Olen viettänyt viime päivinä lukemalla lähinnä Muumin ja Pikku Myyn piiloleikki -läppäkirjaa kiitollisena yleisönäni maailman suloisin kolmivuotias. Iltaisin, vähän ennen nukahtamista, olen lukenut luvun tai pari varsin epätavallista rikosromaania.

Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Otava, 2010. 222 sivua.

Tarina on tämä: Eletään 1800-luvun loppua. Kevytkenkäinen nuori nainen löydetään murhattuna vuoteestaan, ja poliisimestari Werner Fridin tutkimuksissa selviää, että hänen kanssaan ovat olleet niin sanotusti tekemisissä suunnilleen kaikki Fridin poikaa myöten. Frid ratkoo rikosta päättelemällä täydelliseen neiti Marple -tyyliin. Murhaajan lisäksi hän paljastaa pikkukaupungin pimeän puolen.

En pitänyt Kulkevan varjon juonta mitenkään nerokkaana tai niitä pikkukaupungin pimeitä puolia mitenkään järisyttävän omaperäisinä, mutta Carpelanin kieli hurmasi minut. Lauseita teki mieli lukea ääneen, maistella.

Kuunnelkaapa vaikka tätä:

"Jos hän voisi, hän seuraisi pikkupoikia, jotka lentävät pitkin satamaa kuin voikukansiemenet, pujahtelevat kujilla levitellen huutojaan ja kuiskutuksiaan, mutta hänen ruhonsa on tiellä, keski-iän kankeus, rumuus, hitto soikoon – hän pysähtyy, silittää hiuksiaan, ajattelee: niinpä minun on huolehdittava asioistani aivokopallani."

Ja tätä:

"Varjokuvia, Werner ajattelee, ja kaikki tämä, viidenkymmenen vuoden perästä, mullalla peitettyä, poissa, mutta puut huojuvat ja tuuli puhaltaa jatkuvasti."

Ensi viikolla ilmestyvässä elokuun Oliviassa on muuten Carpelanin haastattelu. Siinä puhuu viisas mies, sellainen, joka on tajunnut, mikä elämässä on tärkeää. Suosittelen.

Minä olen Carpelanin suhteen melkoinen ummikko: Kulkeva varjo on ensimmäinen lukemani Carpelanin kirja. Elokuussa siintävällä lomallani saan lukea vanhoja kirjoja, joten ajattelin tutustua hänen tuotantoonsa. Mistäköhän kannattaisi startata? Onko Kirjasiepon lukijoissa Carpelan-tuntijoita?

Suositus: Hänelle, jonka mielestä Agatha Christie on liian köyhäsanainen.