Gummeruksella on selvästi näkemys siitä, miten nuoret kaupunkilaiset nykyisin elävät. Ensin tuli
Punainen mekko, nyt
Julkeat. Molempien päähenkilö on nainen, joka ei halua opiskella, tehdä töitä tai kuulua mitenkään muutenkaan tähän niin sanottuun yhteiskuntaan.
Tai ehkä Gummeruksessa vain ikävöidään
Tuomas Vimmaa.
Elina Loisa: Julkeat. Gummerus, 2010. 240 sivua.
Julkeat-romaanin nimetön minäkertoja on hyvin kaunis, hyvin älykäs ja hyvin itsekeskeinen nainen, joka käyttää muita suruttomasti hyväkseen yhdessä parhaan (ja ainoan) ystävänsä Maxin kanssa. Uhreista merkittävin on Anna, jota minäkertoja nimittää Pankkiautomaatiksi. Vähäpätöisempiä uhreja hän kutsuu säästöpossuiksi.
Nukuttujen päivien ja levottomien öiden juoni ajelehtii aina samaa rataa: baari, känni, sänky. Tätä minä ja Max nimittävät vapaudeksi.
Minua ärsytti Julkeissa melkein kaikki: sensaatiohakuisuus, latteus, mukarankkuus, minäkertojan taustalta löytynyt pakollinen teinitragedia, päähenkilöiden lapsellisuus. Hyvää kirjassa oli se, ettei se päättynyt suureen kääntymykseen, minäkertoja ja Max vain jatkoivat niin kuin siihenkin asti. Minä ja Max tuomitsevat sitoutumisen sekä yhteiskuntaan että ihmisiin (paitsi toisiinsa), mutta heillä ei ole niiden tilalle mitään. Minua tällainen näköalattomuus alkoi nopeasti tympiä. Jos siellä marginaalissa on noin tylsää, pysyn tosi mielelläni täällä ahtaassa keskiluokassa.
Satuin näkemään
tv-haastattelun, jossa Loisa sanoi Julkeiden kertovan siitä, miten kova työelämä polttaa nuoria ihmisiä loppuun. Minä en sitä kirjasta tajunnut. Minäkertoja ja Max eivät nimittäin tee töitä, eivät ainakaan päivää kauempaa. Julkeiden nimeäminen työelämän huonontumisen kritiikiksi on sama kuin nimittäisi
Matti Nykästä viinikulttuurin apostoliksi.
Loisa sanoi televisiossa myös halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa pummius olisi "hyväksyttävä tai ainakin ymmärrettävä asia". Siinä hän tavallaan onnistui: ymmärsin minäkertojan ja Maxin valintojen syyksi välittömän hetkellisen mielihyvän (taksimatkaan saadut rahat, peti seuraavaksi yöksi, nousuhumalan tuoma euforia).
Sitä en ymmärtänyt, miksi minä ja Max eivät nähneet hetken mielihyvän johtavan pitkään onnettomuuteen. Sitäkään en ymmärtänyt, miksi kumpikin tuntui ajattelevan, että joku jossakin on heille velkaa elämän.
Parasta Julkeissa on, että se saa puhumaan. Referoin kirjaa täällä toimituksessa, ja ajauduimme kiihkeään keskusteluun siitä, miten erilainen suhde työhön 1980-luvulla syntyneillä on kuin meillä vanhemmilla. Tänään tosin luin
Talouselämästä jutun, jonka mukaan myös 1970-luvulla syntyneet suhtautuvat työhön erittäin penseästi. Hmmm.
Suositus: Hänelle, jonka mielestä
Helsinki 12 oli parasta ikinä.
PS: Oli pakko tarkistaa. Sekä Punaisen mekon että Julkeiden kannen on suunnitellut sama ihminen,
Sanna-Reeta Meilahti. Ilmankos niissä on jotain samaa.