sulaneet. Jee!

Oloni on hyvä, mutten vielä saa istua tuntia kauempaa. Se on toistaiseksi helppoa, koska en jaksa kuin puolet siitä. Ja aika tulee täyteen än yy tee nyt.

Hyvänen aika! Meinasin unohtaa Olivian hyvät teot. Teemme joka kuukausi jonkin pienen hyvän teon. Voit vaikuttaa siihen, mitä ne ovat. Osallistuminen voi tuottaa kirjapalkinnon.

Ja maaliskuun hyvään tekoon voit jo osallistua: ohjeet tuossa vieressä. Meiltä kirjasiepoilta kertyy luettavaa aika kasa, eikö?

Pidän kirjoista, jotka päästävät minut ihan toiseen maailmaan. Niinpä nappasin Nuoren addiktin omakuvan lukuun suunnilleen heti kun se plompsahti kuoresta. Crack-kierteeseen syöksyvä New Yorkin kirjapiirin nouseva tähti on suunnilleen yhtä kaukana elämästäni kuin nälkäänäkevä pohjoiskorealaispoika. Bill Cleggin tarina on sitä paitsi tosi.

Bill Clegg: Nuoren addiktin omakuva. Siltala, 2010. 247 sivua. Suomentanut Tero Valkonen.

Nuoren addiktin omakuva jätti kuitenkin minut kylmäksi. Clegg vaikutti epämiellyttävältä ja omahyväiseltä ja itsensä kovin kovin vakavasti ottavalta tyypiltä. En tainnut kertaakaan kirjan aikana ajatella, että voi kun hänelle kävisi hyvin.

No, narkkarit nyt ilmeisesti ovat itsekeskeisiä (tai ehkä oikea termi olisi huumekeskeisiä), joten kai se vain kertoo siitä, että kirja on todenmukainen ja kaunistelematon.

Kirjalle olisi kuitenkin eduksi, jos sen päähenkilöä voisi jotenkin ymmärtää. En saanut yhtään kiinni siitä, mikä Cleggiä riivasi (ehkä hän ei saanut itsekään). Tajusin kyllä, että hän tunsi elävänsä jonkun toisen elämää ja näyttelevänsä jotain roolia, mutta syytä en oikein ymmärtänyt. Ja mitä ihmettä ne lapsuuden pissaongelmat oikein olivat?

Sitä paitsi Cleggin addiktio on aika porvarillista laatua: hän asuu siisteissä hotelleissa, liikkuu taksilla ja nostaa tarpeen vaatiessa rahaa lihavalta pankkitililtään. Aloin kaivata James Freyn Miljoonia sirpaleita (ja kyllä, tiedän Freytä syytetään valehtelusta, mutta ainakaan kirja ei ole tylsä).

Nuoren addiktin omakuvan puolustukseksi on sanottava, että luin sen heti Roomin jälkeen, ja kuten  hehkutin, Room on koskettavinta mitä olen lukenut aikoihin.

Mutta miksi ihmeessä kirjan suomalainen nimi ei ole Addiktin omakuva nuoruuden vuosilta? Sen alkuperäisnimi nimittäin on A Portrait of an Addict as a Young Man, siis James Joycen kirjaa mukaellen.

Suositus: Hänelle, joka huolestuu kun juo yhden liikaa.

PS. Tässä muuten linkki mielestäni hyvään arvosteluun ja kiintoisaan kirjablogiin.